Minä tunsin, että joku käsi, joka ei ollut äitini eikä Peggotyn, koski
minuun, ja minä suljahdin seisaalleni vuoteeni viereen. Se oli Mr.
Murdstone'n käsi; hän piti sitä käsivarrellani ja lausui:
"Mitä tämä on? Rakas Clarani, oletko unhottanut? -- Lujuutta,
ystäväni!"
"Minä olen kovin pahoillani, Edvard", sanoi äitini. "Minä aioin olla
oikein hyvä, mutta minä olen niin onneton".
"Todella!" hän vastasi. "Sitä ei ole hauska kuulla niin pian, Clara".
"Minä sanon, että on kovin ikävää, että mieltäni pahoitetaan nyt",
vastasi äitini nureissansa; "se on -- varsin ikävää -- eikö se ole?"
Hän veti äitini luoksensa, kuiskasi jotakin hänen korvaansa ja suuteli
häntä. Kun näin äitini nojaavan päätänsä hänen olkaansa vastaan ja
kiertävän käsivartensa hänen kaulansa ympäri, tiesin yhtä hyvin, että
hän voi muodostaa äitini taipuvaista luontoa, miksi hän vaan tahtoi,
kuin tiedän nyt, että hän muodosti.
"Mene nyt alas, kultaseni", lausui Mr. Murdstone. "David ja minä
tulemme sinne yhdessä. Ystäväni", jatkoi hän kääntäen synkistyviä
kasvojansa Peggotyn puoleen, sitten kuin hän oli seurannut äitiäni ulos
ja laskenut hänet pois, päätänsä nyykäyttäen ja hymyillen; "tiedättekö
emäntänne nimeä?"
"Hän on ollut emäntäni kauan aikaa, Sir", vastasi Peggotty. "Minun
pitäisi tietää se".
"Se on totta", vastasi hän. "Mutta luullakseni kuulin, kun tulin
portaita ylös, teidän puhuttelevan häntä semmoisella nimellä, joka ei
ole hänen. Hän on ottanut minun nimeni, niinkuin tiedätte. Muistatteko
sen?"
Katsottuaan pari kertaa levottomasti minun puoleeni, niiasi Peggotty
itsensä ulos huoneesta ilman mitään vastaamatta; hän näki, arvaan minä,
että häntä toivottiin pois ja ettei hänellä ollut mitään syytä jäädä.
Kun olimme molemmat kahden kesken, sulki Mr. Murdstone oven, istui
tuolille, seisotti minua edessään ja katsoi vakaasti minua silmiin. Minä
tunsin, että omat silmäni olivat yhtä vakaasti kiintyneet häneen. Kun
muistan, kuinka olimme asettuneet näin vastakkain kasvoista kasvoihin,
on niinkuin taas kuulisin sydämeni tykkivän nopeasti ja lujasti.
"David", lausui hän, tehden huuliansa ohuiksi sillä, että hän painoi
niitä yhteen, "jos minulla on tekemistä uppiniskaisen hevosen tai
koiran kanssa, mitä sinä luulet, että minä teen?"
"Minä en tiedä".
"Minä pieksen sitä".
Minä olin vastannut jonkunlaisella hengästyneellä kuiskauksella, mutta
minä tunsin äänettömyydessäni, että hengitykseni kävi vielä
lyhyemmäksi.
"Minä panen sen kivusta potkimaan. Minä sanon itselleni: 'minä kukistan
tuon vintiön'; ja vaikka viimeinen veripisara menisi hänestä, tekisin
sen. Mitä sinulla on kasvoissasi?"
"Likaa", vastasin minä.
Hän tiesi yhtä hyvin, kuin minä, että kasvoissani oli kyynelten jälkiä.
Mutta vaikka hän olisi kysynyt pari kymmentä kertaa, joka kerta parilla
kymmenellä lyömällä, luulen, että lapsensydämeni olisi haljennut,
ennenkuin olisin myöntänyt sen hänelle.
"Niin pieneksi on sinulla paljon järkeä", lausui hän jonkunlaisella
totisella hymyllä, joka oli hänelle omituinen, "ja sinä ymmärsit minut
aivan hyvin, näen minä. Pese kasvosi, Sir, ja tule alas minun
kanssani".
