Kun minua autettiin ylös vaunujen taa, hämmennyin vähän, kun huomasin,
että luultiin minun ilman muitten avutta syöneen koko päivällisen.
Minä havaitsin sen siitä, että kuulin kaari-akkunan ladyn sanovan
konduktörille: "pitäkäät hyvin vaaria tuosta lapsesta, Georg,
muutoin hän halkee!" sekä siitä, että talon naispalveliat tulivat
ulos katsomaan ja hihittelemään minua, niinkuin jotakin vähäistä
ihme-eläintä. Minun onneton ystäväni kyyppäri, joka oli kokonaan
tointunut, ei näyttänyt pitävän tätä minään, vaan yhtyi yleiseen
kummastelemiseen, asiaa tuoksensakaan panematta. Jos ensinkään epäilin
häntä, oli, luullakseni, tämä asia puoleksi syynä epäluulooni; mutta
minä olen taipusa uskomaan, että minä lapsen yksinkertaisella ja
luonnollisella luottamuksella vanhempiin ihmisiin (jota ominaisuutta en
soisi yhdenkään lapsen liian aikaisin vaihtavan mailmalliseen
viisauteen) en ylipäänsä silloinkaan oikein epäillyt häntä.
Minusta oli jotenkin ikävä, minun täytyy tunnustaa se, kun aivan
syyttömästi jouduin ajajan ja konduktörin pilapuheitten alaiseksi,
esimerkiksi, että vaunut kulkivat niin raskaasti takapuolelta sen
vuoksi, että minä istuin siellä, ja että olisi sopinut paremmin, että
olisin matkustanut vankkureilla. Juttu ruokahalustani levisi myös
ulkopuolisten matkustajien joukkoon, jotka laskivat leikkiä siitä
samaten ja kysyivät minulta, maksettaisiinko minusta koulussa niinkuin
kahdesta tai kolmesta veljeksestä, ja oliko eri sopimus tehty minun
tähteni, vai pääsinkö tavallisilla ehdoilla; ynnä muita hupaisia
asioita. Mutta kaikkein pahin seikka oli se, että tunsin, etten
kehtaisi syödä mitään, kun tilaisuus tarjoutuisi, ja että jokseenkin
laihojen päivällisteni perästä saisin nähdä nälkää koko illan -- sillä
minä olin hädissäni unhottanut kakkuni hotelliin. Pelkoni toteutuikin.
Kun pysähdyimme illallista syömään, ei minulla ollut rohkeutta syödä
mitään, vaikka olisin hyvin mielelläni tahtonut, vaan minä istuin alas
valkean ääreen ja sanoin, etten huolinut mistään. Tämä ei kuitenkaan
päästänyt minua uusista pilapuheista; sillä eräs käheä-ääninen,
karkea-kasvoinen gentlemani, joka oli melkein koko matkan syönyt
eväslaukustaan, paitsi kun hän oli juonut eräästä pullosta, sanoi, että
minä olin niinkuin boa constrictor, joka hotaisee niin paljon yhdellä
kertaa, että hän kestää sitten pitkät ajat; jonka jälkeen gentlemani
punastutti itseänsä keitetyllä häränpaistilla.
Me olimme lähteneet Yarmouth'ista kello kolme aamulla ja meidän oli
määrä tulla Londoniin noin kello kahdeksan seuraavana aamuna. Oli
kesäinen ilma, ja ilta varsin ihana. Kun kuljimme jonkun kylän lävitse,
kuvailin mielessäni, miltä rakennukset sisäpuolelta näyttivät ja mitä
asukkaat puuhasivat, ja kun pojat tulivat juosten meidän perässämme,
hyppäsivät ylös vaunujen takapuolelle ja heiluivat siinä kappaleen
matkaa, kummastelin, olivatko heidän isänsä elossa ja olivatko he
onnelliset kotona. Minulla oli siis paljon ajattelemista; paitsi sitä
minä lakkaamatta mietiskelin, mimmoiseen paikkaan olin menossa --
kauhea tutkimisen aine. Välisti minä, muistaakseni, rupesin
ajattelemaan kotiani ja Peggottya; ja koetin sekavalla, himmeällä
tavalla muistaa, mimmoiselta oloni oli minusta tuntunut ja mimmoinen
poika minä olin ollut, ennenkuin purin Mr. Murdstone'a: joita
kysymyksiä en voinut millään lailla tyydyttävästi selittää; minusta
näytti siltä, kuin olisin purrut häntä kaukaisessa entisyydessä.
