STORYDON
← 고전 원문 폴더

📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크

『David Copperfield I David Copperfield nuoremman elämäkertomus ja kokemukset』

Charles Dickens · 번역 Waldemar Churberg

199,828자 (원문이 길어 앞부분만 · 전체 1,105,330자) · 저작권 근거: 저작자 모두 1924년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처

내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.

Jos se olisi ollut Aladdinin palatsi, Rok-linnun muna tai mitä hyvänsä, en olisi luullakseni ollut enemmän mieltynyt siihen romantilliseen ajatukseen, että saisin asua siinä. Hauska ovi oli laitettu kylkeen. Se oli katettu ja siinä oli vähäisiä akkunoita; mutta sen ihmeellinen lumousvoima tuli siitä, että se oli todellinen vene, joka epäilemättä oli satoja kertoja ollut vesillä ja sitä ei koskaan oltu aiottu asuttavaksi manterella. Se se oli, joka ihastutti minua. Jos sitä olisi joskus aiottu asuttavaksi, olisin ehkä katsonut sitä pieneksi, epämukavaksi taikka kolkoksi; mutta koska se ei ollut aiottu mihinkään semmoiseen tarkoitukseen, muuttui se täydelliseksi palatsiksi. Se oli hyvin puhdas sisältäpäin ja niin sievä, kuin mahdollista. Siinä oli pöytä ja Schwarzwaldin kello ja piironki ja piirongin päällä tee-tarjotin; tee-tarjottimelle oli maalattu nainen, joka, parasolli kädessä, käveli sotamieheksi puetun pojan kanssa, joka vieritti vannetta. Yksi raamattu esti tarjotinta putoamasta alas; ja jos tarjotin olisi pudonnut, olisi se särkenyt joukon kuppeja ja vateja ynnä tee-kannun, jotka olivat asetetut kirjan ympäri. Seinissä oli muutamia huonosti väritettyjä, lasilla ja raamilla varustettuja kuvia raamatun tapauksista; enkä minä ole koskaan jälestäpäin kulkukauppiaitten käsissä nähnyt semmoisia, ilman että olen samalla uudestaan nähnyt Peggotyn veljen huoneen koko sisustan. Punapukuinen Abraham, joka oli sinivaatteista Isaakia uhraamallansa, sekä keltaisiin puettu Daniel, viheriäin leijonien luolaan heitettynä, olivat etevimmät niistä. Vähäisen kamini-reunuksen ylipuolella oli Sunderlandissa rakennetun loggertin, Sarah Jane'n, kuva. Oikea vähäinen puinen peräkeula oli liitetty siihen; ja tämä taideteos, jossa maalarin ja salvumiehen käsi-alat yhdistyivät, oli mielestäni mitä parhaita aarteita mailma ikinä voi esiin tuoda. Katto-orsiin oli lyöty muutamia koukkuja, joitten tarkoitusta minä en silloin arvannut. Lopuksi löytyi siellä joitakuita arkkuja ja lippaita ja muita sellaisia kaluja, joita pidettiin istuimina ja lisäsivät tuolien lukua. Kaikki nämät minä näin -- lapsen tavalla ja käsitykseni mukaan -- ensi silmänräpäyksellä, kuin olin astunut kynnyksen yli. Tuosta Peggotty avasi vähäisen oven ja näytti minulle makuuhuoneeni. Se oli mitä täydellisin ja otollisin makuuhuone, mikä koskaan nähtiin -- aluksen peräpuolessa. Siinä oli vähäinen akkuna entisen peräsimen kohdalla; vähäinen peili, joka oli juuri tarpeeksi korkea minulle, naulattuna seinään ja reunustettuna simpsukankuorilla; vähäinen vuode ja sen verran tilaa, että siihen