Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
NORA.
(ET DUKKEHJEM.)
NÄYTELMÄ KOLMESSA NÄYTÖKSESSÄ
Kirjoittanut
Henrik Ibsen.
Suomennos.
Ensimmäisen kerran julkaissut
K. E. Holm 1880.
HENKILÖT.
ASIANAJAJA HELMER.
NORA, hänen vaimonsa.
TOHTORI RANK.
ROUVA LINDE.
ASIANAJAJA KROGSTAD.
HELMERIN KOLME PIENTÄ LASTA.
ANNA-MAIJA, Helmerin lapsenpiika.
SISÄPIIKA samassa talossa.
KANTAJA.
(Tapaus tapahtuu Helmerin asunnossa.)
Ensimäinen Näytös.
_(Soma ja kauniisti vaikkei rikkaasti sisustettu huone. Oikealla
puolella perällä oleva ovi vie etuhuoneesen; toinen vasemmalla puolella
perällä oleva vie Helmerin työhuoneesen. Näitten molempien ovien välillä
on piano. Vasemmalla sivulla on keskellä seinää ovi ja edempänä ikkuna.
Lähellä ikkunaa on ympyriäinen pöytä nojatuolineen ja pikku sohvaneen.
Oikean puolisella sivuseinällä, hiukan taempana, on ovi, ja samalla
seinällä, lähempänä katsojaa, on fajanssiuuni ja sen edessä pari
nojatuolia ja liekkutuoli. Uunin ja sivuoven välillä on pieni pöytä.
Seinillä on vaskipiirroksia. Kirjahylly porsliinikaluineen ja muine
pikku taideteoksineen; pieni kirjakaappi kauniisti sidottuine
kirjoineen. Mattoja lattialla; tulta uunissa. Talvipäivä.)_
_(Etuhuoneesta kuuluu kellonhelinää; vähän ajan takaa kuullaan, että ovi
avataan. *Nora* tulee mielissänsä hyräellen huoneesen, hänellä on
päällystakki yllänsä ja hän kantelee koko joukon paketteja, jotka hän
panee oikealla puolella olevalle pöydälle. Hän jättää oven etuhuoneesen
auki ja siellä näkyy *kantaja*, joka kantaa joulukuusta ja koria, minkä
hän antaa sisäpiijalle, joka oli avannut oven heille.)_
_Nora._ Kätke joulukuusi hyvin, Leena. Lapset eivät saa nähdä sitä
ennenkuin illalla, kun se on koristettu. _(Kantajalle, ottaessaan
rahakukkaroa esille.)_ Kuinka paljon --?
_Kantaja._ Viisikymmentä äyriä.
_Nora._ Tuossa on kruunu. Ei, pidä se kokonansa!
_(Kantaja kiittää ja menee. Nora panee oven kiinni. Nora hymyilee
iloisella mielellä riisuessaan päällystakkinsa.)_
_Nora (ottaa paperi-pussillisen konfehtiä taskustaan ja syö pari
kappaletta; sitten menee hän varovasti ja kuuntelee miehensä kamarin
ovella.)_
On, hän on kotona. _(hyräilee taasen mennessään oikealla puolella
olevalle pöydälle.)_
_Helmer (huoneestaan.)_ Leivolintunenko se visertelee siellä?
_Nora (avatessan muutamia paketteja.)_ Se se on.
_Helmer._ Pikku oravako se siellä häärii?
_Nora._ Juuri se!
_Helmer._ Milloinka orava tuli kotia?
_Nora._ Vast'ikään. _(panee konfehtipussin taskuun ja pyyhkii
suutansa.)_ Tules tänne, Torvald, niin saat nähdä mitä olen ostanut.
_Helmer._ Äläppäs häiritse. _(vähän ajan perästä; avaa oven ja katsoo
ulos kynä kädessä.)_ Ostanut, sanot. Noita kaikkia? Onko nyt käpyseni
käynyt ulkona taasen hukkaamassa rahoja?
_Nora._ Niin, Torvald, voimmehan tänä vuonna todellakin vähän menettää
rahoja. Onhan tämä ensimäinen joulu, jolloin meidän ei tarvitse säästää.
_Helmer._ Oh, tiedätkö mitä, tuhlata emme voi.
_Nora._ Hiukan, Torvald, hiukan voimme kyllä tuhlata nyt. Eikö niin?
