Voinko minä sanoa hänen kasvoistaan -- vaikka minulla on syytä muistaa
niitä muuttuneina, vaikka minä tiedän ne hävinneiksi -- että ne ovat
menneet, kun ne ilmestyvät minun eteeni tällä hetkellä yhtä selvästi,
kuin mitkä kasvot hyvänsä, jotka valitsen joltakin väkirikkaalta
kadulta? Voinko minä sanoa hänen viattomasta ja tyttömäisestä
kauneudestaan, että se lakastui eikä ollut enää, kun sen henkäys kohtaa
minun poskeani nyt, niinkuin se kohtasi sinä iltana? Voinko minä sanoa,
että hän koskaan kävi toisenlaiseksi, kun minun muistini palauttaa
hänet näin vaan eloon, ja uskollisempana hänen armaasen nuoruuteensa,
kuin minä olen ollut taikka mikään ihminen koskaan on, yhä pitää kiinni
siitä, mitä se silloin talletti?
Minä kirjoitan hänestä juuri semmoisena kuin hän oli, kun minä olin
mennyt levolle tämän keskustelun jälkeen ja hän tuli sanomaan minulle
hyvää yötä. Hän laskeusi leikillisesti polvillensa vuoteeni viereen ja,
nojatessaan leukaansa käsiinsä, lausui nauraen:
"Mitä he taas sanoivatkaan, Davy? Kerro minulle uudestaan. Minä en
saata uskoa sitä".
"'Tuo lumoava'", minä aloitin.
Äitini pani kätensä huulilleni, estääksensä minua jatkamasta.
"Ei se ollut 'lumoava'", lausui hän nauraen. "Ei suinkaan se voinut olla
'lumoava', Davy. Minä tiedän, ettei se ollut!"
"Oli kyllä. 'Tuo lumoava Mrs. Copperfield'", toistin minä jämeästi. "Ja
'tuo sievä'".
"Ei, ei, ei se ollut sievä. Ei suinkaan 'sievä'", keskeytti äitini,
pannen sormensa huulilleni jälleen.
"Oli kyllä. 'Tuo sievä pikku leski'".
"Mitä tyhmiä, häpeämättömiä olentoja!" huudahti äitini, nauraen ja
peittäen kasvojansa. "Mitä narreja! Eikö niin? Davy poikani --"
"Mitä, äiti?"
"Älä juttele tätä Peggotylle; hän ehkä suuttuu heille. Minä olen itse
kauheasti suuttunut heille, mutta minä soisin mieluisammin, ettei
Peggotty tietäisi siitä mitään".
Minä lupasin tietysti; ja me suutelimme toisiamme monta monituista
kertaa, ja minä nukuin ennen pitkää sitkeästi.
Minusta näyttää näin kaukaisen ajan takaa, kuin se olisi ollut
seuraavana päivänä, kuin Peggotty toi esiin sen hämmästyttävän ja
rohkean ehdoituksen, jonka nyt aion mainita; mutta se oli varmaan noin
kahta kuukautta myöhemmin.
Me istuimme, niinkuin ennenkin, eräänä iltana (äitini oli tavallisuutta
myöden ulkona) yhdessä ja meidän seurassamme sukka, kyynärä-mitta,
vahapalanen, ompelurasia, jonka kannessa Saint Paul'in kirkko oli, ja
krokotiilikirja, kun Peggotty, katsottuaan minua useita kertoja ja
avaten suutansa, niinkuin puhuaksensa, vaikk'ei hän puhunut -- jota
minä luulin vaan haukottelemiseksi, muutoin olisin melkein säikähtynyt
-- sanoi mielistellen:
"Mimmoista teistä, Master Davy, olisi, jos tulisitte minun kanssani ja
viettäisitte pari viikkoa veljeni luona Yarmouth'issa? Eikö _tämä_
olisi hupaista?"
"Onko veljesi hauska mies, Peggotty?" kysyin minä ennakolta.
