STORYDON
← 고전 원문 폴더

📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크

『Kuningas Lear』

William Shakespeare · 번역 Paavo Emil Cajander

154,215자 · 저작권 근거: 저작자 모두 1913년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처

내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.

RANSKA. Oi, Cordelia, Ihanin impi, köyhän' olet rikkain, Lasteena kallein, hyljättynä rakkain, Sun ja sun avus tässä valloitan; Lie laillist' ottaa minkä hylkää muut. Oi, taivaan ihme! Ylenkatseen jää Minussa lemmen leimun sytyttää. -- Osaton tyttäres, tuo mulle suotu, Nyt kauniin Ranskan haltijaks on luotu. Nevainen Burgund kaikin ruhtinoineen Mult' armast' aarrettan' ei ostaa voine. -- Nuo jätä lemmettömät rauha-miellä: Min täällä menetät, sen voitat siellä. LEAR. Vie hänet? hän on sun. Me moista emme Tytärtä tunne, Älköön etehemme Hän koskaan tulko. -- Pois, äl' ole tiellän'! Sult' armon, lemmen, siunauksen kiellän. -- Tulkaatte, jalo Burgund. (Torventoitauksia. Lear, Burgund, Cornwall, Albania, Gloster seuralaisineen lähtevät.) RANSKA. Hyvästi heitä siskos. CORDELIA. Isämme hemmut, vesisilmin teidät Cordelia jättää. Hyvin teidät tunnen, Ja siskona ma vikojanne suoraan Nimittää kammon. Isää lempikäätte. Tunnettuun hellyyteenne hänet suljen. Mut ah! jos armon hältä vielä saisin, Paremman turvan hälle valmistaisin. Hyvästi kumpikin. REGAN. Me tehtävämme tiedämme. GONERIL. Sa koita Vaan miestäs miellyttää, jok' otti sun Kuin onnen almun. Niskuruuteen taivut, Siis kuoppaan omaan kaivamaasi vaivut. CORDELIA. Viel' aika vilpin lymyt paljastaapi, Ja piillyt rikos pilkan palkaks saapi. No, onneks vaan! RANSKA. Cordelia armas, tule! (Ranskan kuningas ja Cordelia lähtevät.) GONERIL. Sisko, mulla on sulle paljonkin puhuttavaa asiasta, joka likeltä koskee meitä kumpaakin. Luulen, että isä aikoo tänä iltana täältä lähteä. REGAN. Niin varmaankin, ja teille; sitten seuraavassa kuussa meille. GONERIL. Sinä näet, kuinka täynnä oikkuja vanhus on; havaintomme ei ole siinä kohden vähäinen ollut. Hän suosi aina enimmin sisartamme; ja se älyttömyys, jolla hän nyt hänet luotaan sysäsi, on varsin hämmästyttävä. REGAN. Se on vanhuuden heikkoutta; vaikk'ei hänellä juuri koskaan ole täyttä selkoa itsestään ollut. GONERIL. Parhaan voimansa aikanakin oli hän jo liiaksi tuittupäinen; ja tällä ijällä saamme hänessä suvaita, ei noita syvään juurtuneita luonteen vikoja yksinään, vaan lisäksi vielä tuota hillitöntä itsepintaisuutta, jota heikko ja ärtyisä vanhuus vaikuttaa. REGAN. Tuollaisia oikun puuskia, kuin tuo Kentin maanpakoon ajaminen, saamme mekin vielä häneltä odottaa. GONERIL. Jäähyväismenot Ranskan kuninkaan ja hänen välillänsä eivät vielä ole lopussa. Sisko hyvä, pitäkäämme yhtä me. Jos isämme tuollaisella luonteella säilyttää arvonsa, niin on tämä viimeinen vallan luovutus meille vaan pahennukseksi. REGAN. Miettikäämme tarkemmin tuota. GONERIL. Pitää takoa, kun rauta on kuumaa. (Lähtevät.) Toinen kohtaus. Sali Glosterin linnassa. (Edmund tulee, kädessä kirje.) EDMUND. Sa