"Kyllä, kyllä se on", itki Mrs. Gummidge. "Minä tiedän, mikä minä olen.
Minä tiedän, että minä olen yksinäinen, hyljätty olento, ja ettei
ainoastaan kaikki käy minua vastaan, vaan että minä käyn kaikkia
vastaan. Kyllä, kyllä. Minä tunnen sen syvemmin, kuin muut ihmiset, ja
minä näytän sitä enemmän. Se on minun onnettomuuteni".
Minä en voinut olla ajattelematta, kun istuin ja kuuntelin kaikkia
näitä, että onnettomuus ulottui muutamiin muihinkin tämän perheen
jäseniin, kuin Mrs. Gummidge'en. Mutta Mr. Peggotty ei tehnyt mitään
semmoista muistutusta, vaan vastasi uudistetulla kehoituksella, että
Mrs. Gummidge virkistyisi.
"Minä en ole semmoinen, kuin soisin itseni olevan", sanoi Mrs.
Gummidge. "Kaukana siitä. Minä tiedän, mikä minä olen. Minun suruni
ovat tehneet minut vastakälkkäiseksi. Minä tunnen suruni, ja ne tekevät
minut vastakälkkäiseksi. Minä tahtoisin, etten tuntisi niitä, mutta
minä tunnen. Minä tahtoisin, että olisin karaistu niitä vastaan, mutta
minä en ole. Minä teen tämän huoneen ikäväksi. Se ei kummastuta minua.
Minä olen rasittanut sisartanne koko päivän ja Master Davya".
Tässä minä yhtäkkiä hellyin ja huusin suurella mielenliikutuksella:
"ei, ettepä ole, Mrs. Gummidge!"
"Se ei ole likimainkaan oikein, että teen niin", lausui Mrs. Gummidge.
"Se ei ole sovelias palkinto. Olisi parempi, että minä menisin
vaivaishuoneesen ja kuolisin siellä. Minä olen yksinäinen, hyljätty
olento, ja olisi paljon parempi, etten tekisi itseäni vastakälkkäiseksi
täällä. Jos asiain täytyy käydä minua vastaan ja minun täytyy itse
käydä asioita vastaan, niin antakaat minun käydä niitä vastaan omassa
pitäjässäni. Dan'l, parempi olisi, että menisin vaivaishuoneesen ja
kuolisin siellä, niin pääsisitte minusta!"
Näin sanottuaan vetäytyi Mrs. Gummidge pois ja lähti levolle. Kun hän
oli mennyt, katsoi Mr. Peggotty, joka ei ollut ilmoittanut mitään muuta
tunnetta, kuin syvintä sääliä, meidän puoleemme ja, nyykäyttäen
päätänsä, samalla kuin tämä tunne yhä vilkkaasti kuvautui hänen
kasvoissaan, lausui kuiskaten:
"Hän on ajatellut tuota vanhaa!"
Minä en kokonaan ymmärtänyt, mitä vanhaa Mrs. Gummidge'n luultiin
ajattelevan, ennenkuin Peggotty, saattaessaan minua levolle, selitti,
että se oli Mr. Gummidge vainaja; ja että hänen veljensä aina
semmoisissa tiloissa piti sitä varmana asiana sekä että se aina
liikutti häntä. Vähä aika sen jälkeen, kuin hän oli mennyt
riippumattoonsa sinä iltana, kuulin minä hänen itse toistavan Ham'ille:
"Ämmä parka! Hän on ajatellut tuota vanhaa!" Ja milloin hyvänsä Mrs.
Gummidge sillä aikaa, kuin me vielä olimme siellä, joutui tällaiseen
mielentilaan (joka tapahtui muutamia kertoja) lausui hän aina samaa
asian lievittämiseksi, ja aina mitä hellimmällä säälillä.
