STORYDON
← 고전 원문 폴더

📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크

『Nora: Näytelmä kolmessa näytöksessä』

Henrik Ibsen

156,433자 · 저작권 근거: 저작자 모두 1906년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처

내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.

_Nora._ Pappa ei antanut meille äyriäkään. Minä se olin, joka rahat hankin. _Rouva Linde._ Sinäkö? koko tuon ison summan? _Nora._ Kaksitoista sataa specieriksiä. Neljä tuhatta kahdeksan sataa kruunua. Mitäs siihen sanot? _Rouva Linde._ Mutta, Nora, kuinka se oli mahdollista? Olitko voittanut arpajaisissa? _Nora (halveksien.)_ Arpajaisissa? _(puhaltaa.)_ Mitäs vaikeata siinä silloin olisi ollutkaan? _Rouva Linde._ Mutta mistä sinä sitten otit ne? _Nora (hyräilee ja hymyilee salakähmää.)_ Hm; tra la, la, la! _Rouva Linde._ Sillä lainatahan et niitä voinut. _Nora._ Vai niin? Miksikä ei sitä? _Rouva Linde._ Ei, eihän vaimo voi lainata ilman miehensä suostumusta. _Nora (keikahuttaa päätänsä.)_ Oh, kun on semmoinen vaimo, jolla on hiukan kykyä toimeliaisuuteen, -- vaimo, joka ymmärtää menetellä hiukan älykkäästi, niin -- _Rouva Linde._ Mutta, Nora, minä en ollenkaan ymmärrä -- _Nora._ Sitä sinun ei tarvitsekkaan. Kuka on sanonut minun _lainanneeni_ rahat. Olenhan minä voinut saada ne toisella tavoin _(heittäytyy nojautumaan sohvaan.)_ Olenhan voinut saada ne toiselta tai toiselta ihailijoistani. Kun on sen verran viehättävät kasvot kuin minulla -- _Rouva Linde._ Sinä olet hupakko. _Nora._ Nyt olet varmaankin sanomattoman utelias, Kristiina. _Rouva Linde._ Kuuleppas nyt, Nora-kulta, -- etköhän siinä asiassa lie toiminut ajattelemattomasti. _Nora (käy jälleen suoraan istumaan.)_ Onko ajattelematonta pelastaa miehensä henkeä? _Rouva Linde._ Minusta nähden se on ajattelematonta, että sinä hänen tietämättänsä -- _Nora._ Vaan eihän hänen sopinut saada mitään tietää! Herra Jumala, etkös sitä voi käsittää? Hänen ei sopinut edes saada tietää, kuinka vaarallinen hänen laitansa olikaan. Minun tykö lääkärit tulivat ja sanoivat, että hänen henkensä oli vaarassa; ett'ei mikään muu voinut auttaa häntä kuin olo etelämailla. Luuletkos, etten minä alussa kokenut maanittelemalla päästä aikeeni perille? Minä sanoin hänelle, kuinka hauskaa olisi minulle päästä matkustamaan ulkomaille niinkuin muut nuoret vaimot; minä sekä itkin että rukoilin; minä pyysin häntä johtamaan mieleensä missä tilassa minä olin, ja että hänen tulisi olla kiltti ja suostua pyyntööni; ja sitten ehdottelin minä, että hän voisi ottaa lainan. Mutta silloin oli hän vähällä suuttua, Kristiina. Hän sanoi minua kevytmieliseksi, ja että hänen velvollisuutensa aviomiehenä oli vastustella minun elkiäni ja oikkujani -- joksi hän muistaakseni nimitti sitä. Niin, niin, ajattelin minä, pelastettava sinä kumminkin olet; ja silloin ryhdyin minä toimiin -- _Rouva Linde._ Ja eikö miehesi saanut isältäsi tietää, ett'eivät rahat tulleetkaan häneltä? _Nora._ Ei, ei koskaan. Pappa kuoli juuri niinä päivinä. Olin aikonut saada häntä osalliseksi salaisuuteeni ja