Mitä minä kärsin tämän plakatin kautta, ei kukaan voi ajatella. Oliko
ihmisten mahdollista nähdä minua vai ei, aina minä luulin, että joku
luki sitä. Se ei lohduttanut paljon, että minä kääntyessäni en nähnyt
ketään; sillä missä hyvänsä selkäni oli, siinä arvelin aina jonkun
olevan. Julma puujalka mies enensi tuskiani. Hänellä oli valta käskeä;
ja jos hän vaan näki minun nojauvan jotakin puuta, seinää tai
rakennusta vastaan, huusi hän kauhealla äänellä majansa ovelta:
"halloo, te, Sir! Te, Copperfield! Näyttäkäät merkki selvästi taikka
minä annan teidät ilmi!" Leikkitanterena oli paljas, somerolla peitetty
piha, johon sopi nähdä rakennuksen ja ulkohuoneitten takasivulta; ja
minä tiesin, että palkolliset lukivat sen, että teurastaja luki sen,
että leipuri luki sen; että, sanalla sanoen, jokainen, joka etu- taikka
taka-puolelta lähestyi rakennusta aamuisin, jolloin minun oli käsky
kävellä siellä, luki, että tuli varoa minua, sillä minä purin. Minä
muistan, että rupesin oikein pelkäämään itseäni, niinkuin jonkunlaista
rajupäistä poikaa, joka puri.
Tämän leikkitanteren äärellä oli vanha ovi, johon poikien oli tapa
leikata nimensä. Se oli ihan täynnä semmoisia kirjoituksia. Peläten
lupa-ajan loppua ja poikien takaisin tuloa, en voinut lukea kenenkään
pojan nimeä kysymättä, millä äänellä ja millä voimalla _hän_ lukisi:
"Varokaat häntä. Hän puree". Löytyi yksi poika -- eräs J. Steerforth --
joka leikkasi nimensä hyvin syvään ja hyvin usein, ja joka, niin minä
itsekseni kuvailin, lukisi sitä varsin lujalla äänellä ja sitten
tukistaisi minua. Löytyi toinen poika, Tommy Traddles, joka, minä
luulin, tekisi pilkkaa siitä ja olisi kauheasti pelkäävinänsä minua.
Löytyi kolmas, George Pemple, joka, arvelin minä, laulaisi sitä. Minä
olen katsellut, pikkuinen arastava olento, tätä ovea, siksi kuin
kaikkien nimien omistajat -- heitä oli viisiviidettä silloin koulussa,
kertoi Mr. Mell -- näyttivät yhteisestä suostumuksesta sulkevan minut
pois kumppaniudestaan ja huutavan, kukin omalla tavallansa: "Varokaat
häntä. Hän puree!"
Sama oli myöskin sijojen laita pulpettien vieressä ja penkeillä. Sama
niin-ikään tyhjäksi jääneitten vuode-rivien laita, joita minä katselin,
astuessani oman vuoteeni luo ja siinä ollessani. Minä muistan, kuinka
minä monta monituista yötä näin unta, että olin äitini luona, joka oli
semmoisena, kuin hänen ennen oli tapa olla, taikka lähdin vieraisille
Mr. Peggotyn ty'ö, taikka ajoin postivaunujen katolla, taikka söin
päivällistä onnettoman ystäväni, kyyppärin, kanssa, mutta kuinka minä
kaikissa näissä tiloissa saatin ihmiset kirkaisemaan ja ällistymään,
kun he pahaksi onnekseni huomasivat, ettei minulla ollut mitään muuta
päälläni, kuin pikkuinen yö-paitani ja tuo plakati.