luonto, jumalattareni! Sinun Lakias palvelen. Miks olen minä Tapojen kiroissa ja sallin että Mun kansain pyhä kammo paljaaks riistää, Jos veli kaks- tai neljätoist' on kuuta Mua vanhempi? Miks äpärä? miks laiton? Vaikk' yhtä vankka mull' on ruumiin luonto, Miel' yhtä uljas, yhtä jalo muoto Kuin siivon rouvan vesoilla? Miks meihin Äpärän tahra? äpärän ja hyljyn? Me, jotka luonnon hurjan salanautteiss' Enemmän väkeä ja tulta saamme Kuin vanhass', ikävässä vihkivuoteess', Unessa puoleks, puoleks valvehella Kuluupi koko narrilauman tekoon. -- Haa, laillinen sa Edgar! maas vien minä: Isämme samoin suosii jalkalasta Kuin laillistakin. Laillist': oiva sana! Niin, laillinen, jos tämä kirje tepsii Ja päin käy tuumat, äpäräinen Edmund Pois sysää laillisen. -- Ma kasvan, kostun: Jumalat, avuks nouskaa äpärille! (Gloster tulee.) GLOSTER. Kent maanpaossa! Vihass' eris Ranska! Kuningas tiessään! luovuttanut vallan! Ja tullut elätiks! Ja tämä kaikki Yht'äkkiä! -- No, Edmund, mitä uutta? EDMUND (salaten kirjettä). Anteeksi, teidän armonne, ei mitään. GLOSTER. Miksi niin kiirein koetit tuota kirjettä salata? EDMUND. En tiedä mitään uutta, mylord. GLOSTER. Mitä paperia sinä luit? EDMUND. En mitään, mylord. GLOSTER. Vai et mitään? Miks sitte niin peloissasi sitä taskuus kätkit? Ei tyhjän ole tarvis noin pilleillä. Tuo tänne se; joutuun! Jos se ei mitään ole, niin enhän silloin silmälaseja kaipaa. EDMUND. Ma pyydän, suokaa anteeksi; se on kirje veljeltäni, jota en vielä ole loppuun lukenut; vaan siitä, minkä lukenut olen, huomaan ett'ei se ole aiottu teidän silmäiltäväksenne. GLOSTER. Kirje tänne, kuuletko! EDMUND. Väärin teen, joko sen annan tai pidän. Sisältö on, minun ymmärtääkseni, moitittavaa. GLOSTER. Anna tänne se, anna! EDMUND. Veljeni puolustukseksi toivon, että hän on sen kirjoittanut vaan tutkiakseen ja koetellakseen minun kuntoani. GLOSTER (lukee). "Tuo valtioviisas keksintö, tuo vanhusten kunnioittaminen tekee meille katkeraksi elämämme parhaat hetket; pidättää meiltä omaisuutemme, kunnes vanhuutemme tähden sitä emme enää voi nauttia. Minusta alkaa kurjalta, tyhmältä orjuudelta tuntua tuo vanhuuden hirmuvaltainen sorto, joka ei senvuoksi hallitse, että sillä on voimaa, vaan sentähden, että sitä kärsitään. Tule luokseni, niin saamme enemmän tästä puhua. Jos isämme suvaitsisi nukkua siks, kunnes minä hänet herättäisin, niin saisit sinä puolet hänen tuloistansa iki-omakses, ja suuresti sinua rakastaisi veljesi Edgar." -- Hm! -- Kapinata! -- "Nukkua siks, kunnes minä hänet herättäisin, -- saisit puolet hänen tuloistansa iki-omakses!" -- Poikani Edgar! Oliko hänellä kättä tuota kirjoittamaan? sydäntä ja päätä sitä hautomaan? -- Milloin sait tämän? Ken sen toi? EDMUND. Sitä ei kukaan tuonut; siinäpä se mutka. Sen löysin huoneeseni ikkunasta heitettynä. GLOSTER. Tunnetko käsi-alan veljesi omaksi? EDMUND. Jos sisältö olis hyvä, niin tahtoisin vannoa, että se on hänen; mutta nyt tahtoisin mieluummin luulla, että niin ei ole laita. GLOSTER. Se on