pyytää häntä olla mitään ilmoittamatta. Vaan kun hän makasi niin sairaana --. Sen parempi, sitä ei ollutkaan tarpeen. _Rouva Linde._ Ja etkös sittemmin koskaan ole uskonut asiata miehellesi? _Nora._ Ei, Jumala varjelkoon, kuinka sinä voit semmoista ajatella? Hän, joka on niin ankara siinä asiassa. Ja sitä paitsi -- Torvald, miehen itsetunnollaan, -- kuinka tuskallista ja nöyryttävää hänen olisi tietää, että hänen on jostakin kiittäminen minua. Se rikkoisi peräti meidän välimme; meidän kaunis, onnellinen kotimme muuttuisi toisenlaiseksi kuin se nyt on. _Rouva Linde._ Etkös milloinkaan aio sanoa sitä hänelle? _Nora (mietiskellen, puoleksi hymyillen)._ Niin -- joskus kenties; -- monen vuoden perästä, kun en enää ole niin kaunis kuin nyt. Älä naura sille! Minä tarkoitan tietysti: kun Torvald ei enää huoli minusta niin paljon kuin nyt; kun häntä ei enää huvita, että minä tanssin hänen edessään ja pukeun valepukuun ja deklamoitsen. Silloin voisi olla hyvä, että on jotakin takavarana -- _(keskeyttäen)_ Lipi lapi! Se aika ei tule koskaan. -- Noh, mitäs nyt sanot minun suuresta salaisuudestani, Kristiina? Enkö minäkin kelpaa johonkin? -- Muutoin voit uskoa, että se asia on saattanut minulle murhetta. Ei ole todellakaan, ollut helppoa minulle täyttää sitoumuksiani oikeaan aikaan. Tahdon sanoa sinulle, että asioimismaailmassa on jotakin, jota sanotaan kvarttalikoroksi, ja jotakin, jota kutsutaan maksunsuoritukseksi; ja niitä on aina niin kauhean vaikeaa saada suoritetuksi. Siis on minun näet täytynyt säästellä siellä sekä täällä, missä olen voinut. Taloudenrahoista en voinut panna mitään syrjään, sillä Torvaldin piti elää hyvin. Lasten minä en voinut antaa käydä huonoissa vaatteissa; minkä minä sain heitä varten, sen katsoin velvollisuudekseni käyttää kaikki. Ne suloiset, armaat pienokaiseni! _Rouva Linde._ Niin täytyi sinun siis supistaa omia tarpeitasi, Noraraukka? _Nora._ Tietysti. Minuahan se asia lähimmästi koskikin. Joka kerta kun Torvald antoi minulle rahaa uusiin vaatteihin ja muuhun semmoiseen, käytin minä ainoastaan puolet niistä; ostin aina huonointa ja halvinta laatua. Onneksi kaikki soristaa minua niin hyvin, ettei Torvald huomannut sitä. Mutta usein se tuntui minusta kyllä raskaalta, Kristiina, sillä ompa kumminkin hauskaa käydä hienoissa vaatteissa. Eikö niin? _Rouva Linde._ On mar kyllä. _Nora._ No, onpa minulla ollut vielä muitakin tulolähteitä. Viime talvena oli minulla onni saada koko kasan puhtaaksi kirjoitettavia. Niin suljin minä itseni kamariin ja kirjoitin joka ilta myöhään yöhön asti. Ah, minä olin usein uupua väsymyksestä. Mutta sanomattoman hauskaa oli kumminkin istua sillä tavoin työn ääressä ja ansaita rahaa. Oli melkein kuin olisin ollut mies. _Rouva Linde._ Vaan kuinka paljon olet sinä nyt sillä tavoin voinut suorittaa velastasi? _Nora._ Niin, sitä en saata niin tarkoilleen sanoa. Semmoisista asioista on, näet, hyvin vaikeata pitää lukua. Tiedän vain, että olen maksanut kaikki, mitä suinkin olen voinut saada kokoon haalituksi. Useinkaan en