Elämäni yksitoikkoisuudessa ja alinomaisessa pelossani, että koulu
avattaisiin jälleen, vaivasi tämä minua sanomattomasti. Minun täytyi
suorittaa pitkät läksyt joka päivä Mr. Mell'in edessä; mutta minä
suoritin ne, koska ei täällä ollut mitään Mr. ja Miss Murdstone'a, ja
minä pääsin kunnialla niistä. Ennen ja jälkeen niitä käyskelin --
puujalka miehen silmien alla, niinkuin jo mainitsin. Kuinka elävästi
minä muistan rakennuksen kosteuden, pihan viheriät, haljenneet
liuska-kivet, vanhan, vuotavan vesitynnyrin ja muutamien noitten
jylhien puitten surkastuneet varret, jotka näyttivät tiukkuneen enemmän
sateessa, kuin muut puut, ja huokuneen vähemmän päivänpaisteessa! Kello
yhdeltä söimme päivällistä, Mr. Mell ja minä, pitkän, alastoman
ruokasalin ylipäässä, joka oli täynnä honkapöytiä ja haisi rasvalta.
Sitten teimme työtä teehen saakka, jota Mr. Mell joi sinisestä
teekupista, mutta minä tinamukista. Kaiken päivää ja kello seitsemään
tai kahdeksaan saakka illalla työskenteli Mr. Mell oman erityisen
pulpettinsa luona kouluhuoneessa ahkerasti pännän, läkin, linjaalin,
kirjojen ja kirjoituspaperin kanssa, suorittaen, niinkuin minä
havaitsin, viime puolen vuoden rätinkejä. Kun hän oli pannut kapineet
paikallensa yöksi, veti hän esiin huilunsa ja puhalsi sitä, siksi kuin
melkein luulin, että hän vähitellen puhaltaisi koko olentonsa ylipään
isoon reikään ja valuisi pois läppien aukoista.
Minä näen oman vähäisen olentoni käsi poskella istuvan noissa himmeästi
valaistuissa huoneissa, kuunnellen Mr. Mell'in surullista soitantoa ja
harjoitellen huomispäivän läksyjä. Minä näen, kuinka, kirjat
suljettuina, yhä kuuntelen Mr. Mell'in surullista soitantoa, vaan
kesken sitä kotinikin ääniä ja tuulen vonkunaa Yarmouth'in lakeilla,
ja tunnen itseni kovin haikeamieliseksi ja hyljätyksi. Minä näen,
kuinka menen levolle näissä tyhjissä huoneissa ja istun vuoteeni
laidalla, itkien lohdutuksen sanaa Peggotyn suusta. Minä näen, kuinka
aamulla astun portaita alas ja pitkästä, kamalasta portaitten
akkunasta katselen koulukelloa, joka riippuu yhden ulkohuoneen
harjasta, viirikukko yllä; ja kammon sitä aikaa, jolloin se soittaa
J. Steerforth'ia ja muita työhön; joka ennustavassa pelossani on
melkein yhtä hirvittävä kuin se aika, jolloin puujalka mies avaa
ruosteisen portin ja laskee sisään kauhean Mr. Creakle'n. Minä en usko,
että missäkään näissä asemissa olisin näyttänyt erittäin vaaralliselta,
mutta kuitenkin kannoin yhä samaa varoitusta selässäni.
Mr. Mell ei puhunut koskaan paljon minulle, mutta ei myöskään ollut
koskaan kova minulle. Minä luulen, että olimme toistemme hupilaisina,
vaikka emme mitään haastelleet. Minä olen unhottanut mainita, että hän
välisti puhui itsekseen, irvisteli, puristi nyrkkiänsä, kiristeli
hampaitansa ja repi tukkaansa käsittämättömällä tavalla. Mutta hänellä
oli nämät omituisuudet; aluksi ne peloittivat minua, mutta sitten minä
pian totuin niihin.
KUUDES LUKU.
Tuttavieni luku laajenee.
Minä olin viettänyt tämmöistä elämää noin kuukauden aikaa, kun
puujalka mies alkoi nilkuttaa ympäri, köysiluuta ja vesisanko
kädessään, josta päätin, että valmistuksia tehtiin Mr. Creakle'n ja
poikien vastaan-ottoa varten. Minä en erehtynyt; sillä ennen pitkää
saapui köysiluuta kouluhuoneesen ja ajoi pois Mr. Mell'in ja minut,
jotka oleskelimme missä vaan sopi ja koetimme tulla toimeen muutamat
päivät tilaisuutta myöden; jona aikana lakkaamatta olimme kahden kolmen
nuoren naisen tiellä, jotka olivat tuskin näyttäneet itseänsä ennen, ja
liikuimme niin ehtimiseen keskellä pölyä, että minä aivastin melkein
yhtä paljon, kuin jos Salem House olisi ollut iso nuuskarasia.