hänen. EDMUND. Se on hänen, mylord; mutta toivon, että sisältö on vieras hänen sydämellensä. GLOSTER. Onko hän koskaan ennen mieltäsi tässä asiassa urkkinut? EDMUND. Ei koskaan, mylord; mutta olen kuullut hänen arvelevan, että kun pojat tulevat täyteen ikään ja isät vanhoiksi, isän pitäisi olla pojan holhottina ja pojan hoitaman hänen omaisuuttaan. GLOSTER. Oi, konnaa, konnaa! -- Aivan sama ajatus kuin kirjeessä! -- Kirottua konnaa! Luonnotonta, inhoittavaa, petomaista konnaa! Petomaista pahempi! -- Mene, etsi hänet joutuun; vankeuteen hänet panen. -- Hirmuista konnaa! -- Missä hän on? EDMUND. En tiedä varmaan, mylord. Jos suvaitsette hillitä vihaanne, kunnes saatatte veljestäni lypsää parempia todistuksia hänen hankkeistaan, niin olisi se tie varmempi; sillä jos väkivaltaisesti menettelette häntä kohtaan, väärin ymmärtäen hänen aikeitansa, niin saapi siitä oma kunnianne suuren loven, ja murratte perinjuurin hänen lapsenmielensä. Uskallan hengelläni vastata siitä, että hän on tuon kirjoittanut ilman mitään pahempaa aikomusta, koetellaksensa vaan minun rakkauttani teidän ylhäisyyttänne kohtaan. GLOSTER. Niinkö luulet? EDMUND. Jos suvaitsette, teidän ylhäisyytenne, niin vien teidät paikkaan semmoiseen, jossa saatatte kuulla meidän keskustelumme asiasta ja omilla korvillanne saada vakuuttavan todistuksen, ja kaiken tämän, pitemmättä viivytyksettä, jo tänä iltana. GLOSTER. Hän ei saata olla semmoinen hirviö. EDMUND. Eikä toden totta olekaan. GLOSTER. Isäänsä kohtaan, joka niin hellästi ja sydämellisesti häntä rakastaa. -- Taivas ja maa! -- Etsi hänet, Edmund; urki minulle hänen sydämensä salaisuudet; toimita asia oman ymmärryksesi mukaan. Tekisin itseni keppikerjäläiseksi, varman vakuutuksen saadakseni. EDMUND. Etsin hänet heti paikalla, joudutan hanketta kaikin mahdollisin keinoin ja ilmoitan teille kaikki. GLOSTER. Nuo viimeiset pimennykset auringossa ja kuussa eivät ennusta meille hyvää. Selittäkööt niitä luonnontieteet tavalla tai toisella, luonnolle itselleen on kuitenkin vitsaukseksi niiden vaikuttamat seuraukset. Rakkaus kylmennyt, ystävyys rauennut, veljekset riidassa; kaupungeissa kapinoita; maalla eripuraisuutta; kavaluutta hoveissa; ja side isän ja pojan välillä katkennut. Tuossa poika-lurjuksessani toteutuu ennustus: siinä on poika isäänsä vastassa. Kuningas poikkee luonnon järjestyksestä: siinä isä lastansa vastassa. Me olemme nähneet aikamme parhaat puolet: juonet, petokset, kavaluudet ja kaikki hävittävät mullistukset seuraavat meitä, rauhaa suomatta, hautaamme asti. -- Ota selko siitä konnasta, Edmund; siitä et mitään vahinkoa saa; tee se vaan huolella. -- Ja tuo jalo, vilpitön Kent maanpakolaisena! Rehellisyys hänen rikoksensa! -- Kummallista! (Lähtee.) EDMUND. Niin verrattoman narrimainen on tämä maailma, että, kun tulemme sairaiksi onnesta (useinkin oman ahnaan nauttimisemme takia), niin syytämme onnettomuuksistamme aurinkoa, kuuta ja tähtiä; ikäänkuin olisimme konnia välttämättömyydestä, narreja taivaallisesta