pääsi; ja sinisessä mukissa pöydällä kimppu meriruohoja. Seinät olivat kalkitut maidonkarvaiseksi, ja silmiäni oikein karvasteli, kun katselin heleätä tilkapeittoa. Yksi asia, jonka minä erittäin huomasin tässä hupaisessa huoneessa, oli kalanhaju, joka oli niin äikeä, että, kun otin ulos nenäliinani, pyyhkiäkseni nenääni, minä tunsin, kuinka se haisi, juuri niinkuin hummeri olisi ollut kääritty siihen. Kun salaisesti ilmoitin tämän havaintoni Peggotylle, kertoi hän minulle, että hänen veljensä piti hummereita, rappoja ja äyriäisiä kaupaksi; ja minä näin jälestäpäin, että joukko näitä eläviä, kummallisesti yhteen paltaantuneina ja aina nipistäen kaikkia, mihin ikinänsä tarttuivat, enimmiten tavattiin vähäisessä vajassa, jossa kivi-astioita ja kattiloita säilytettiin. Hyvin kohtelias nainen valkoisella esiliinalla, jonka jo noin neljänneksen päästä Ham'in selästä olin nähnyt niiaavan oven suussa, toivotti meitä tervetulleeksi. Samaten erittäin kaunis (ainakin minun silmissäni) pieni tyttö, jolla oli kaulassa sinisiä helmiä ja joka ei antanut minun suuta, kun tarjosin, vaan juoksi pois piiloon. Kun olimme syöneet runsaat päivällisemme, keitettyjä kammeliaita, sulattua voita ja potaatteja (vähäinen lihakappale oli asetettu minun eteeni), astui ennen pitkää kovin karvakas mies, jolla oli sangen hyvänsävyiset kasvot, sisään. Koska hän nimitti Peggottya "tytöksi" ja paiskasi aika muiskun hänen poskellensa, päätin minä Peggotyn yleensä siveästä käytöksestä, että tämä oli hänen veljensä; ja niin hän olikin -- sillä hän esiteltiin kohta minulle Mr. Peggotyksi, talon isännäksi. "Hauska nähdä teitä, Sir", sanoi Mr. Peggotty. "Te saatte nähdä, että olemme yksinkertaiset, Sir, mutta alttiit". Minä kiitin häntä ja vastasin, että minä varmaan menestyisin näin hupaisessa paikassa. "Kuinka teidän äitinne jaksaa, Sir," kysyi Mr. Peggotty. "Hyvissä voimissa, kun lähditte hänen tyköänsä?" Minä ilmoitin Mr. Peggotylle, että hän oli niin hyvissä voimissa, kuin minun sopi toivoa, ja että hän lähetti paljon terveisiä, -- joka oli kohtelias keksintö minun puoleltani. "Minä olen hyvin kiitollinen hänelle", vastasi Mr. Peggotty. "No, Sir, jos voitte tulla toimeen täällä pari viikkoa hänen" -- tässä hän nyykäytti sisarellensa -- "Hamin ja pikku Em'lyn kanssa, katsomme seuraanne kunniaksi". Kun Mr. Peggotty oli tällä vieraanvaraisella tavalla tervehtinyt talon puolesta, meni hän ulos pesemään itseänsä kuumalla vedellä täytetystä kattilasta, muistuttaen, ettei "kylmä koskaan saisi _hänen_ likaansa lähtemään". Hän palasi pian suuresti parantuneena ulkomuodoltaan, mutta niin punottavana, etten voinut kuin ajatella, että hänen kasvonsa olivat hummerien, rappojen ja äyriäisten kaltaiset siinä, että ne menivät kuumaan veteen aivan mustina, mutta tulivat aivan punaisina ylös. Kun teen jälkeen ovi oli pantu kiinni ja kaikki hyvin suljettu (yöt olivat nyt kylmät ja sumuiset), näytti se minusta suloisimmalta asunnolta, minkä ihmisen