Yö ei ollut yhtä hupainen, kuin ilta, sillä ilma kävi kylmäksi; ja
koska olivat asettaneet minut kahden gentlemanin (karkeakasvoisen ja
yhden toisen) väliin, etten putoisi vaunuista, olin vähällä tukehtua,
kun he menivät nukuksiin ja täydellisesti saarsivat minut. He
rutistivat minua toisinaan niin kovasti, että minun täytyi huutaa:
"Voi! antakaat anteeksi!" josta he eivät pitäneet ollenkaan, koska se
herätti heidät. Vastapäätä minua istui, iso turkki-vaippa yllänsä,
vanhanpuolinen lady, joka pimeässä näytti enemmän heinäsuovalta, kuin
ladyltä, niin vahvasti oli hän säntännyt vaatteita päällensä. Tällä
ladyllä oli kori muassaan eikä hän ollut pitkään aikaan tietänyt, mihin
panna sitä, siksi kuin hän huomasi, että se lyhyitten säärteni vuoksi
mahtuisi minun alleni. Se kiusasi ja vaivasi minua niin, että olin
aivan pääsemättömissä; mutta jos minä vähintäkin liikahdin ja saatin
lasin, joka oli korissa, kilisemään jotakin muuta vastaan (niinkuin se
tietysti teki), nyhjäsi hän minua mitä julmimmalla tavalla jalallansa
ja sanoi: "no, pysykäät alallanne. _Teidän_ säärenne ovat nuoret kyllä,
luulisin ma".
Viimein aurinko nousi, ja silloin näyttivät kumppanini nukkuvan
levollisemmin. Ne vaivat, joissa he olivat tuskailleet koko yön ja
jotka olivat puhjenneet kuuluviin mitä hirveimmissä huohotuksissa ja
kuorsauksissa, ovat mahdottomat käsittää. Kun aurinko ehti
korkeammalle, kävi heidän unensa vienommaksi, ja niin he vähitellen
toinen toisensa perästä heräsivät. Minä muistan, kuinka suuresti se
kummastutti minua, että jokainen silloin oli olevinansa, niinkuin hän
ei olisi nukkunut ollenkaan, ja suuttui silmättömäksi, kun hän torjui
puolestaan syytökset. Tätä kummastustani kestää vielä tänään, koska
olen alinomaa huomannut, että kaikista inhimillisistä heikkouksista
postivaunuissa nukkuminen on se, jota luontomme (minä en voi ymmärtää
mistä syystä) kaikkein vähimmin taipuu tunnustamaan.
Mikä merkillinen kaupunki London oli minusta, kun näin sen etäältä, ja
kuinka minä uskoin, että kaikkien mielisankareitteni kummalliset seikat
ehtimiseen toimitettiin ja jälleen toimitettiin siellä, ja kuinka minua
hämärästi aavisti, että se oli enemmän täynnä ihmeitä ja kehnoutta,
kuin kaikki mailman kaupungit yhteensä, sitä minun ei tarvitse pysähtyä
tässä kertomaan. Me lähestyimme sitä vähitellen ja tulimme oikeaan
aikaan siihen ravintolaan Whitechapel'in piirissä, johon meidän oli
määrä mennä. Minä en muista, oliko se Sininen Härkä vai Sininen Karju;
mutta minä tiedän, että se oli jotakin sinistä ja että sen kuva oli
maalattu vaunujen takapuolelle.
Konduktöri katsahti minuun, kun hän astui alas, ja sanoi
ilmoituskonttorin ovella:
"Onko täällä ketään noutamassa erästä poikaa, joka on pantu kirjaan
Murdstone'n nimellä, Sooffolk'in Bloonderstone'sta, ja joka jää tänne,
siksi kuin häntä tullaan ottamaan?"