"Voi, kuinka hauska mies hän on!" huudahti Peggotty, nostaen ylös
käsiänsä. "Lisäksi siellä on meri, ja veneet ja laivat ja kalastajat ja
ranta ja Am, jonka kanssa sopii leikitellä --"
Peggotty tarkoitti veljensä, poikaa Ham'ia, joka mainittiin
ensimäisessä luvussani; mutta hän puhui hänestä, niinkuin jostakin
Englannin kieli-opin palasesta.[11]
Hänen huviluettelonsa saatti minut ihastuksiin, ja minä vastasin, että
se olisi todella hauskaa, mutta mitä äitini sanoisi?
"No siinä tapauksessa panen vaikka guinean vetoa", lausui Peggotty,
kiinteästi katsoen minua kasvoihin, "että hän sallii meidän matkustaa.
Minä kysyn häneltä, jos tahdotte, heti kuin hän tulee kotiin. Siinä
se!"
"Mutta mitä äitini tekee sillä aikaa, kuin me olemme poissa?" sanoin
minä, nojaten vähäisiä käsivarsiani pöytään, asiasta keskustellakseni.
"Ei hänen käy täällä yksin asuminen".
Jos Peggotty yhtäkkiä katseli jotakin reikää sukkansa kannassa, oli se
varmaan erinomaisen pieni reikä, joka ei ansainnut parsimista.
"Kuuletkos, Peggotty! Hänen ei suinkaan käy täällä yksin asuminen".
"Hyvänen aika!" huudahti Peggotty, vihdoin taas katsahtaen minuun.
"Ettekö te siitä tiedä? Hän muuttaa pariksi viikoksi Mrs. Grayper'in
luo. Mrs. Grayper aikoo kutsua paljon vieraita luoksensa".
No! Jos niin oli laita, olin aivan valmis lähtemään. Minä odotin
maltittomasti, siksi kuin äitini tuli kotiin Mrs. Grayperin tyköä (tämä
oli, näet, tuo usein mainittu naapuri), saadakseni tietää, saisimmeko
lupaa toteuttaa suurta aatettamme. Äitini ei joutunut likimainkaan niin
kummastuksiin, kuin minä olin odottanut, vaan suostui mielellään;
kaikki määrättiin sinä iltana, ja asunnostani ja ravinnostani
maksettaisiin siltä ajalta, kuin siellä olin.
Ennen pitkää oli lähdön päivä käsillä. Siihen oli niin lyhyt aika, että
se joutui pian minustakin, joka vartosin kuumeentapaisella
kärsimättömyydellä ja puoleksi pelkäsin, että joku maanjäristys tai
tulta puuskaava vuori tai joku muu suuri luonnon mullistus tulisi
väliin ja estäisi matkamme. Meidän oli määrä kulkea ajomiehen
kärryillä, jotka lähtivät aamulla eineen jälkeen. Minä olisin antanut
vaikka mitä tahansa, kun vaan olisin saanut pukea päälleni iltaa ennen
ja nukkua hatulla ja saappailla.
Minua liikuttaa melkein nyt, vaikka kerron sitä hauskasti, kun muistan,
kuinka halukas olin jättämään onnellisen kotini; kun ajattelen, kuinka
vähän minua aavisti, mitä jätin ijäksi.
Minua ilahuttaa, kun muistan, että, kun ajomiehen kärryt olivat
portilla ja äitini seisoi suudellen minua, hellä kiitollisuus häntä ja
sitä vanhaa paikkaa kohtaan, jolle minä en ollut koskaan ennen
kääntänyt selkääni, sai minut itkemään. Minua ilahuttaa se tieto, että
myöskin äitini itki, ja että tunsin, kuinka hänen sydämensä sykki minun
sydäntäni vastaan.
Minua ilahuttaa, kun muistan, että, kun ajomies rupesi ajamaan, äitini
juoksi ulos portille ja käski hänen seisahtua, että hän saisi kerran
vielä suudella minua. Minua ilahuttaa, kun ajattelen sitä vakavuutta ja
rakkautta, jolla hän nosti ylös kasvonsa minua kohden ja suuteli minua.