Hän osoitti sormellaan sitä pesu-rakennusta, jota olin katsonut Mrs.
Gummidge'n näköiseksi, ja viittasi minua kohta tottelemaan. Minä luulin
varmaan silloin, ja luulen vielä varmemmin nyt, että hän aivan
arvelematta olisi paiskannut minut maahan, jos olisin vitkaillut.
"Rakas Clarani", sanoi hän, kun minä olin noudattanut hänen käskyänsä
ja hän kuljetti minua vierashuoneesen, käsi yhä minun käsivarrellani;
"sinua ei tehdä enää onnettomaksi, toivon minä. Me parannamme pian
lapselliset oikkumme".
Jumala auttakoon minua, minä olisin ehkä parantunut koko elin-ajakseni,
minä olisin ehkä ijäksi muuttunut toisenlaiseksi olennoksi, jos olisin
silloin saanut kuulla yhden hyvän sanan. Jos olisi yhdellä ainoalla
sanalla rohkaistu minua ja selitetty minulle, jos olisi säälitty
lapsellista taitamattomuuttani, jos olisi toivotettu minua
tervetulleeksi kotiin ja vakuutettu minulle, että tämä _oli_ koti,
olisin ehkä siitä lähtien käynyt sydämestäni kuuliaiseksi Mr.
Murdstone'lle enkä ulkokullatuksi silmänpalveliaksi, olisin ehkä
kunnioittanut enkä vihannut häntä. Minusta näytti siltä, kuin äitiäni
olisi surettanut, kun hän näki minun seisovan huoneessa niin
pelästyneenä ja outona, ja kun nyt hiivin yhden tuolin luo, seurasi hän
luullakseni minua silmillänsä, jotka olivat vielä enemmän surulliset --
sen tähden kenties, että hän kaipasi jotakin vapautta lapsellisissa
askelissani -- mutta tuota sanaa ei lausuttu ja aika sen lausumiseen
oli mennyt.
Me söimme itseksemme, me kolme yhdessä. Mr. Murdstone näytti suuresti
ihastelevan äitiäni -- minä pelkään, etten mieltynyt häneen enemmän sen
vuoksi -- ja äitini oli hyvin ihastunut häneen. Heidän puheestaan minä
päätin, että jonkun hänen vanhemman sisarensa oli määrä tulla asumaan
heidän luoksensa, ja että häntä varrottiin sinä iltana. Minä en ole
varma, kuulinko minä silloin, vai jälestäpäin, että, vaikk'ei hän itse
kohdaltaan ryhtynyt mihinkään toimeen, hänellä oli joku osa taikka
vuotuinen tulo eräästä Londonin viinikauppa-huoneesta, jonka kanssa
hänen perheensä oli ollut yhteydessä hänen iso-isänsä isän ajoista ja
jossa hänen sisarellansa oli samanlainen osa; mutta minä mainitsen sitä
tässä paikassa, oli niin taikka näin.
Kun päivällisten jälkeen istuimme valkean edessä, ja minä mietiskelin
pakoa Peggotyn luo, vaikk'ei minulla ollut rohkeutta pujahtaa pois,
vaan pelkäsin, että se loukkaisi talon isäntää, ajoivat yhdet vaunut
puutarhan portille, ja Mr. Murdstone meni ulos ottamaan vastaan
tulokasta. Äitini seurasi häntä. Minä astuin arasti äitini jälkeen, kun
hän hämärässä kääntyi vierashuoneen ovella ja, syleillen minua,
niinkuin hänen oli tapa tehdä, kuiskasi minulle, että minä rakastaisin
ja tottelisin toista isääni. Niinkuin se olisi ollut väärin, teki hän
tämän kiireesti ja salaisesti, mutta hellästi; ja ojentaen kättänsä
taaksensa piti minun kättäni siinä, siksi kuin tulimme likelle sitä
paikkaa, jossa Mr. Murdstone seisoi puutarhassa, jolloin hän hellitti
minun kädestäni ja pisti oman kätensä Mi. Murdstone'n kainaloon.