Näin molemmat viikot kuluivat. Niissä ei ollut mitään muita vaiheita,
kuin luoteen vuorot, jotka muuttivat Mr. Peggotyn meno- ja tulo-ajat ja
muuttivat myöskin Hamin askareet. Kun Ham ei ollut työssä, käveli hän
toisinaan meidän kanssamme, näyttääksensä meille veneitä ja laivoja, ja
sousi meitä pari kolme kertaa merellä. Minä en tiedä, miksi yksi joukko
muistoja erityisemmin liittyy johonkuhun paikkaan, kuin toiseen, vaikka
luulen, että niin käy useimpien ihmisten, semminkin mitä koskee heidän
lapsuutensa muistoihin. Minä en koskaan kuule enkä lue Yarmouth'in
nimeä, ilman että muistan erästä sunnuntai-aamua rannalla, kun kelloja
soitettiin kirkkoon, pikku Em'ly nojasi olkapäähäni, Ham laiskasti
heitteli kiviä veteen ja aurinko kaukana merellä juuri hajotti paksua
sumua ja asetti eteemme varjontapaiset laivat.
Viimein tuli kotiinlähdön päivä. Minä kestin kyllä eron Mr. Peggotysta
ja Mrs. Gummidge'stä, mutta minun tuskani, kun piti jättää pikku Em'ly,
oli kauhea. Me astuimme käsitysten siihen ravintolaan, johon ajomiehen
oli tapa pysähtyä, ja matkalla lupasin kirjoittaa hänelle. (Minä
suoritin tämän lupauksen jälestäpäin kirjaimilla, jotka olivat isommat,
kuin ne, joilla huoneita tavallisesti ilmoitetaan hyyrättäväksi). Me
olimme suuresti sortuneet, kun erosimme; ja jos sydämeni koskaan
eläessäni on tuntunut tyhjältä, tuntui se sinä päivänä.
Koko ajan, kuin olin ollut vieraissa, olin ollut kiittämätön jälleen
kotiani vastaan. Minä olin ajatellut sitä varsin vähän taikka ei
ollenkaan. Mutta minä ennätin tuskin kääntyä sitä kohden, ennenkuin
soimaava nuori omatuntoni näytti lujalla sormella osoittavan sinnepäin;
ja mitä enemmän mieleni alkoi synkistyä, sitä enemmän minä tunsin, että
se oli minun pesäni, ja että äitini oli minun lohduttajani ja ystäväni.
Nämät tunteet kasvoivat minussa, kun kuljimme eteenpäin; niin että mitä
likemmäksi tulimme ja mitä tuttavammaksi ne esineet kävivät, joitten
ohitse matkasimme, sitä kiihkeämpi minä olin pääsemään sinne ja
juoksemaan äitini syliin. Mutta Peggotty ei ottanut osaa intooni, vaan
koetti pidättää sitä (vaikka hyvin lempeästi) ja näytti hämmentyneeltä
ja alakuloiselta.
Blunderstone Rookeryn oli kuitenkin, hänestä huolimatta, tuleminen, kun
ajomiehen hevonen suvaitsi -- ja se tulikin. Kuinka hyvin minä muistan
sen! Oli kylmä, harmaa iltapäivä. Taivas oli pilvessä ja hankki
sadetta.
Ovi aukeni, ja puoleksi nauraen, puoleksi itkien iloisessa
levottomuudessani etsin minä äitiäni. Se ei ollut hän, vaan vieras
palvelia.
"No, Peggotty!" sanoin minä surullisesti, "eikö hän olekaan tullut
kotiin?"
"Kyllä, kyllä, Master Davy", lausui Peggotty. "Hän on tullut kotiin.
Odottakaat hiukka, Master Davy, ja minä -- minä kerron teille jotakin".
Levottomuudessaan ja luonnollisessa kömpelyydessään teki Peggotty
vaunuista astuessaan mitä kummallisimman köynnöksen itsestänsä, mutta
minä olin liian alakuloinen ja hämilläni sitä hänelle sanomaan. Kun hän
oli päässyt alas, tarttui hän käteeni, saatti minut ihmeekseni kyökkiin
ja sulki oven.
"Peggotty!" sanoin minä aivan peloissani. "Mitä tämä on?"
"Ei mitään, rakas Master Davy!" vastasi hän, koettaen näyttää
iloiselta.
"Jotakin on tapahtunut, siitä olen varma. Missä äiti on?"
"Missä äiti on, Master Davy?" toisti Peggotty.