Kun me jätimme hänet seisomaan tielle, tuli Mr. Murdstone hänen
luoksensa ja näytti nuhtelevan häntä siitä, että hän oli niin
liikutettu. Minä katselin taaksepäin kärryn-uutimen takaa ja
kummastelin, mitä se häneen koski. Peggotty, joka hänkin katseli
taaksensa toiselta puolelta, ei näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä;
niinkuin kyllä huomasi hänen kasvoistaan, kun hän käänsi ne takaisin.
Minä istuin ja katselin Peggottya hetken aikaa, miettien sitä
otaksuttua kohtausta, osaisinko minä, jos Peggotyn oli määrä jättää
minut, niinkuin poika sadussa jätettiin, tietä kotiin jälleen niitä
nappoja myöden, joita hän pudotteli.
KOLMAS LUKU.
Minulle tapahtuu muutos.
Ajomiehen hevonen oli laiskin hevonen mailmassa, toivon minä, ja
hönkötti, pää lerpullansa, eteenpäin, niinkuin hän olisi tahtonut
odotuttaa niitä, joille tavarat olivat määrätyt. Minusta oli todella
niinkuin hän olisi välisti nauranut ääneen tätä tuumaansa, mutta
ajomies vakuutti, että yskä vaan vaivasi häntä.
Ajomiehellä oli omituinen tapa pitää päätänsä lerpullaan, niinkuin
hänen hevosensakin, ja nojautua untelosti eteenpäin, kun hän ajoi,
kumpikin käsivarsi polvea vastaan. Minä sanon "ajoi", mutta minusta
näytti, kuin kärryt olisivat menneet Yarmouth'iin aivan yhtä hyvin
ilman häntä, sillä hevonen toimitti kaikki; ja mitä kanssapuheesen
tulee, ei hänellä ollut mitään käsitystä muusta, kuin viheltämisestä.
Peggotylla oli sylissään korillinen virvoitus-aineita, jotka olisivat
riittäneet meille hyvin, vaikka olisimme menneet samoilla
kulkuneuvoilla Londoniin asti. Me söimme kelpo lailla ja nukuimme kelpo
lailla. Peggotty laskeusi aina levolle, leuka korin kahvalla, josta hän
ei koskaan hellittänyt; enkä minä olisi uskonut, jollen itse olisi
kuullut sitä, että turvaton nainen voisi kuorsata niin vahvasti.
Me poikkesimme niin monta kertaa kujia ylös ja alas ja viivyimme niin
kauan viedessämme yhtä sänkyä erääsen ravintolaan ja pistäytessämme
muissa paikoissa, että minä olin aivan uuvuksissa ja kävin hyvin
iloiseksi, kun Yarmouth vihdoin ilmestyi. Se näytti jotenkin soiselta
ja vettyneeltä, kun katselin sitä suurta, unteliasta autiota, joka oli
joen toisella puolella; enkä minä voinut olla kummastelematta, kuinka,
jos mailma todella oli niin ympyriäinen, kuin maatieteeni sanoi, mikään
osa siitä sattui olemaan niin litteä. Mutta minä ajattelin, että
Yarmouth ehkä sijaitsi jommankumman navan kohdalla; joka selitti asian.
Kun tulimme hiukan likemmäksi ja näimme koko läheisen seudun venyvän
suorana, matalana viivana ilman rannalla, arvelin Peggotylle, että joku
mäki taikka senkaltainen olisi kenties parantanut sitä; niinkuin
myöskin, että maa olisi ollut kauniimpi, jos se olisi ollut vähän
enemmän erillänsä merestä eikä kaupunki ja luode olisi ollut niin
sekaisin, kuin paahdettu leipä vedessä. Mutta Peggotty sanoi lujemmilla
sanoilla, kuin tavallisesti, että meidän tulee tyytyä asioihin
semmoisina, kuin ne ovat, ja että hän puolestansa oli ylpeä, kun sai
nimittää itseänsä Yarmouth'in savu-silliksi.
