_Helmer (kävelee edes takaisin.)_ Hän oli niin kasvanut yhteen meihin.
Minä en voi sitä ajatella, että hän olisi poissa. Hän, intohimoinensa ja
yksinäisyydellänsä, oli ikäänkuin pilvinen pohja meidän päivän
kirkkaalle onnellemme. No niin, ehkä on parasta näin. Ainakin hänelle.
_(seisahtuu.)_ Ja kenties meillekin, Nora. Nyt meidän kummankin tulee
turvautua ainoastaan toisihimme. _(ottaa häntä syliinsä.)_ Oi, sinä
rakastettu vaimoni; minusta on kuin en voisi lujasti kyllä pitää sinua
kiinni. Tiedätkös, Nora, -- usein toivon minä, että joku äkkinäinen
vaara uhkaisi sinua, niin että minä voisin uskaltaa henkeni ja vereni ja
kaikki, kaikki sinua pelastaakseni.
_Nora (irtautuu hänestä ja sanoo ääneen ja päättäväisesti:)_ Nyt sinun
tulee lukea kirjeesi, Torvald.
_Helmer._ Ei, ei; tän'yönä ei. Tahdon olla sinun luonasi, mun rakas
vaimoni.
_Nora._ Ystäväsi kuolemaa muistellen --?
_Helmer._ Sinä olet oikeassa. Tämä asia on saattanut meidät kumpaisenkin
kauhistukseen; siihen on tullut epäkaunista meidän välillemme; kuoleman
ja häviön mietteitä. Tästä meidän tulee kokea päästä irti. Siihen asti
--. Menkäämme kumpikin omaan huoneesensa.
_Nora (karkaa hänelle kaulaan.)_ Torvald, -- hyvää yötä! Hyvää yötä!
_Helmer (suutelee häntä otsalle.)_ Hyvää yötä, sä pikku laululintuseni.
Nuku makeasti, Nora. Nyt luen minä kirjeet läpi. _(hän menee
kirjetukkunensa kamariinsa ja lukitsee oven jälestänsä.)_
_Nora (silmät raivossa, hapuilee ympäri huonetta, ottaa Helmerin
dominon, heittää sen ympärillensä ja kuiskaa ripeästi, käheästi ja
katkomalla.)_ Ei koskaan enää nähdä häntä. Ei koskaan. Ei koskaan. Ei
koskaan. _(heittää shaalinsa päähänsä.)_ Eikä koskaan nähdä lapsiakaan
enää. Eipä niitäkään. Ei koskaan; ei koskaan. -- Ui, tuota jääkylmää,
mustaa vettä! Ui, tuota pohjatonta --; tuota --. Oh, jospa se vain olisi
ohitse. -- Nyt se on hänellä; nyt hän lukee sitä. Oh ei, ei; ei vielä.
Torvald, jää hyvästi, sinä sekä lapset --
_(Hän aikoo töytäistä ulos etuhuoneen kautta; samassa tempaa Helmer
ovensa auki ja seisoo siinä avoin kirje kädessä.)_
_Helmer._ Nora!
_Nora (kiljaisee kovasti.)_ Ah --!
_Helmer._ Mitä tämä on? Tiedätkös, mitä tässä kirjeessä seisoo?
_Nora._ Tiedän. Anna minun mennä! Anna minun päästä ulos!
_Helmer (pidättää häntä.)_ Mihinkäs aiot?
_Nora (kokee päästä irti.)_ Sinä et saa pelastaa minua, Torvald!
_Helmer (kellehtää takaisin.)_ Tottako? Onko se totta, mitä hän
kirjoittaa? Kauheata! Ei, ei; mahdotontahan se on, että tämä voisi olla
totta.
_Nora._ Se _on_ totta. Minä olen rakastanut sinua yli kaiken tässä
maailmassa.
_Helmer._ Oh, älä tule turhilla kierrättelyksillä.
_Nora (ottaa askeleen häntä kohti.)_ Torvald --!
_Helmer._ Onnetonta sinua, -- mihinkä vehkeesen olet ruvennut!
_Nora._ Anna minun mennä, sinun ei huoli kantaa sitä minun tähteni.
Sinun ei huoli ottaa sitä päällesi.
