Hän pani suunsa, niinkuin hän olisi aikonut viheltää, mutta hän ei
viheltänyt. Hän istui ja katseli hevosen korvia, niinkuin hän olisi
nähnyt jotakin uutta niissä; ja niin hän istui melkoisen ajan. Sitten
hän sanoi:
"Ei mitään herkosilmää, luulen ma?"
"Herkkusia sanoitte, Mr. Barkis?"
Sillä minä luulin, että hänen teki mieli syödä enemmän ja että hän oli
tarkoittanut sitä.
"Herkosilmää", sanoi Mr. Barkis. "Herkosilmää; ei ketään, joka kävelee
hänen kanssaan!"
"Peggotyn kanssa?"
"Ah!" lausui hän.
"Hänen".
"Oi, ei. Hänellä ei ole koskaan ollut mitään herkosilmää".
"Vai ei ole!" sanoi Mr. Barkis.
Taas hän pani suunsa, niinkuin hän olisi aikonut viheltää, mutta taas
hän ei viheltänyt, vaan istui ja katseli hevosen korvia.
"Hän leipoo siis", jatkoi Mr. Barkis, kauan aikaa mietittyään, "kaikki
omenapasteijat ja keittää kaikki ruoat, vai kuinka?"
Minä vastasin, että niin oli laita.
"Hyvä. Minä sanon teille jotain", lausui Mr. Barkis. "Ehkä te
kirjoitatte hänelle?"
"Minä kirjoitan varmaan hänelle", vastasin minä.
"Ah!" sanoi hän, hitaasti kääntäen silmiänsä minua kohden. "Hyvä! Jos
kirjoitatte hänelle, ehkä muistaisitte sanoa, että Barkis'ia haluttaa;
muistatteko?"
"Että Barkis'ia haluttaa", toistin minä viattomasti. "Sekö koko sanoma
on?"
"Nii-i-in", hän sanoi ajatellen. "Nii-i-in. Barkis'ia haluttaa".
"Mutta olettehan huomenna taas Blunderstone'ssa, Mr. Barkis", lausuin
minä, vavisten vähän, kun ajattelin, että silloin olisin kaukana
sieltä, "ja sopisi teidän paljon paremmin suorittaa sanomanne itse".
Mutta kun hän hylkäsi tämän ehdoituksen päätänsä ravistamalla ja kerran
vielä vahvisti edellistä pyyntöänsä ja sanoi suurimmalla
yksitotisuudella: "Barkis'ia haluttaa. Se on sanoma", otin minä
mielelläni toimittaakseni sitä perille. Sillä välin kuin samana iltana
odotin vaunuja Yarmouth'in hotellissa, tilasin paperi-arkin ja tolpon
ja kirjoitin Peggotylle kirjeen, joka kuului näin: "Rakas Peggotty'ni.
Olen eheänä tullut tänne. Barkis'ia haluttaa. Terveisiä äidille. Sinun
harras ystäväsi. P. S. Hän sanoo erittäin suovansa, että sinä
tietäisit, että -- _Barkis'ia haluttaa_".
Kun olin ottanut haltuuni tämän tulevaisuuden toimen, vaipui Mr. Barkis
jälleen täydelliseen äänettömyyteen; ja minä, joka tunsin itseni aivan
väsyneeksi kaikista äskeisistä tapauksista, heittäysin pitkäkseni
säkille kärryihin ja menin nukuksiin. Minä nukuin sitkeästi siksi kuin
tulimme Yarmouth'iin, joka, ravintolan pihalta katsoen, johon ajoimme,
oli niin uusi ja outo minulle, että heti heitin salaisen toivoni saada
tavata jotakuta Mr. Peggotyn perheestä, kenties pikku Em'lyä itseäkin.