Kun saavuimme kadulle (joka oli outoa kyllä minulle) ja tunsimme hajun
kalasta, pi'estä, täppeistä ja tervasta, ja näimme nerimiesten
käyskentelevän ja vaunujen ratisevan edestakaisin katukivillä, tunsin,
että olin päättänyt väärin näin vireästä paikasta, ja sanoinkin sen
Peggotylle, joka suurella mielihyvällä kuunteli ihastukseni ilmoituksia
ja kertoi minulle, että oli hyvin tunnettu asia (arvatakseni niille,
joitten oli onni olla savu-sillejä syntyänsä), että Yarmouth oli
ylipäänsä kauniin paikka koko mailmassa.
"Tuossa on Am'ini!" kirkaisi Peggotty, "tuntemattomaksi kasvaneena!"
Tämä odotti meitä todella ravintolan edessä ja kysyi minulta vanhan
tuttavan tavalla, kuinka minä jaksoin. Minä en mielestäni ensiksi
tuntenut häntä yhtä hyvin, kuin hän tunsi minut, sillä hän ei ollut
kertaakaan käynyt meillä sen yön jälkeen, jona minä synnyin, ja hänellä
tietysti oli siinä kohden etu minun rinnallani. Mutta ystävyytemme
karttui suuresti, kun hän otti minut selkäänsä, kantaaksensa minua
kotiin. Hän oli nyt kookas, väkevä, kuuden jalan pituinen mies; hän oli
leveä samassa suhteessa ja pyöreä-harteinen; mutta hänellä oli
hymyilevät lapsenkasvot ja kiharat, valkoiset hiukset, joka tuotti
hänelle aivan lampaankaltaisen muodon. Hän oli puettu kanvassi-takkiin
ja niin kankeihin housuihin, että ne olisivat seisoneet varsin hyvin
itsepäällään ilman mitään sääriäkin. Eikä olisi sopinut oikeastaan
sanoa, että hänellä oli hattu päässä, vaan että hän, niinkuin vanha
rakennus, ylinnä oli peitetty jollakin pientapaisella.
Ham kuljetti nyt minua selässään ynnä yhtä vähäistä arkkuamme
kainalossaan ja Peggotty kantoi toista arkkuamme; me käännyimme
katu-solia alaspäin, jotka olivat ripoitetut täyteen lastuja ja
vähäisiä hiekkaläjiä, ja sivusimme kaasulaitoksia, köysitehtaita,
vene- ja laivaveistämöitä, alusten repimys-, tilkitys- ja
taklaustarhoja, seppien pajoja sekä pitkän jonon samanlaisia paikkoja,
siksi kuin jouduimme sille unteliaalle autiokedolle, jonka olin jo
etäältä nähnyt. Silloin Ham sanoi:
"Tuolla huoneemme on, Mas'r Davy!"
Minä katselin kaikille ilman suunnille niin pitkälle, kuin silmäni
kannatti erämaan yli, merelle päin ja jokea kohden, mutta minä en
eroittanut mitään huonetta. Korkeana ja kuivana virui vähän matkan
päässä maalla joku proomi taikka muullainen haaksi-kulu, josta
savutorvena rautainen putki pisti ylös ja suitsi varsin ystävällisesti;
mutta ei mitään muuta asunnon tapaista ollut minun näkyvissäni.
"Ei suinkaan se tuo ole?" kysyin minä. "Tuo laivalta näyttävä kapine?"
"Se se on, Mas'r Davy", vastasi Ham.
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『David Copperfield I David Copperfield nuoremman elämäkertomus ja kokemukset』
Charles Dickens · 번역 Waldemar Churberg
199,828자 (원문이 길어 앞부분만 · 전체 1,105,330자) · 저작권 근거: 저작자 모두 1924년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.