pakoituksesta, veijareja, varkaita ja kavaltajia tähtien vallitsevasta ylivoimasta, juoppoja, valehtelijoita ja avionrikkojia pakollisesta alttiudesta taivaankappalten vaikutukselle, ja kaikinpuolin pahoja Jumalten toimesta. Ihana tekosyy huorimukselle laskea pukkimaisuutensa tähden viaksi. Isäni sekaantui äitiini louhikäärmeen hännän alla, ja syntymiseni tapahtui Otavan alla; josta siis seuraa, että olen törkeä ja rietas. -- Pois se! Minä olisin siksi tullut mikä olen, vaikka neitseellisin tähti taivaalla olisi kaihtien äpäröittämistäni katsellut. Edgar -- (Edgar tulee.) Hih, siinä hän on käsillä niinkuin loppukiekkaus vanhanaikuisessa ilveilyksessä. Minun osani on konnamainen alakuloisuus, ja huokailen niinkuin hullu Tom. -- O! tätä äänirikkoa nuo pimennykset tiesivät. F, G, A, B. EDGAR. No, veli Edmund, mitä tärkeätä miettimistä sinulla on? EDMUND. Aattelen, veli hyvä, erästä ennustusta, jota näinä päivinä olen lukenut siitä, mikä näiden pimennyksien on seurauksena. EDGAR. Välitätkö sinä tuollaisista? EDMUND. Vakuutan, että sen kirjoittajan ennustukset käyvät surkealla tavalla toteen: luonnottomuutta lapsen ja vanhemman välillä; surmaa, kallista aikaa, vanhan ystävyyden rikkumista; epäsopua yhteiskunnassa, uhkauksia ja kirouksia kuningasta ja aatelia kohtaan, perätöntä epäluuloa, ystävien maanpakoon syöksemistä, sotajoukkojen hajoamista, avioeroa ja tiesi mitä kaikkea. EDGAR. Milloin sinä olet tähtitaikuriksi ruvennut? EDMUND. No, mitä siitä! Milloin näit isäni viimeksi? EDGAR. Eilen illalla. EDMUND. Puhelitko hänen kanssaan? EDGAR. Puhelin, kokonaista kaksi tiimaa. EDMUND. Erositteko sovussa? Etkö huomannut hänessä mitään nurjamielisyyttä, sanoissa tai käytöksessä? EDGAR. En vähintäkään. EDMUND. Ajattele, millä olet häntä mahdollisesti loukannut, ja pyydän sinua, karta häntä hiukan aikaa, kunnes on jäähtynyt hänen tulinen vihansa, joka tällä hetkellä niin hänessä raivoo, että tuskin sitä voisi lauhduttaa väkivaltakaan sinua kohtaan. EDGAR. Joku konna on minua panetellut. EDMUND. Sitä minäkin varon. Pyydän sua, käytä yhtämittaista malttia, kunnes hänen kiihkeä raivonsa hiltyy, ja niinkuin sanon, piile minun huoneessani, jossa toimitan niin, että kuulet kreivin haastelun. Mene nyt; tuossa on avain. Jos ulkona liikut, pidä asetta. EDGAR. Mitä, veli? Asettako? EDMUND. Niin, veljeni, omaa parastasi sulle neuvon. Rehellinen mies en tahdo olla, jos aikeet heill' on sinua kohtaan hyvät. Mitä olen nähnyt ja kuullut, olen kertonut sinulle, mutta lienteästi vaan, en sinnepäinkään niin hirveänä, kuin se todella on. Mene, ole hyvä. EDGAR. Saanko piankin sinusta kuulla? EDMUND. Luota minuun tässä asiassa. (Edgar lähtee) Isä herkkäuskoinen, ja veli jalo, Niin pahuudesta kaukana, ett' tuskin Sit' uskookaan; sen tyhmän rehellisyys Petostan' auttaa! -- Nään jo, miten käy. -- Kun synnyll' en saa maata, juonta koitan, Ja kaikk' on hyvää, mistä hyödyn voitan. (Lähtee.) Kolmas kohtaus. Huone Albanian herttuan linnassa. (Goneril ja hänen hovimestarinsa Oswald tulevat.)