"Niin. Miks'ei hän ole tullut ulos portille, ja miksi olemme tulleet
tänne? Voi, Peggotty!" Silmäni olivat kyyneliä täynnä ja minusta tuntui
siltä, kuin olisin ollut kaatumaisillani maahan.
"Siunatkoon poika parkaa!" huudahti Peggotty, tarttuen minuun. "Mitä
tämä on? Puhu, sydänkäpyni!"
"Ei suinkaan hän ole kuollut! Oi, hän ei ole kuollut, Peggotty".
Peggotty huusi "ei" hämmästyttävän lujalla äänellä ja kävi sitten
istumaan ja alkoi läähöttää ja sanoi, että minä olin oikein
säikähyttänyt häntä.
Minä syleilin häntä, rauhoittaakseni häntä, ja asetuin sitten hänen
eteensä ja katselin häntä, tuskalloisesti tutkien.
"Minä olisin kertonut teille ennen", lausui Peggotty, "mutta minulla ei
ollut mitään tilaisuutta siihen. Minun olisi pitänyt tehdä se, mutta
minä en saanut sitä tehdyksi azaktisti" -- azaktisti oli aina exaktisti
(tarkoilleen) sanan sijainen Peggotyn sanojen varastossa.
"Jatka, Peggotty", sanoin minä enemmän pelästyneenä, kuin ennen.
"Master Davy", lausui Peggotty, värisevällä kädellä päästäen auki
hattunsa nauhoja ja puhuen niinkuin hengästyksissä. "Mitä siitä
pidätte? Te olette saaneet isän!"
Minä vapisin ja vaalenin. Joku asia, joka oli -- minä en tiedä mikä
eikä millä lailla -- yhteydessä kirkkotarhan haudan ja kuolleitten
ylösnousemisen kanssa, näytti sattuvan minuun, niinkuin turmiollinen
tuuli.
"Toisen isän", sanoi Peggotty.
"Toisen?" kerroin minä.
Peggotty avasi suutansa, niinkuin hän juuri olisi nielaissut jotakin
oikein kovaa, ja ojentaen kättänsä sanoi:
"Tulkaat näkemään häntä".
"Minä en tahdo nähdä häntä."
"Ja äitiänne", sanoi Peggotty.
Minä herkesin vastustamasta, ja me menimme suoraan parhaasen
vierashuoneesen, johon hän jätti minut. Toisella puolella valkeata
istui äitini; toisella Mr. Murdstone. Äitini laski pois ompeluksensa ja
nousi äkisti, mutta jonkunlaisella pelolla minun mielestäni.
"No, Clarani", lausui Mr. Murdstone. "Muista! hillitse itseäsi,
hillitse aina itseäsi! Davy poika, kuinka sinä voit?"
Minä annoin hänen kättä. Hetken epäiltyäni menin äitini luo ja suutelin
häntä: hän suuteli minua, taputti minua hellästi olkapäälle ja istui
alas jälleen työnsä ääreen. Minä en saanut katsotuksi äitiini, minä en
saanut katsotuksi _häneen_, minä tiesin aivan hyvin, että _hän_ katseli
meitä molempia; ja minä käännyin akkunaa päin ja katselin muutamia
pensaita, jotka painoivat alas paitansa kylmässä ilmassa.
Heti kuin minun sopi pujahtaa pois, pujahdin toiseen kerrokseen. Minun
rakas makuuhuoneeni oli muutettu, ja minun täytyi maata kaukana siitä.
Minä palasin alikerrokseen, löytääkseni jotakin, joka oli entisellänsä,
niin muuttuneelta kaikki näytti; ja astuin pihalle. Minä kiirehdin
varsin pian pois takaisin, sillä tyhjässä koirankopissa asui nyt iso
koira -- kolea-ääninen ja musta, niinkuin _hänkin_ -- ja se oli kovin
vihainen, kun näki minut, ja rupesi ajamaan minua takaa.
NELJÄS LUKU.
Minä joudun epäsuosioon.