Pikkuruisen vain. Saathan sinä nyt ison palkan ja tulet ansaitsemaan
paljon, paljon rahaa.
_Helmer._ Niin, uudelta vuodelta alkaen; mutta koko neljännes vuotta
kuluu ennenkuin palkka saadaan.
_Nora._ Hui, hai; voimmehan lainata siksi aikaa.
_Helmer._ Nora! _(menee hänen luoksensa ja nipistelee leikitellen häntä
korvasta.)_ Onko kevytmielisyys nyt ulkona kummittelemassa?
Olettakaamme, että minä tänäpänä lainaan tuhatta kruunua ja sinä
tuhlaisit ne jouluviikolla ja minä sitten uuden vuoden aattona saisin
katonpaanun päähäni ja jäisin siihen paikalle. --
_Nora (sulkee kädellään hänen suunsa.)_ Oh hyi; älä puhu niin ilkeästi.
_Helmer._ Niin, olettakaamme että niin tapahtuisi -- mitäs sitten?
_Nora._ Jos jotakin niin pahaa sattuisi, niin olisipa melkein
yhdentekevää oliko minulla velkaa vai ei.
_Helmer._ Entäs ne, joilta minä olin lainannut?
_Nora._ Ne? Kukas niistä huolisi! Vento-vieraitahan ne ovat.
_Helmer._ Nora, Nora, sinä olet vaimo! Vaan leikkipuhe sikseen, Nora;
sinä tiedät, mikä minun ajatukseni on tässä asiassa. Ei velkaa! Eikä
koskaan lainata! Siihen tulee jotakin ahdistavaa, ja siis myöskin jotain
epäkaunista siihen kotiin, joka perustetaan lainalle ja velalle. Nyt
olemme kumpikin miehuullisesti kestäneet aina tähän päivään saakka; ja
sitä tahdomme myös tehdä sen lyhyen ajan, jona sitä vielä tarvitaan.
_Nora (menee kakluuniinpäin.)_ Niin, niin, niinkuin tahdot, Torvald.
_Helmer (seuraa häntä.)_ No, no; ei pikku laululintunen nyt saa laskea
siipiänsä lerpalleen. Mitä? Seisooko pikku oravani siinä ja nyrpistelee?
_(ottaa rahakukkaronsa esille.)_ Nora; mitäs luulet minulla tässä
olevan?
_Nora (kääntyy ripsaasti.)_ Rahaa!
_Helmer._ He tuossa. _(antaa hänelle muutamia seteleitä.)_ Kyllähän minä
tiedän että talossa tarvitaan paljonkin joulu-aikaan.
_Nora (lukee rahoja.)_ Kymmenen -- kaksikymmentä -- kolmekymmentä --
neljäkymmentä! Kiitos, kiitos, Torvald; näillä minä pääsen pitkälle.
_Helmer._ Niin, sen saat todellakin tehdä.
_Nora._ Niin, niin, sen minä kyllä teen. Mutta tules tänne, niin näytän
sinulle kaikki mitä olen ostanut. Ja kuinka halvalla hinnalla! Kas,
tässä ovat uudet vaatteet Iivarille -- ja sitten sapeli. Tässä on
hevonen ja vaskitorvi Bobille. Ja tässä on nukki ja nukensänky Emmylle;
ne ovat kyllä halpaa tekoa; mutta hän lyö ne kumminkin kohta
pirstaleiksi. Ja tässä on minulla leninkikangasta ja kaulahuiveja
piioille; vanhan Anna-Maijan olisi nyt pitänyt saada paljoa enemmän.
_Helmer._ Ja mitä tuossa paketissa on?
_Nora (huutaa.)_ Älä, Torvald, sitä et saa nähdä ennenkuin täniltana!
_Helmer._ Vai niin. Mutta sano nyt minulle, pikku tuhlari, mitäs olet
aikonut ostaa itsellesi?
_Nora._ Vielä mitä; itsellenikö? Minä en huoli ollenkaan mistään.
_Helmer._ Kylläpä huolit. Sano nyt jotakin mahdollista, jota
mieluisimmin haluaisit.
_Nora._ En, en todellakaan tiedä mitään. Niin, kuules, Torvald --
_Helmer._ Noh?
_Nora, (hapuilee hänen nappejansa, katsomatta häneen.)_ Jos tahdot antaa
minulle jotakin, niin voisithan --, sinä voisit --
_Helmer._ No, no; sano suoraan.