Ei kukaan vastannut.
"Koettakaat Copperfieldin nimellä, jos suvaitsette, Sir", sanoin minä,
katsoen surullisesti maahan.
"Onko täällä ketään noutamassa erästä poikaa, joka on pantu kirjaan
Murdstone'n nimellä, Sooffolk'in Bloonderstone'sta, mutta joka omistaa
Copperfieldin nimen ja jää tänne, siksi kuin häntä tullaan ottamaan?"
lausui konduktöri, "noh, onko täällä ketään?"
Ei. Ei ollut ketään. Minä katselin tuskastuneena ympärilleni; mutta
kysymys ei tehnyt mitään vaikutusta keneenkään likellä seisovaan, jos
en lukuun ota yhtä säärystimiin puettua silmäpuoli miestä, joka arveli,
että olisi paras panna messinkirengas kaulaani ja kytkeä minut talliin.
Portaat tuotiin, ja minä astuin alas sen ladyn jälkeen, joka oli
heinäsuovan näköinen, sillä minä en tohtinut liikahtaa, ennenkuin hänen
korinsa oli siirretty pois. Vaunut olivat tällä välin tyhjentyneet
matkustajista, kapineet olivat pian korjatut, hevoset olivat jo ennen
päästetyt aseista, ja nyt muutamat tallirengit käänsivät vaunut ja
lykkäsivät niitä takaperin hiukan pois tieltä. Eikä kuitenkaan ketään
vielä ilmestynyt tiedustelemaan tomuista poikaa Suffolk'in
Blunderstone'sta.
Tuntien itseäni enemmän itsenäiseksi, kuin Robinson Crusoe, jolla ei
ollut ketään, joka katseli häntä ja näki, kuinka yksinäinen hän oli,
astuin minä ilmoitus-konttoriin, menin vartiolla olevan konttoristin
käskystä tiskin taa ja istuin alas vaa'alle, jolla kapineet punnittiin.
Kun istuin tässä ja katselin tavaramyttyjä, pankkoja ja kirjoja, ja
hengitin tallien hajua (joka aina siitä asti oli yhteydessä tämän aamun
muistoni kanssa), alkoi koko jono mitä kauheimpia ajatuksia kulkea
aivojeni kautta. Entä jollei kukaan noutaisi minua, kuinka kauan
suostuisivat pitämään minua täällä? Pitäisivätkö niin kauan, että
ennättäisin kuluttamaan seitsemän shillingiä? Tulisiko minun maata
öisin yhdessä tuommoisessa puisessa laarissa muun tavaran kanssa ja
pestä itseni aamulla pumpulla pihalla, vai ajettaisiinko minä pois joka
ilta ja odotettaisiin takaisin jäämään siksi kuin, konttoria seuraavana
aamuna avatessa, käytiin minua kuulustelemassa? Entä jollei ollutkaan
mitään erhetystä asiassa, vaan Mr. Murdstone oli keksinyt tämän tuuman,
saadaksensa eroa minusta, mitä minun tuli tehdä? Jos sallivat minun
pysyä täällä siksi kuin olin kuluttanut seitsemän shillingiäni, en
voinut toivoa saavani jäädä tänne, kun rupeisin nälkään nääntymään.
Tämä olisi ilmeisesti haitallista niille, jotka kävivät täällä, paitsi
että se johdattaisi Sinisen Mikä-se-olikaan vaaraan saada maksaa
hautajaiskustannukset. Jos lähtisin kohta astumaan ja koettaisin käydä
takaisin kotiin, kuinka löytäisinkään tien, kuinka koskaan voisin
toivoa jaksavani niin kauas, kuinka voisin olla varma kenenkään muun
avusta, kuin Peggotyn, siinä tapauksessa, että pääsinkin kotiin? Jos
löytäisin lähimmät asian-omaiset virkakunnat ja tarjoisin itseni
sotamieheksi tai merimieheksi, olin minä niin vähäinen olento, että he
melkein varmaan hylkäisivät minut. Nämät ajatukset ja sadat muut
semmoiset saattivat minut tulikuumaksi ja huimasivat minua pelolla ja
kauhulla. Kuumeeni oli kovimmillaan, kun joku mies astui sisään ja
kuiskasi konttoristille, joka heti keikahutti minut pois vaa'alta ja
työnsi minut hänen puoleensa, niinkuin olisin ollut punnittu, ostettu,
toisen käsiin jätetty ja maksettu.