Jos se huone, johon vuoteeni oli siirretty, olisi elävä ja tunteva
olento, joka kelpaisi todistajaksi, vetoisin siihen tänään -- kuka
siinä nyt makaa, olisi hauska tietää! -- että se kertoisi minun
puolestani, kuinka raskaalla sydämellä minä siihen astuin. Minä menin
ylös sinne, kuunnellen, kuinka koira pihalla haukkui minua koko matkan,
kuin kiipesin portaita ylös; ja katsellen yhtä alakuloisesti ja oudosti
huonetta, kuin huone katseli minua, istuin alas, pienet käteni
ristissä, ja ajattelin.
Minä ajattelin mitä kummallisimpia asioita. Huoneen muotoa, katon
halkeamia, seinän tapetteja, akkunanlasin säreitä, jotka synnyttivät
ryhmyjä ja kuoppia näkö-alassa, pesu-rakennusta, joka huojui kolmella
jalallansa ja näytti tyytymättömältä, muistuttaen minua Mrs.
Gummidge'stä, kun hän ajatteli tuota vanhaa. Minä itkin koko ajan,
mutta, paitsi että tiesin, että minua vilutti ja suretti, olen varma,
etten yhtään ajatellut, miksi minä itkin. Viimeiseltä rupesin
yksinäisyydessäni miettimään, että olin kauheasti rakastunut pikku
Em'lyyn ja että olin temmattu pois hänen luotansa tänne, jossa ei
kukaan näyttänyt kaipaavan minua eikä huolivan minusta puoleksikaan
niin paljon, kuin hän. Tämä teki tilani niin peräti surkeaksi, että
käärin itseni yhteen peittoni kulmaan ja itkin itseni nukuksiin.
Joku herätti minut, sanoen: "tässä hän on!" ja paljasti kuuman pääni.
Äitini ja Peggotty olivat tulleet katsomaan minua, ja jompikumpi heistä
oli herättänyt minut.
"Davy", lausui äitini. "Mikä sinun on?"
Minusta tuntui hyvin kummalliselta, että hän kysyi semmoista minulta,
ja minä vastasin: "ei mikään". Minä käännyin kasvoilleni, muistan,
kätkeäkseni värisevää huultani, joka vastasi hänelle suuremmalla
totuudella.
"Davy", sanoi äitini. "Davy, lapseni!"
Ei mikään hänen sanansa olisi voinut silloin koskea minuun niin paljon,
kuin se, että hän nimitti minua lapseksensa. Minä salasin kyyneleeni
sänkyvaatteisin ja lykkäsin hänet luotani kädelläni, kun hän aikoi
nostaa minua ylös.
"Tämä on sinun tekosi, Peggotty, sinä julma ihminen!" lausui äitini.
"Minä en epäile sitä ollenkaan. Tekisi mieleni tietää, kuinka voit
omalletunnollesi vastata siitä, että yllytät oman poikani minua vastaan
taikka jotakuta muuta vastaan, joka on rakas minulle? Mitä sinä tällä
tarkoitat, Peggotty?"
Peggotty raukka nosti ylös kätensä ja silmänsä, ja muodostaen vähän
toisin sitä rukousta, jota minun oli tapa lukee, päivällisten jälkeen,
vastasi: "Jumala antakoon teille anteeksi, Mrs. Copperfield, ja
suokoon, ettei teidän koskaan tarvitse olla murheissaan siitä, mitä
olette tänä hetkenä sanoneet!"
"Tämä on kylläksi tekemään minua hulluksi", huudahti äitini.
"Lempiviikkoinani lisäksi, kuin pahin vihollinenkin, luulisi, leppyy
eikä kadehdi minulta hiukkaa mielenlepoa ja onnellisuutta. Davy, sinä
häijy poika! Peggotty, sinä villi-eläin! Voi minua!" huusi äitini,
kääntyen tiuskivalla, itsepäisellä tavallaan toisesta meistä toiseen,
"mikä vaivaloinen mailma tämä on silloinkin, kuin ihmisellä on suurin
oikeus toivoa sitä niin miellyttäväksi, kuin mahdollista!"
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『David Copperfield I David Copperfield nuoremman elämäkertomus ja kokemukset』
Charles Dickens · 번역 Waldemar Churberg
199,828자 (원문이 길어 앞부분만 · 전체 1,105,330자) · 저작권 근거: 저작자 모두 1924년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.