mielikuvitus voi luoda. Kun kuuli, kuinka tuuli nousi ulkona merellä, kun tiesi, että sumu hiipi yksinäisen, laakean maan yli, ja kun katseli valkeata ja ajatteli, ettei ollut mitään muuta huonetta likellä, kuin tämä, ja että tämä oli vene, tuntui tämä kaikki eriskummaiselta. Pikku Em'ly oli voittanut ujoutensa ja istui minun vieressäni matalimmalla ja vähäisimmällä arkulla, joka oli juuri kylläksi suuri meille molemmille ja säntilleen sopi kaminin nurkkaan. Mrs. Peggotty valkoisella esiliinallansa istui kutoen valkean toisella puolella. Peggotty neulomuksineen, Saint Paul'ineen ja vahakynttilän palasineen olivat yhtä kodittuneina täällä, kuin jolleivät he olisi koskaan nähneet mitään muuta kattoa. Ham, joka oli antanut minulle ensimäisen luentoni "kaikissa neljässä",[12] koetti muistuttaa mieleensä yhtä ennustusjärjestelmää, johon hän käytti likaisia kortteja, jättäen kalaisia merkkejä peukalostansa kaikkiin, joita hän käänsi. Mr. Peggotty poltti piippuansa. Minä tunsin, että oli sopiva aika keskusteluun ja ystävälliseen kanssapuheesen. "Mr. Peggotty!" sanon minä. "Sir", vastaa hän. "Nimitittekö poikanne Ham'iksi sen vuoksi, että asuitte jonkunlaisessa arkissa?" Mr. Peggotty näytti katsovan sitä syvämieliseksi ajatukseksi, mutta vastasi: "Ei, Sir. Minä en ole antanut hänelle mitään nimeä". "Kuka siis antoi hänelle tämän nimen?" lausuin minä, asettaen kysymystä numero kahta katkismuksestani Mr. Peggotylle. "No, Sir, hänen isänsä antoi sen hänelle", vastasi Mr. Peggotty. "Minä luulin teitä hänen isäkseen!" "Veljeni Joe oli _hänen_ isänsä", lausui Mr. Peggotty. "Kuollut, Mr. Peggotty?" arvelin minä soveliaan vaitiolon jälkeen. "Hukkunut", vastasi Mr. Peggotty. Minua kummastutti kovasti, ettei Mr. Peggotty ollut Ham'in isä, ja minä rupesin miettimään, olinko erehtynyt hänen ja muitten läsnä olevien sukulaisuuden suhteen. Minä olin niin utelias tietämään, että päätin kuulustella sitä Mr. Peggotylta. "Pikku Em'ly", minä lausuin, katsellen tyttöä. "Hän on teidän tyttärenne, eikö niin, Mr. Peggotty?" "Ei, Sir. Lankomieheni Tom oli _hänen_ isänsä". Minä en voinut pidättää itseäni. -- "Kuollut, Mr. Peggotty?" arvelin minä toisen soveliaan vaiti-olon jälkeen. "Hukkunut", vastasi Mr. Peggotty. Minä tunsin, kuinka vaikeata oli palata aineeseni, mutta minä en ollut vielä päässyt sen pohjaan ja minun täytyi päästä pohjaan tavalla taikka toisella. "Eikö teillä ole _mitään_ lapsia, Mr. Peggotty?" "Ei, Master", vastasi hän lyhyellä naurulla. "Minä olen naimaton". "Naimaton!" toistin minä kummastuneena. "No, kuka tuo on, Mr. Peggotty?" osoittaen sormellani sitä henkilöä valkoisella esiliinalla, joka kutoi. "Se on Mrs. Gummidge", vastasi Mr. Peggotty. "Gummidge, Mr. Peggotty?" Mutta tällä hetkellä Peggotty -- minä tarkoitan omaa erityistä Peggottyani -- antoi niin selviä merkkejä minulle, etten kysyisi enempää, jotta minun täytyi vaan istua ja katsella koko tätä äänetöntä seuraa, kunnes maatapanon aika tuli. Sitten hän