Kun menin ulos konttorista, käsikkäin tämän uuden tuttavan kanssa,
katselin häntä salaa. Hän oli laiha, vaalea, nuori mies. Hänen poskensa
olivat painuneet sisään, ja leuka oli melkein yhtä musta, kuin Mr.
Murdstone'n; mutta tähän yhdennäköisyys loppui, sillä hänen
poskipartansa oli ajettu, eikä hänen hiuksensa olleet sileät, vaan
ruosteenkarvaiset ja lakastuneet. Hän oli puettu mustaan vaatteukseen,
joka myös oli jotenkin ruosteenkarvainen ja lakastunut ja hyvin lyhyt
hioista ja lahkeista; hänellä oli valkoinen kaulahuivi, joka ei ollut
erittäin puhdas. Minä en luullut, en nytkään luule, että tämä
kaulahuivi oli ainoa liinavaate, joka hänellä oli yllänsä, mutta siinä
oli kaikki, mitä hän näytti taikka mistä mitään aavistusta sai.
"Sinäkö se uusi poika olet?" kysyi hän.
"Niin, Sir", vastasin minä.
Minä luulin itseäni siksi. Minä en tietänyt.
"Minä olen yksi Salem House'n opettajista", sanoi _hän_.
Minä kumarsin häntä ja tunsin itseni kovasti lannistuneeksi. Minua
hävetti mainita niin jokapäiväistä asiaa, kuin arkkua, oppineelle
miehelle ja Salem House'n opettajalle, jotta olimme astuneet jo vähän
matkaa pihasta, ennenkuin rohkenin puhua siitä. Me käänsimme takaisin,
kun minä nöyrästi arvelin, että arkku ehkä olisi minulle hyödyksi
tuonnempana; ja hän ilmoitti konttoristille, että ajomies saisi käskyn
noutaa sitä puolipäivän aikana.
"Jos suvaitsette, Sir", sanoin minä, kun olimme tulleet noin saman
verran matkaa, kuin äsken, "onko sinne pitkäkin matka?"
"Se on alhaalla Blackheath'in seuduilla", vastasi hän.
"Onko _sinne_ pitkä matka, Sir?" kysyin minä vähän peläten.
"On sinne hyvä huikaus", hän sanoi. "Me kuljemme postivaunuilla. Sinne
on noin kuusi penikulmaa".[13]
Minä olin niin heikko ja uupunut, että oikein tuskastuin, kun
ajattelin, että tuli vielä kestää kuusi penikulmaa. Minä rohkaisin
mieltäni ja sanoin hänelle, etten ollut syönyt mitään koko yönä, ja
että, jos hän sallisi minun ostaa jotakin syötäväksi, minä olisin
sangen kiitollinen hänelle. Hän näytti kummastuvan tätä -- minä näen
tällä haavaa, kuinka hän seisahtuu ja katselee minua -- ja, mietittyään
muutamia silmänräpäyksiä, arveli, että hänen täytyi käydä erään vanhan
vaimon luona, joka ei asunut etäällä, ja että minun olisi paras ostaa
vähäisen leipää taikka mitä hyvänsä, joka vaan miellytti minua ja joka
oli terveellistä, ja syödä aamiaiseni tämän vaimon huoneessa, jossa
meidän oli tilaisuus myöskin saada maitoa.
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『David Copperfield I David Copperfield nuoremman elämäkertomus ja kokemukset』
Charles Dickens · 번역 Waldemar Churberg
199,828자 (원문이 길어 앞부분만 · 전체 1,105,330자) · 저작권 근거: 저작자 모두 1924년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.