_Helmer._ Heitä jo ilveilykset. _(lukitsee etuhuoneen oven.)_ Tähän
sinun täytyy jäädä ja tehdä tili minulle. Käsitätkös, mitä olet tehnyt?
Vastaa minulle! Käsitätkös sitä?
_Nora (katsoo lakkaamatta häneen ja sanoo kangistuneella äänellä.)_
Niin, nyt alan käsittää sitä perijuurin.
_Helmer (kävelee lattialla.)_ Oh, kuinka kauheasti olen herännyt
unestani. Kaikkina näinä kahdeksana vuotena, -- hän, joka oli minun
iloni ja ylpeyteni, -- oli teeskentelijä, valehtelija, pahempi,
pahempikin, -- oli rikoksen tekijä! -- Oh, tuota ääretöntä häijyyttä,
joka piilee kaiken tämän alla! Hyi, hyi!
_Nora (on vaiti ja katsoo edelleen lakkaamatta häneen.)_
_Helmer (seisattuu hänen etehensä.)_ Minun olisi pitänyt aavistaa
jotakin semmoista tapahtuvan. Minun olisi pitänyt edeltäpäin arvata
sitä. Kaikki sinun isäsi löyhämieliset perusjohteet --. Vaiti! Kaikki
isäsi löyhämieliset perusjohteet olet sinä perinyt. Ei uskontoa, ei
siveyttä, ei velvollisuuden tuntoa --. Voi, kuinka olen tullut
rangaistuksi siitä, että hellittelin häntä. Sinun tähtesi minä sen tein;
ja tällä tavoin sinä palkitset minua.
_Nora._ Niin, tällä tavoin.
_Helmer._ Nyt sinä olet hävittänyt kaiken minun onneni. Koko
tulevaisuuteni olet sinä hukannut. Oh, sitä on kauheata ajatella. Minä
olen joutunut tunnottoman miehen valtaan; hän voi tehdä minun kanssani
mitä hän tahtoo, vaatia minulta vaikka mitä, käskeä minua mihin häntä
lystää; -- minä en tohdi hiiskahtaakaan. Ja näin kurjallisesti täytyy
minun hukkua ja vajota pohjaan kevytmielisen vaimon tähden!
_Nora._ Kun minä olen poissa maailmasta, olet sinä vapaa.
_Helmer._ Oh, heitä ilveesi! Semmoista puhetta oli isälläsikin aina
valmiina. Mitäs se minua hyödyttäisi, että sinä olisit poissa
maailmasta, kuten sanot? Se ei vähintäkään minua hyödyttäisi. Hän voi
kumminkin saattaa asian julkisuuteen; ja jos hän sen tekee, niin minua
ehkä epäillään tietäneeni sinun rikoksestasi. Luullaan ehkä vielä, että
minä olen seisonut sinun takanasi, -- että minä olen kehoittanut sinua
siihen! Ja kaikesta tästä saan sinua kiittää, sinua, jota olen käsilläni
kantanut koko avioelomme ajan. Jokos nyt käsität, mitä olet rikkonut
minua vastaan?
_Nora (kylmällä levollisuudella.)_ Jo.
_Helmer._ Tämä on niin uskomatonta, etten voi pitää sitä kiinni
mielessäni. Vaan meidän tulee katsoa, että asia saadaan sovitetuksi. Ota
shaali päältäsi. Ota se päältäsi, sanon minä! Minun pitää koittaa saada
häntä tyydytetyksi tavalla tai toisella. Asia on saatettava painumaan
alas mihin hintaan tahansa. -- Ja mitä sinuun ja minuun tulee, niin
näyttäköön siltä, kuin kaikki meidän välillämme olisi entisellään. Mutta
tietysti ainoastaan ihmisten silmissä. Sinä niin muodoin jäät edelleen
tähän taloon; se seuraa itsestänsä. Mutta lapsiamme et saa kasvattaa;
niitä en voi uskoa sinulle --. Oh, että minun täytyy sanoa tätä hänelle
jota niin palavasti olen rakastanut ja jota minä vieläkin --! No, olkoon
se mennyttä! Tästälähin ei enää ole kysymystä onnesta; nyt on vain
katsottava, miten saadaan säilytetyksi jäännökset, pätkät, ulkomuoto --
_(etuhuoneen kelloa soitetaan.)_
_Helmer (säikähtyy.)_ Mitä se tietää? Näin myöhään. Jokohan tuo kauhein
kauheimmista --! Joko hän --? Kätke itsesi, Nora! Sano ettäs olet
sairaana.