_Nora (ripsaasti.)_ Sinä voisit antaa minulle rahaa, Torvald. Ainoastaan
senverran kuin voit olla ilman; niin minä sitten jonakuna päivänä ostan
niillä jotakin.
_Helmer._ No mutta, Nora --
_Nora._ Tee se, Torvald-kulta; minä pyydän sitä niin hartaasti sinulta.
Minä sitten ripustaisin rahat kauniissa kultapaperin kääreessä
joulukuuseen. Eikös se olisi hauskaa?
_Helmer._ Miksi niitä kutsutaan, jotka aina hukkaavat rahoja?
_Nora._ Niin, niin, tuhlareiksi; sen kyllä tiedän. Vaan tehkäämme
niinkuin minä sanon, Torvald; niin minä saan aikaa miettiäkseni mitä
minä enimmin tarvitsen. Eikös se ole sangen järkevätä? Eikös?
_Helmer (hymyillen.)_ On kyllä; se tahtoo sanoa, jos sinä todellakin
voisit pitää kiinni niistä rahoista, jotka minä sinulle annan, ja
todellakin ostaisit niillä jotain itsellesi. Vaan ne, arvaan ma, kuluvat
talouden tarpeihin ja niin moniin muihin turhuuksiin, ja sitten saan
minä taasen maksaa ulos.
_Nora._ Mutta, Torvald --
_Helmer._ Sitä et voi kieltää, rakas Noraseni. _(panee käsivartensa
hänen ympärillensä.)_ Lintuseni on suloinen, mutta hän hukkaa sangen
paljon rahoja. Et usko kuinka kalliiksi miehelle käy semmoisen linnun
pitäminen!
_Nora._ O hyi, kuinka sinä voitkaan puhua semmoista? Minä, joka
todellakin säästän minkä suinkin voin.
_Helmer (hymyilee.)_ Kas, siinä puhuit totta. Minkä suinkin *voit*. Vaan
sinä et ollenkaan voi.
_Nora (hyräilee ja hymyilee mielissänsä.)_ Hm, jospa vain tietäisit,
Torvald, kuinka paljon kulunkeja meillä leivosilla ja oravilla on.
_Helmer._ Sinä olet kummallinen pikku olento. Aivan isäsi kaltainen.
Keinoista rahaa ansaitaksesi pidät sinä tarkkaa huolta; vaan heti rahat
saatuasi ne ikäänkuin sulavat pois käsissäsi; sinä et milloinkaan tiedä
mihin ne olet menettänyt. No, täytyy tyytyä sinuun semmoisena kuin olet.
Se on syntyperäistä. Niin, niin, niin, semmoinen vika kulkee perintönä,
Noraseni.
_Nora._ Ah, minä toivoisin, että olisin perinyt useamman isäni avuista.
_Helmer._ Ja minä en toivoisi sinua toisenlaiseksi, kuin juuri
semmoiseksi kuin sinä olet, minun sulo, pikku laululeivoseni. Vaan
kuules; jotain johtuu mieleeni. Sinä näytät niin -- niin -- miksi sitä
sanoisinkaan? -- niin luulonalaiselta tänään --
_Nora._ Todellako?
_Helmer._ Aivan varmaan. Katsoppas minua suoraan silmiin.
_Nora (katsoo häneen.)_ Noh?
_Helmer (uhkaa sormellansa.)_ Eihän herkkusuu lie ollut liikkeellä
kaupungilla tänään?
_Nora._ Ei; kuinkas se nyt pisti päähäsi.
_Helmer._ Eikö herkkusuu todellakaan ole pistäytynyt konditorin luona?
_Nora._ En, minä vakuutan sen sinulle, Torvald --
_Helmer._ Eikä maistellut hiukan marjahilloa?
_Nora._ En, en ollenkaan.
_Helmer._ Eikä syönyt yhtä konfehtiakaan tai kahta?
_Nora._ En, Torvald, minä vakuutan sen sinulle toden totta --
_Helmer._ No, no, no; sehän on tietysti pelkkää leikkiä minulta --
_Nora (menee oikeanpuoliselle pöydälle.)_ Eihän minulle voisi juolahtaa
mieleenkään tehdä vastoin sinun tahtoosi.