Vaunut olivat pihalla, hohtaen joka paikasta, mutta vielä ilman mitään
hevosia edessä ja näyttäen siltä, kuin eivät ensinkään olisi Londoniin
hankkineetkaan. Minä ajattelin tätä ja kummastelin, kuinka viimein
arkkuni kävisi, jonka Mr. Barkis oli nostanut maahan vehmaron viereen
(hän oli ajanut pihaa ylöspäin kärryjänsä kääntääkseen), ja myöskin
kuinka viimein minun itse kävisi, kun joku rouva katsahti ulos eräästä
kaari-akkunasta, johon oli ripustettu muutamia lintuja ja lihakönttiä,
ja sanoi:
"Sekö se vähäinen gentlemani Blunderstone'sta on?"
"Se, Ma'am", sanoin minä.
"Mikä nimi?" kysyi rouva.
"Copperfield, Ma'am", vastasin minä.
"Se ei kelpaa", lausui rouva. "Täällä ei ole kenenkään sen-nimisen
päivällisiä maksettu".
"Onko se Murdstone, Ma'am?" kysyin minä.
"Jos olette Master Murdstone", sanoi lady, "miksi ilmoitatte toista
nimeä ensiksi?"
Minä selitin ladylle, kuinka asian laita oli. Hän soitti nyt kelloa ja
huusi: "William! näytä tietä kahvihuoneesen!" jolloin yksi kyyppäri
tuli juosten kyökistä pihan toiselta puolelta johdattamaan minua ja
näytti suuresti hämmästyneeltä, kun hän huomasi, että hänen tuli viedä
vaan minut sinne.
Se oli iso, pitkä huone, muutamia suuria karttoja seinällä. Minä en
tiedä, olisiko minua oudostuttanut enemmän, jos kartat olisivat olleet
todellisia vieraita maita ja minä olisin heitetty keskelle niitä. Minä
menettelin mielestäni kovin rohkeasti, kun istahdin, lakki kädessä,
tuolin kulmalle oven suuhun; ja kun kyyppäri levitti liinan ja asetti
kryyti-kopaston pöydälle nimen-omaan minua varten, luulen varmaan, että
punehduin korvia myöden ujoudesta.
Hän toi minulle muutamia kotletteja ja kasvaksia ja otti kannet pois
niin kalisevalla tavalla, että pelkäsin jollakin lailla loukanneeni
häntä. Mutta hän lievitti suuresti huoltani, kun hän nosti minulle
tuolin pöydän ääreen ja sanoi hyvin ystävällisesti: "no,
kolmikyynäräinen! tehkäät hyvin ja astukaat esiin!"
Minä kiitin häntä ja asetuin pöytään, mutta huomasin, että minun oli
erittäin vaikea käyttää veistäni ja kahveliani jonkunlaisella
taidontapaisuudella taikka välttää lihannesteen ripoittamista päälleni
sillä aikaa, kuin kyyppäri seisoi vastapäätä minua ja kiinteästi
katseli minua ja saatti minut kauheasti punehtumaan joka kerta, kuin
silmäni kääntyivät häneen. Katseltuaan minua siksi kuin kävin toiseen
kotlettiin käsiksi, lausui hän:
"Tässä on lasillinen olutta teitä varten. Tahdotteko sitä nyt?"
Minä kiitin häntä ja vastasin: "tahtoisin;" jolloin hän kaasi sitä
kannusta isoon lasiin ja piti sitä ylöspäin päivää vastaan, että se
näyttäisi kauniimmalta.
"Silmäni kautta!" hän sanoi. "Onpa siinä koko joukko, eikö ole?"
"On kyllä", vastasin minä hymyllä. Sillä minusta oli oikein
hauskaa, kun hän oli niin leikillinen. Hän oli vilkkusilmäinen,
näppylä-naamainen mies; hänen hiuksensa kasvoivat pystyyn kautta koko
pään, ja kun hän seisoi, toinen käsi kupeessa, ja piti lasia päivää
vastaan toisella, näytti hän hyvin hupaiselta.
"Täällä kävi eilen eräs gentlemani", hän lausui -- "kookas gentlemani,
nimeltä Topsawyer -- ehkä tunnette hänet!"
"En", sanoin minä, "minä en usko --"
"Housut ja säärystimet, leveä-lierinen hattu, harmaa takki, täplikäs
kaulahuivi", jatkoi kyyppäri.