Eräänä päivänä ilmoitti Mr. Mell minulle, että Mr. Creakle'n oli määrä
tulla kotiin sinä iltana. Illalla, teen jälkeen, kuulin minä, että hän
oli saapunut. Ennen maatapanon aikaa puujalka mies nouti minua hänelle
näytettäväksi.
Mr. Creakle'n osa rakennuksesta oli paljon mukavampi, kuin meidän, ja
hänellä oli sievä, pikkuinen puutarha, joka näytti hupaiselta, kun tuli
tuolta tomuiselta leikkitanterelta, joka oli semmoinen erämaan kappale,
ettei mikään muu, kuin kameli taikka dromedari, olisi tuntenut itseänsä
kodittuneeksi siellä. Minusta oli rohkeasti tehty, että vaan huomasin,
kuinka miellyttävältä käytävä näytti, kun astuin vavisten Mr. Creakle'n
luo; ja minä olin niin peloissani, kun minua johdatettiin hänen
eteensä, että tuskin näin Mrs. Creakle'ä taikka Miss Creakle'ä (jotka
olivat molemmat läsnä vierashuoneessa) taikka mitään muuta, kuin Mr.
Creakle'n, tukevan gentlemanin, jolla oli joukko rippukoruja isoissa
kellonperissään ja joka istui nojatuolissa, pullo ja lasi edessään.
"Vai niin!" sanoi Mr. Creakle. "Tämäkö se nuori gentlemani on, jonka
hampaat ovat tylsennettävät! Käännä hänet ympäri".
Puujalka mies käänsi minut ympäri plakatia näyttääksensä, ja annettuaan
kyllin aikaa sen täydelliseen tutkimiseen käänsi minut takaisin
jälleen, että kasvoni olivat Mr. Creakle'ä kohden, ja asettui itse Mr.
Creakle'n viereen. Mr. Creakle'n kasvot olivat tulipunaiset, hänen
silmänsä erittäin pienet ja syvällä päässä; hänellä oli paksut suonet
otsassa, vähäinen nenä ja iso leuka. Hän oli paljas keskeltä päätä,
mutta hänellä oli muutamia kosteannäköisiä haivaleita, jotka alkoivat
käydä harmaiksi ja olivat harjatut ylöspäin kummaltakin silmäkulmalta,
että molemmat puolet yhtyivät otsalla. Mutta mikä enimmin koski
huomiotani, oli se, ettei hänellä ollut mitään ääntä, vaan hän puhui
kuiskaamalla. Se ponnistus, jota tämä vaati häneltä, taikka se tieto,
että hän puhui tällä heikolla tavalla, teki hänen vihaiset kasvonsa
niin paljon vihaisemmiksi ja hänen paksut suonensa niin paljon
paksummiksi, kun hän puhui, ettei minua kummastuta, kun katson
taaksepäin, että tämä hänen omituisuutensa tuntui minusta
merkillisimmäksi hänessä.
"No", lausui Mr. Creakle. "Mitä tästä pojasta ilmoitetaan?"
"Ei ole vielä mitään häntä vastaan", vastasi puujalka mies. "Ei ole
ollut mitään tilaisuutta".
Minusta näytti siltä, kuin Mr. Creakle olisi pettynyt toiveissansa.
Minusta näytti siltä, kuin Mrs. ja Miss Creakle (joihin nyt loin
silmäni ensi kerran ja jotka olivat molemmat laihat ja hiljaiset) eivät
olisi pettyneet toiveissaan.
"Tule tänne, Sir!" lausui Mr. Creakle, viitaten minua.
"Tule tänne!" sanoi puujalka mies, toistaen viittausta.
"Minun on kunnia tuntea isä-puolesi", kuiskasi Mr. Creakle, tarttuen
korvaani; "ja kunnon mies hän onkin ja mies, jolla on luja luonne. Hän
tuntee minut, ja minä tunnen hänet. Tunnetko _sinä_ minua? Hei!" lausui
Mr. Creakle, nipistäen minua korvasta julmalla leikinteolla.