_(Nora jää seisomaan liikkumatonna. Helmer menee ja avaa etuhuoneen
ovea.)_
_Sisäpiika (puoleksi alastonna etuhuoneessa.)_ Tässä tuli kirje
rouvalle.
_Helmer_, Anna se minulle. _(ottaa kirjeen ja lukitsee oven.)_ Niin, se
on häneltä. Sinä et saa sitä; minä tahdon itse lukea sen.
_Nora._ Lue sinä.
_Helmer (lampun ääressä.)_ Tuskin minulla on uskallusta siihen. Kenties
olemme hukassa, sekä sinä että minä. Ei; minun tulee se tietää. _(avaa
kiireesti kirjeen; silmäilee pari riviä; katsoo kirjeessä olevaa
paperia; riemunhuuto.)_ Nora.
_Nora. (katsoo kysyväisesti häneen.)_
_Helmer._ Nora! Ei; minun pitää lukea se vielä kerta. -- Niin, niin;
asia on niin. Minä olen pelastettu! Nora, minä olen pelastettu!
_Nora._ Entäs minä?
_Helmer._ Sinä, myös, tietysti; me olemme pelastetut kumpikin, sekä sinä
että minä. Kas tässä. Hän lähettää sinulle velkakirjasi takaisin. Hän
kirjoittaa paheksivansa ja katuvansa --; että onnellinen käänne hänen
elämässään --; oh, yhdentekevääpä se lienee mitä hän kirjoittaa. Me
olemme pelastetut, Nora! Ei ole ketään, joka voisi tehdä sinulle mitään.
Oi, Nora, Nora --; ei, ensin tämä inhoittava paperi pois mailmasta.
Annas kun katson -- _(vilkaisee velkakirjaan.)_ En, minä en tahdo nähdä
sitä; se älköön olko minulle muuta kuin unelmata kaikkityyni. _(repäisee
velkakirjan sekä molemmat kirjeet palasiksi, heittää kaikki uuniin ja
katselee kuinka ne palavat.)_ Kas niin; nyt ei niitä enää ole olemassa.
-- Hän kirjoitti, että sinä jouluaatosta alkaen --. Oh, ne ovat
mahtaneet olla kolme kauhean kauheata päivää sinulle, Nora.
_Nora._ Olen taistellut kovaa taistelua näinä kolmena päivänä.
_Helmer._ Ja ollut tuskissasi, etkä löytänyt muuta apua kuin --. Ei;
älkäämme muistako kaikkea tätä inhoittavaa. Tahdomme vain riemuita ja
kertomalla kertoa: se on ohitse; se on ohitse! Kuulehan toki minua,
Nora; sinä et näy käsittävän sitä: se on ohitse. Mitäpä tämä tietää --
nämä kangistuneet kasvosi? Oh, Nora-raukkaseni, minä sen kyllä käsitän;
sinä et näy voivan uskoa, että minä olen antanut sinulle anteeksi. Mutta
sen olen tehnyt, Nora; minä vannon sen sinulle: olen antanut sinulle
kaikki anteeksi. Tiedänhän minä että, minkä sinä teit, sen sinä teit
rakkaudesta minuun.
_Nora._ Se on totta.
_Helmer._ Olet rakastanut minua niin kuin vaimon tulee rakastaa
miestänsä. Ainoastaan keinoista ei sinulla ollut ymmärrystä kyllä
päättää. Vaan luuletkos olevasi minulle vähemmin rakas sen vuoksi, ettet
ymmärrä toimia omin neuvoin? Ei, ei, nojaa sinä vain minuhun; minä
neuvon sinua; minä johdan sinua. Minä en olisi mies ellei juuri tämä
vaimon saamattomuus tekisi sinua kahta viehättävämmäksi minun
silmissäni. Älä pidä lukua noista kovista sanoista, jotka minä ensi
kauhistuksissani lausuin sinulle, kun minusta kaikki oli päälleni
sortumaisillaan. Minä olen antanut sinulle anteeksi, Nora; minä vannon
sen sinulle, että olen antanut sinulle anteeksi.