ole tietänyt mikä neuvoksi. _(hymyilee)._ Silloin istuin tässä ja luulettelihen, että joku vanha, rikas herra oli rakastunut minuun. _Rouva Linde._ Mitä! Mikä herra? _Nora._ Oi, loruja! -- että hän nyt oli kuollut ja kun hänen testamenttinsa avattiin, niin siinä seisoi suurilla kirjaimilla: "Kaikki minun rahani ovat heti maksettavat rakastettavalle rouva Nora Helmerille". _Rouva Linde._ Mutta armas Nora, -- mikä herra se oli? _Nora._ Herrainen aika, etkös voi sitä ymmärtää? Ei semmoista vanhaa herraa ollenkaan ollut olemassa; se oli vain mielikuvitus, jota minä tässä istuissani aina kuvailin mielessäni, kun en tietänyt mitään neuvoa mistä saada rahoja. Vaan yhdentekevää se onkin; tuo vanha, ikävä herra saa minun puolestani jäädä sinne missä hän on; minä en huoli hänestä enkä hänen testamentistaan, sillä nyt olen minä huoleton. _(kavahtaa ylös)._ Voi, kuinka hauskaa ajatella sitä, Kristiina. Huoleton! Voida olla huoletonna, aivan huoletonna; voida leikkiä ja kuperrella lasten kanssa; voida pitää taloa kauniina ja sievänä, kaikki niinkuin Torvald rakastaa sitä! Ja ajatteles, sitten tulee kohta kevät kauniine ilmoinensa. Niin pääsemme ehkä matkustamaan vähäisen. Minä ehkä saanen nähdä merta taasen. Niin, niin, onpa oikein eriskummaista elää ja olla onnellisena! _(Etuhuoneen kello soi.)_ _Rouva Linde (nousee ylös)._ Soitetaan; ehkä lienee parasta, että minä menen. _Nora._ Ei, istu sinä; ei tänne tule ketään; se on varmaan Torvaldille -- _Sisäpiika (etuhuoneen ovessa)._ Pyydän anteeksi, rouva, -- täällä on herra, joka tahtoo puhutella asianajajata. _Nora._ Pankkitirehtöriä kai tarkoitat. _Sisäpiika._ Niin, pankkitirehtöriä; mutta minä en tietänyt -- kun tohtori on siellä sisällä. _Nora._ Kuka se herra on? _Asianajaja Krogstad (etuhuoneen ovessa)._ Minä se olen, rouva. _Rouva Linde (säpsähtää, hämmästyy ja kääntyy ikkunaanpäin)._ _Nora (ottaa askeleen häntä vastaan, ällistyneenä, puoliääneen)_ Tekö? Mitä se tietää? Mistä asiasta te tahdotte puhua mieheni kanssa? _Krogstad._ Pankkiasioista -- tavallansa. Minulla on vähäinen paikka Osakepankissa, ja teidän miehenne tulee nyt meidän päälliköksi, kuulin ma -- _Nora._ Se on siis -- _Krogstad._ Pelkkiä kuivia asioita, rouvani; ei mitään muuta. _Nora._ No, tahdotteko olla hyvä ja mennä sisään konttorinovesta. _(tervehtii huolimattomasti pannessaan etuhuoneen ovea kiinni; menee sitten ja katsoo kuinka uunissa palaa)._ _Rouva Linde._ Nora, -- kuka se mies oli? _Nora._ Oli eräs asianajaja Krogstad. _Rouva Linde._ Se oli siis todellakin hän. _Nora._ Tunnetko häntä? _Rouva Linde._ Olen tuntenut häntä -- vuosikausia sitten. Hän oli yhteen aikaan asianajajana meidän seuduilla. _Nora._ Niin, se on totta se. _Rouva Linde._ Kuinka hän oli muuttunut. _Nora._ Hänellä on ollut hyvin onneton avioelämä. _Rouva Linde._ Onhan hän nyt leski? _Nora._ Monen lapsen kanssa. Kas niin; nyt se palaa. _(panee uunin oven kiinni ja siirtää liekkutuolin vähän syrjään)._ _Rouva Linde._ Hänellä sanotaan olevan monenlaisia asioita toimena? _Nora._ Vai niin? Saattaa olla; minä en ollenkaan tiedä --. Mutta älkäämme ajatelko asioita, ne ovat niin ikäviä. _(Tohtori Rank tulee Helmerin kamarista)._ _Tohtori Rank (vielä ovessa.)