"Ei vielä, Sir", vastasin minä, vetäytyen takaisin tuskasta.
"Eikö vielä? Hei!" kertoi Mr. Creakle. "Mutta saat pian tuntea. Hei!"
"Saat pian tuntea. Hei!" toisti puujalka mies. Minä huomasin
jälestäpäin, että hän voimakkaalla äänellänsä tavallisesti tulkitsi Mr.
Creakle'n sanoja pojille.
Minä olin kovasti peloissani ja sanoin, että toivoin sitä, jos hän
suvaitsi. Minusta tuntui koko tämän ajan, kuin korvani olisi palanut;
hän nipisti sitä niin kovasti.
"Minä kerron sinulle, mitä minä olen", kuiskasi Mr. Creakle, hellittäen
viimein korvastani semmoisella jäähyväispuristuksella, joka ajoi vedet
silmiini. "Minä olen Tatari".
"Tatari", sanoi puujalka mies.
"Kun minä sanon, että teen jonkun asian, teen minä sen", lausui Mr.
Creakle; "ja kun sanon, että minä tahdon jonkun asian tehdyksi, tahdon
minä sen tehdyksi".
"Tahdon jonkun asian tehdyksi, tahdon minä sen tehdyksi", toisti
puujalka mies.
"Minä olen jyrkkä luonnoltani", lausui Mr. Creakle. "Se se on, mitä
_minä_ olen. Minä teen velvollisuuteni. Se se on, mitä _minä_ teen. Jos
lihani ja vereni -- hän katseli tätä sanoessaan Mrs. Creakle'ä, --
nousee minua vastaan, ei se ole minun lihani eikä vereni. Minä hylkään
ne. Onko tuo mies", sanoi hän puujalka miehelle, "taas käynyt täällä?"
"Ei", kuului vastaus.
"Ei", lausui Mr. Creakle. "Hänellä on enemmän järkeä. Hän tuntee minut.
Antakaat hänen pysyä poissa", sanoi Mr. Creakle, lyöden kättänsä
pöytään ja katsellen Mrs. Creakle'ä, "sillä hän tuntee minut. Nyt sinä
olet myöskin ruvennut tuntemaan minua, nuori ystäväni, ja saat mennä.
Vie hänet pois".
Minä olin hyvin iloinen, kun minua käskettiin pois, sillä Mrs. ja Miss
Creakle pyyhkivät molemmat silmiänsä, ja minun oli yhtä paha olla
heidän puolestaan, kuin itsenikin puolesta. Mutta minulla oli pyyntö
mielessäni, joka koski minua niin likeltä, etten voinut olla sitä esiin
tuomatta, vaikka kummastelin omaa rohkeuttani:
"Jos suvaitsette, Sir --"
Mr. Creakle kuiskasi: "hah? Mitä tämä on?" ja loi silmänsä minuun,
niinkuin hän olisi tahtonut polttaa minut poroksi niillä.
"Jos suvaitsette, Sir", änkytin minä, "sallittaisiinko minun (minä olen
kovasti suruissani siitä, Sir, mitä minä tein) ottaa pois tämä
kirjoitus, ennenkuin pojat tulevat takaisin --"
Oliko se täyttä totta Mr. Creakle'n puolelta vai tahtoiko hän vaan
peloittaa minua, en tiedä, mutta hän ryntäsi niin kiivaasti ylös
tuoliltansa, että minä tuota pikaa peräydyin puujalka miehen saattoa
odottamatta enkä pysähtynyt yhtään, ennenkuin pääsin omaan
makuuhuoneeseni, jossa minä, kun huomasin, ettei minua ajettu takaa,
menin levolle, kun aika tuli, ja makasin vavisten pari kolme tuntia.
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『David Copperfield I David Copperfield nuoremman elämäkertomus ja kokemukset』
Charles Dickens · 번역 Waldemar Churberg
199,828자 (원문이 길어 앞부분만 · 전체 1,105,330자) · 저작권 근거: 저작자 모두 1924년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.