_Nora._ Minä kiitän sinua anteeksi-antamuksestasi. _(hän menee ulos
oikeanpuolisesta ovesta.)_
_Helmer._ Ei, jää tänne --. _(katsoo ovesta.)_ Mitäs siellä alkovissa
teet?
_Nora. (huoneesta.)_ Riisun maskeraati-puvun päältäni.
_Helmer (avonaisella ovella.)_ Niin, tee se: koittele saada rauhaa ja
viihdyttää mieltäsi tasapainoon taasen, sä pikku säikäytetty
laululintuni. Lepää turvallisesti; minulla on leveät siivet
suojellakseni sinua. _(kävelee oven edessä.)_ Oh, kuinka kotimme on
rauhallinen ja kaunis, Nora. Tässä on suojaa sinulle; tässä tahdon
pidellä sinua kuni ajeltua kyhkyistä, jonka olen vahingoittamatonna
saanut haukan kynsistä pelastetuksi; minä kyllä saatan sykkivän
sydänraukkasi rauhaan. Vähitellen on se tapahtuva, Nora; usko minua.
Huomenna on kaikki tämä näyttävä aivan toisenlaiselta sinulle; pian on
kaikki oleva entisellään; kauan minun ei huoli kertoa sinulle, että olen
antanut sinulle anteeksi; sinä olet itse järkähtämättömästi vakaantuva
siitä, että olen sen tehnyt. Kuinkas voitkaan luulla, että minulle voisi
tulla mieleen tahtoa hyljätä sinua tai nuhdellakaan sinua? Oh, sinä et
tunne oikean miehen mielenlaatua, Nora. Miehestä on niin sanomattoman
suloista ja tyydyttäväistä se, kun hän tietää itsestänsä, että on
antanut vaimollensa anteeksi -- antanut täydestä ja vilpittömästä
sydämmestä. Onhan vaimo sen kautta ikäänkuin kaksin kerroin tullut hänen
omakseen; hän on ikäänkuin asettanut vaimonsa uudestaan maailmaan; vaimo
taasen on kerrallaan tullut hänen vaimokseen ja hänen lapsekseen
yhtaikaan. Semmoisena olet sinä oleva minulle tästälähin, sä pikku,
neuvoton, avuton olento. Älä ole suruissasi mistään, Nora, ole vain
avosydämminen minua kohtaan niin minä olen sinulle sekä tahtonas että
omana tuntonas. -- Mitä tämä on? Et käynytkään nukkumaan? Oletkos
pukeunut toisiin vaatteihin?
_Nora. (arkivaatteissaan.)_ Niin, Torvald, nyt olen ottanut toiset
vaatteet päälleni.
_Helmer._ Mutta miksi nyt, näin myöhään --?
_Nora._ Tänä yönä minä en nuku.
_Helmer._ Mutta, Nora kulta --
_Nora. (katsoo kelloansa.)_ Kello ei vielä ole niin paljon. Istu tähän,
Torvald; meillä kahdella on paljon puhuttavaa keskenämme. _(hän käy
pöydän toiselle puolelle istumaan.)_
_Helmer._ Nora, -- mitä tämä tietää? Nuo kangistuneet kasvosi --
_Nora._ Käy istumaan. Sitä on pitkältä. Minulla on paljon sinulle
sanottavaa.
_Helmer. (istuu pöydän ääreen häntä vastapäätä.)_ Sinä saatat minua
tuskaan, Nora. Ja minä en ymmärrä sinua.
_Nora._ Et, siinäpä se juuri onkin. Sinä et ymmärrä minua. Enkä minäkään
ole koskaan ymmärtänyt sinua -- ennenkuin tän'iltana. Ei, älä keskeytä
minua. Kuule vain mitä sinulle sanon. -- Tämä on tilintekoa, Torvald.
_Helmer._ Mitä sillä tarkoitat?
_Nora. (vähän aikaa vaiettuansa.)_ Eikös _yksi_ asia sinua kummastuta
meidän näin tässä istuessamme?
_Helmer._ Mikäs se olisi?
_Nora._ Kahdeksan vuotta olemme jo olleet naimisissa. Eikö mieleesi
pistä, että tämä on ensi kerta kun me kaksi, sinä ja minä, mies ja
vaimo, puhumme vakavasti keskenämme.
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『Nora: Näytelmä kolmessa näytöksessä』
Henrik Ibsen
156,433자 · 저작권 근거: 저작자 모두 1906년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.