"En", sanoin minä ujosti. "Minun ei ole kunnia --"
"Hän astui sisään tänne", kertoi kyyppäri, katsellen valoa lasin
lävitse, "tilasi lasillisen tätä olutta -- tahtoi sitä kaiken mokomin
-- minä kielsin häntä -- joi sen ja kaatui kuoliaaksi lattialle. Se oli
liian vanhaa hänelle. Sitä ei pitäisi ensinkään laskea tynnyristä;
siinä koko asia".
Minua kauhistutti suuresti, kun kuulin tämän surullisen tapauksen, ja
minä arvelin, että minun oli parempi juoda vettä.
"No, tiedättekö mitä", lausui kyyppäri, yhä katsellen valoa lasin
lävitse ja toinen silmä ummessa, "meidän väkemme ei suvaitse, että
tilataan jotakin ja jätetään nauttimatta. Se loukkaa heitä. Mutta
_minä_ juon sen, jos tahdotte. Minä olen tottunut siihen, ja
tottumuksesta riippuu kaikki. Minä en usko, että se haittaa minua, jos
heitän pääni taaksepäin ja siemaisen sen nopeasti. Siemaisenko?"
Minä vastasin, että olisin kovasti kiitollinen hänelle, jos hän joisi
sen, kun hän vaan saisi sen tehdyksi ilman mitään vaaraa, mutta ei
muutoin. Kun hän heitti päänsä taaksepäin ja nopeasti nielaisi oluen,
oli minulla hirveä pelko, sen tunnustan, että saisin nähdä hänen
joutuvan samaan kohtaloon, kun Mr. Topsawyer vainaja, ja kaatuvan
hengettömäksi matolle. Mutta se ei tehnytkään hänen pahaa. Päinvastoin
hän minun silmissäni virkistyi siitä.
"Mitä olemme tänne saaneet?" kysyi hän, pistäen kahvelia ruokaani. "Ei
suinkaan kotletteja?"
"Kotletteja", lausuin minä.
"Siunatkoon sieluani!" huudahti hän, "minä en tietänyt, että se ole
kotletteja. No, yksi kotletti on juuri paras keino poistaa oluen pahoja
vaikutuksia! Eikö se ole onni?"
Niin hän toisella kädellään otti kotlettiin kiinni luusta ja toisella
potaattiin ja söi ne erinomaiseksi ilokseni oikein makeaan suuhun.
Sitten hän otti toisen kotletin ja toisen potaatin; ja tuosta lisäksi
vielä kotletin ja potaatin. Kun olimme suorittaneet nämät, toi hän
esiin puddingin ja asetettuaan sen eteeni, näytti miettivän ja käyvän
hajamieliseksi vähäksi aikaa.
"Kummoinen pasteija on?" kysyi hän, ikäänkuin hereille kavahtaen.
"Ei se ole kuin puddingi", vastasin minä.
"Puddingi!" huudahti hän. "No, siunatkoon minua, niin se onkin!
Kuinka!" katsellen sitä likemmältä. "Te ette suinkaan sano, että se on
munapuddingi?"
"Kyllä, sitä se juuri on".
"No, munapuddingi", lausui hän, tarttuen ruokalusikkaan, "on minun
mielipuddingini! Eikö se ole onni? Tulkaat pois, pikku mies, ja
koettakaamme, kumpi saa enemmän".
Kyyppäri varmaan sai enemmän. Hän kehoitti minua monta kertaa
ponnistamaan ja voittamaan, mutta mitä minun teelusikastani hänen
ruokalusikkansa rinnalla, minun kiiruustani hänen kiiruunsa rinnalla,
minun ruokahalustani hänen ruokahalunsa rinnalla. Minä jäin kauas
jälelle jo ensi suupalalla eikä minulla ollut mitään toivoa voittaa
häntä. Minä en ole luullakseni koskaan nähnyt ketään, joka olisi syönyt
puddingia niin halukkaasti, kuin hän; ja kun kaikki oli pistetty
poskeen, nauroi hän, niinkuin hän vielä olisi tuntenut maun siitä
suussaan.