ilmoitti minulle kahden kesken omassa pienessä kojussani, että Ham ja Em'ly olivat hänen veljensä ja lankonsa orvoksi jääneet lapset, jotka isäntä oli eri aikoina ottanut hoimiinsa, kun olivat lapsuudessaan aivan turvattomina; ja että Mrs. Gummidge oli leski, jonka mies vainaja oli yhdessä Mr. Peggotyn kanssa omistanut jonkun aluksen, mutta kuollut perin köyhänä. Mr. Peggotty oli itse vaan köyhä mies, mutta hyvä, kuin kulta, ja uskollinen, kuin teräs -- nämät olivat Peggotyn vertaukset. Ainoa asia, jutteli hän minulle, josta Mr. Peggotty koskaan kiivastui taikka kirosi, oli tämä hänen jalomielisyytensä; ja jos joku heistä joskus viittasi siihen, löi hän oikean kätensä ankarasti pöytään (hän oli kerta tämmöisessä tilaisuudessa halkaissut pöydän) ja vannoi kauhean valan, että hän tahtoisi tulla "lestyksi", jollei hän ijäksi päivää menisi matkoihinsa, jos sitä milloinkaan enää mainittiin. Kysyttyäni huomasin, ettei kukaan vähintäkään ymmärtänyt, mitä tämä julma "lestyn" sana merkitsi; mutta että he kaikki arvelivat sitä mitä juhlallisimmaksi sadatukseksi. Isäntäni hyväluontoisuus vaikutti syvästi minuun, ja varsin oivallisella mieli-alalla, joka enentyi siitä, että minua nukutti, kuuntelin, kuinka vaimoväki meni maata toiseen vähäiseen kojuun, samanlaiseen, kuin minun, mutta veneen vastaisessa päässä, ja kuinka isäntä ja Ham itsellensä kiinnittivät kaksi riippumattoa niihin kattokoukkuihin, joita olin nähnyt. Kun uni vähitellen valloitti minut, kuulin, kuinka tuuli vonkui ulkona merellä ja lähestyi niin tuimana lakean poikki, että minä horroksissani pelkäsin, että tuo suuri syvyys nousisi tulville yön kuluessa. Mutta lohdutukselleni ajattelin, että haahdessa minä kuitenkin olin, ja ettei semmoinen mies, kuin Mr. Peggotty, ollut mikään huono laivalainen, jos jotakin tapahtui. Ei mitään pahempaa, kuin aamu, kuitenkaan tullut. Melkein yhtä pian, kuin se paisti peilini simpsukankuoriselle reunukselle, olin minä poissa vuoteestani ja ulkona pikku Em'lyn kanssa poimimassa kiviä rannalla. "Sinä olet arvattavasti kokonainen merimies?" sanoin minä Em'lylle. Minä en, luullakseni, uskonut mitään semmoista, mutta tunsin, että oli kohteliasta sanoa jotakin; ja loistava, lähellä meitä oleva purje kuvasteli tällä haavaa niin pienoisen kauniina hänen kirkkaassa silmässänsä, että minun pisti päähäni sanoa tämä. "Ei", vastasi Em'ly, pudistaen päätänsä, "minä pelkään merta". "Pelkäät!" sanoin minä sopivalla rohkeuden muodolla ja uljaasti katsellen vankkaa valtamerta. _Minä_ en pelkää!" "Voi! mutta se on julma", lausui Em'ly. "Minä olen nähnyt sen kovin kauheana muutamille meidän miehille. Minä olen nähnyt sen kiskovan veneen, joka oli yhtä suuri, kuin meidän huoneemme, kokonaan kappaleiksi". "Minä toivon, ettei se ollut sama vene, jossa --" "Jossa isäni hukkui?" sanoi Em'ly. "Ei. Ei se, sitä venettä minä en ole koskaan nähnyt". "Eikö häntäkään?" kysyin minä häneltä. Pikku Em'ly pudisti päätänsä. "Ei niin, että muistaisin!"