_ Ei, ei; minä en tahdo häiritä; menen mieluummin hetkeksi vaimosi luokse. _(sulkee oven ja huomaa Linde-rouvan)._ Oh; suokaa anteeksi; minä häiritsen näenmä täälläkin. _Nora._ Ei, ei suinkaan. _(esittää.)_ Tohtori Rank. Rouva Linde. _Rank._ No mutta. Nimi, jota usein kuulee tässä talossa. Minä luulenma menin rouvan ohitse rappusilla tullessani. _Rouva Linde._ Niin; minä astun hyvin hitaasti rappusia ylös, minä en oikein kärsi sitä. _Rank._ Aha, hiukan turmeltunut sisusvärkki. _Rouva Linde._ Oikeastaan liika työn vaivaus. _Rank._ Eikö muuta? Siis olette kai tulleet kaupunkiin levätäksenne kaikissa noissa pidoissa? _Rouva Linde._ Olen tullut tänne työtä hakeakseni. _Rank._ Onko se niin hyvä keino liika työn vaivausta vastaan? _Rouva Linde._ Täytyy elää, herra tohtori. _Rank._ Niin, yleinen mielipidehän se on, että se on niin välttämätöntä. _Nora._ Oh, tiedättekö mitä, tohtori Rank, -- tekin tahdotte mielellänne elää. _Rank._ Sitä maarian tahdonkin. Niin kurja kuin olenkin, tahdon kumminkin kernaasti kärsiä piinaa niinkauvan kuin suinkin. Kaikki minun hoidettavani ovat yhtäläiset. Ja sama on laita niittenkin, jotka siveyden puolesta ovat sairaita. Juuri tällä hetkellä on semmoinen siveyden puolesta sairastava hospitaalin jäsen tuolla Helmerin luona. _Rouva Linde (hilliten tuntoansa)._ Ah! _Nora._ Ketä te tarkoitatte? _Rank._ Oh, onhan muuan asianajaja Krogstad mies, jota te ette ollenkaan tunne. Hän on turmeltunut sydämmensä juurista, rouva. Mutta itse rupesi hän lavertelemaan, kuni jostakin tärkeän tähdellisestä asiasta, että hänen pitää _elää_. _Nora._ Vai niin? Mitä asiaa hänellä oli Torvaldille? _Rank._ En todellakaan tiedä; kuulin vain, että oli jotain Osakepankista. _Nora._ En tietänyt että Krog--, että tuolla asianajaja Krogstadilla oli mitään tekemistä Osakepankin kanssa. _Rank._ Niin, hän on saanut jonku paikan siellä. _(Linde-rouvalle.)_ En tiedä, onko teidänkin paikkakunnalla semmoisia ihmisiä, jotka juoksevat läähättäen ympäri päästäksensä siveellisen mätäisyyden perille ja sitten saadaksensa asianomaisen asetetuksi tarkastusta varten toiseen tai toiseen edulliseen asemaan. Terveet tyytykööt kauniisti siihen, että saavat seisoa ulkopuolella. _Rouva Linde._ Sairaatpa ne kumminkin enimmin tarvitsevat tulla sisäänsuljetuiksi. _Rank. (kohottaen olkapäitään.)_ Niin, siinä se temppu onkin. Se katsantotapa se tekee yhteiskunnan sairashuoneeksi. _Nora. (Omissa ajatuksissaan, purskahtaa nauruun ja taputtelee käsiänsä.)_ _Rank._ Miksi nauratte sille? Tiedättekö oikein, mitä yhteiskunta on? _Nora._ Mitä huolin minä tuosta ikävästä yhteiskunnasta? Minä nauroin peräti toiselle asialle -- sanomattoman hauskalle. -- Sanokaa minulle, tohtori Rank -- kaikki, joilla on virkoja osakepankissa, tulevat siis nyt Torvaldin käskyn-alaisiksi? _Rank._ _Sekö_ se mielestänne on niin sanomattoman hauskaa?