Silloin minä, havaitessani, että hän oli niin peräti ystävällinen ja
seurallinen, pyysin häneltä pännää, läkkiä ja paperia, kirjoittaakseni
Peggotylle. Hän ei ainoastaan tuonut niitä kohta, vaan oli hyvä kyllä
olkani takaa kurkistelemaan kirjeeseni sillä aikaa, kuin kirjoitin
sitä. Kun olin päättänyt sen, kysyi hän minulta, mihin minä olin
menossa kouluun.
Minä sanoin: "Likelle Londonia". Siinä oli kaikki, mitä minä tiesin.
"Voi, silmäni kautta!" hän huudahti, näyttäen varsin alakuloiselta,
"minä olen pahoillani siitä".
"Miksi?" kysyin minä häneltä.
"Oi, Jumala!" hän lausui, pudistaen päätänsä, "se on se koulu, jossa
katkaisivat erään pojan kylkiluut -- kaksi kylkiluuta -- pieni poika se
oli. Minä arvaan, että hän oli -- malttakaat, minä katson -- kuinka
vanha te olette?"
Minä sanoin hänelle, että kävin yhdeksättä.
"Se on juuri hänen ikänsä", hän arveli. "Hän oli kahdeksan vuoden ja
kuuden kuukauden vanha, kun katkaisivat hänen ensimäisen kylkiluunsa;
kahdeksan vuoden ja kahdeksan kuukauden vanha, kun katkaisivat toisen
ja tekivät lopun hänestä".
Minä en voinut salata itseltäni eikä kyyppäriltä, että tämä oli ikävä
asia, ja kysyin, kuinka se oli tapahtunut. Hänen vastauksensa ei tehnyt
mieltäni iloisemmaksi, sillä se sisälsi kaksi kauheata sanaa:
"pieksemisen kautta".
Postitorven ääni pihalla keskeytti meidät soveliaasti. Minä nousin ja
kysyin epäillen, samalla ylpeänä ja ujona siitä, että minulla oli
kukkaro (jonka otin esiin taskustani), tuliko minun maksaa mitään.
"Arkki kirjepaperia", hän vastasi. "Oletteko koskaan ostanut
kirjepaperin arkkia?"
Minä en ollut, muistaakseni, koskaan tehnyt sitä.
"Se on kallista", lausui hän, "tullin tähden. Kolme pennyä. Tällä tapaa
meitä tässä maassa veroitetaan. Ei olisi sitten mitään muuta
maksettavaa, kuin juomarahat. Älkäät huoliko lakista. Sen vahingon
_minä_ otan omakseni".
"Paljonko te -- paljonko minä -- paljonko minun tulee -- mikä olisi
kohtuullinen maksu kyyppärille, jos suvaitsette?" sopersin minä,
punehtuen.
"Jollei minulla olisi perhettä ja perheeni olisi rupulissa", sanoi
kyyppäri, "en ottaisi kuutta pennyä. Jollei minulla olisi vanha isä ja
rakas sisar elätettävänä -- tässä näytti kyyppäri kovasti liikutetulta
-- en ottaisi äyriäkään. Jos minulla olisi hyvä paikka ja minua
kohdeltaisiin hyvin täällä, pyytäisin teitä ottamaan vastaan minulta
jotakin pikku kapinetta enkä ottaisi itse mitään. Mutta minä elän ruoan
tähteillä -- ja makaan hiilillä" -- tässä kyyppäri purskahti kyyneliin.
Hänen onnettomuutensa koski minuun syvästi ja minä ymmärsin, että
vähempi maksu, kuin yhdeksän pennyä, olisi pelkkää raakuutta ja sydämen
kovuutta. Sentähden annoin hänelle yhden noista kolmesta kiiltävästä
shillingistäni, jonka hän vastaan otti suurella nöyryydellä ja
kunnioituksella ja kohta jälestäpäin pyörähytti ilmaan peukalollansa,
koettaaksensa sen kelvollisuutta.
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『David Copperfield I David Copperfield nuoremman elämäkertomus ja kokemukset』
Charles Dickens · 번역 Waldemar Churberg
199,828자 (원문이 길어 앞부분만 · 전체 1,105,330자) · 저작권 근거: 저작자 모두 1924년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.