_Helmer._ Et, kyllähän minä sen tiedän; ja olethan sinä antanut minulle
sanasi sen päälle --. _(kääntyen häneen.)_ Noh, pidä sinä pikku
joulusalaisuutesi omanasi, mun armas Norani. Tulevathan ne kai ilmi
täniltana kun joulukuusi on sytytetty, arvaan ma.
_Nora._ Oletko muistanut kutsua tohtori Rankia?
_Helmer._ En. Vaan eihän sitä ole tarvis; seuraahan se itsestänsä, että
hän on illallisella meidän kanssa. Muutoin kutsun minä hänet, kun hän
tulee tänne aamupuolella. Hyvää viiniä olen minä hankkinut. Nora, et voi
uskoa, kuinka minä iloitsen illan tulosta.
_Nora._ Niin minäkin. Entäs lapset, mikä riemu niillä on oleva, Torvald!
_Helmer._ Ah, kuinka suloista on ajatella, että olen saanut varman,
turvallisen paikan; että minulla nyt on riittävät tulot. Eikö niin; sitä
on suloista ajatella?
_Nora._ Oh, se on eriskummaista!
_Helmer._ Muistatko viime joulua? Kokonaista kolme viikkoa edeltäpäin
sinä suljit itsesi joka ilta lukittuun huoneesen ja valvoit puoliyötä
kauemmin tehdäksesi kukkasia joulukuuseen ja kaikkia noita muita
koristuksia, joilla aioit ihastuttaa meitä. Uh, se oli ikävin aika, jota
koskaan olen viettänyt.
_Nora._ Silloin ei minulla ensinkään ollut ikävää.
_Helmer (hymyillen.)_ Vaan se oli kumminkin jokseenkin köyhää kaikki,
Nora.
_Nora._ Oh, aiotko nyt taasen naurella minua siitä. Mitäs minä sille
mahdoin, että kissa oli tullut sisälle ja repinyt kaikki repaleiksi?
_Helmer._ Et, ethän sinä voinut sille mitään, pikku Nora-rukkaseni.
Sinulla oli paras tahto ilahuttaa meitä kaikkia, ja se on pää-asia.
Mutta hyvä on kumminkin, että ahtaat ajat ovat ohitse.
_Nora._ Niin, se on oikein eriskummaista.
_Helmer._ Nyt ei minun huoli istua tässä yksinäni ikävissäni; ja sinun
ei tarvitse vaivata sulosilmiäsi eikä pieniä, hienoja kätösiäsi --
_Nora (taputtaa käsiänsä.)_ Niin, Torvald, eikö niin, sitä ei enää ole
tarvis? Oh, kuinka eriskummaisen kaunista on kuulla sitä _(tarttuu hänen
käsivarteensa.)_ Nyt sanon sinulle, kuinka olen ajatellut, että asetamme
taloutemme, Torvald. Heti kun joulupyhä on ohitse -- _(etuhuoneen kelloa
soitetaan.)_ Oh, siellä soittavat. _(siivoaa vähän huonetta.)_ Siellä
varmaan tulee joku. Sepä oli ikävätä.
_Helmer._ Visiiteillä kävijöille minä en ole kotona; muista se.
_Sisäpiika (ovessa.)_ Rouva, tässä on vieras rouvasihminen --
_Nora._ Anna hänen tulla sisään.
_Sisäpiika (Helmerille.)_ Ja samassa tuli tohtori.
_Helmer._ Menikö hän suoraan minun kamariini?
_Sisäpiika._ Niin, hän meni sinne.
_(Helmer menee kamariinsa. Piika osoittaa Linde-rouvalle joka on
matkavaatteissaan, tulemaan sisään ja panee oven hänen jälestänsä
kiinni.)_
_Rouva Linde (ujosti ja hiukan viivytellen.)_ Hyvää päivää, Nora.
_Nora (epävarmaan.)_ Jumal'antakoon --
_Rouva Linde._ Sinä et taida tuntea minua enää.
_Nora._ En; minä en tiedä --; kumminkin, kun minä tunnustelen --
_(huutaen.)_ Mitä! Kristiina! Sinäkös se todellakin olet?
_Rouva Linde._ Niin, minä se olen.
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『Nora: Näytelmä kolmessa näytöksessä』
Henrik Ibsen
156,433자 · 저작권 근거: 저작자 모두 1906년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.