Se oli Miss Murdstone, joka oli saapunut, ja kolkonnäköinen lady hän
oli; mustapintainen, kuin velikin, johon hän kasvojen ja äänen puolesta
suuresti tuli. Hänen kovin tuuheat kulmakarvansa melkein yhtyivät
ylipuolella hänen isoa nenäänsä, ikäänkuin hän olisi pitänyt niitä
poskiparran sijasta, koska, väärin kyllä, hänen sukupuolensa ei ollut
oikeutettu semmoista kasvattamaan. Hän toi muassaan kaksi taipumattoman
kovaa, mustaa arkkua, joitten kansiin hänen nimensä alkukirjaimet
olivat lyödyt messinki-nauloilla. Kun hän maksoi ajajan, otti hän
rahansa kovasta teräskukkarosta, ja tätä kukkaroa piti hän vankikopin
kaltaisessa väskyssä, joka raskaista kahleista riippui hänen
käsivarrellaan ja meni kiinni, kuin pihti. Minä en ollut vielä koskaan
siihen aikaan nähnyt semmoista metalli-ladya, kuin Miss Murdstone
kaikin päin oli.
Hän saatettiin vierashuoneesen useilla tervehdyksenosoituksilla ja hän
tunnusti siellä juhlallisesti äitini uudeksi ja likeiseksi
sukulaiseksi. Tuosta hän katseli minua ja sanoi:
"Onko tuo teidän poikanne, käly?"
Äitini omisti minut.
"Yleensä puhuen", lausui Miss Murdstone, "minä en rakasta poikia.
Kuinka sinä jaksat, poika?"
Tässä kehoittavassa tilassa vastasin, että jaksoin sangen hyvin ja että
toivoin hänen jaksavan samoin; mutta semmoisella huolimattomalla
kohteliaisuudella, että Miss Murdstone laski minut luotansa kahdella
sanalla:
"Tapoja vailla!"
Jyrkästi tämän lausuttuaan, pyysi hän, että häntä suosiollisesti
näytettäisiin huoneesensa, joka siitä ajasta saakka muuttui minulle
kammon ja pelon paikaksi, jossa noita molempia mustia arkkuja ei
koskaan nähty avattuina eikä tiettävästi koskaan jätetty lukitsematta
ja jossa (sillä minä tirkistelin siihen kerta taikka pari, kun hän oli
ulkona) koko joukko vähäisiä teräsvitjoja ja hakasia, joilla Miss
Murdstone koristi itseänsä, kun hän oli täydessä puvussaan,
tavallisesti riippui peilillä hirvittävässä rivissä.
Sitä myöden kuin minä käsitin, oli hän tullut ijäksi päivää, eikä
hänellä ollut mitään aikomusta koskaan lähteä takaisin. Hän alkoi
seuraavana aamuna "auttaa" äitiäni ja viippasi koko päivän
varahuoneessa, asettaen kaluja oikealle paikallensa ja mullistaen
kokonaan vanhaa järjestystä. Melkein ensimäinen merkillinen omituisuus,
jonka huomasin Miss Murdstone'ssa, oli, että häntä alinomaa vaivasi se
luulo, että piiat olivat kätkeneet miespuolen johonkin paikkaan taloon.
Tämän luulon vallassa sukelsi hän mitä kummallisimpiin aikoihin
hiilikellariin ja avasi tuskin koskaan minkään pimeän kaapin ovea ilman
sitä kiinni jälleen paiskaamatta, vakuutettuna, että hän nyt oli saanut
hänet käsiinsä,
Vaikk'ei Miss Murdstone'n olennossa ollut mitään erittäin ilmaista, oli
hän täydellinen leivonen, mitä ylösnousemiseen tuli. Hän oli ylhäällä
(niinkuin minä vielä tänä hetkenä luulen, etsiäksensä tuota
miespuolta), ennenkuin kukaan talossa oli liikkeellä. Peggotty sanoi
luulevansa, että Miss Murdstone myöskin nukkui, toinen silmä auki;
mutta minä en voinut yhtyä tähän mielipiteesen; sillä minä koetin sitä
itse, kun olin kuullut tätä arvelua lausuttavan, mutta huomasin, ettei
se käynyt laatuun.
Ihan ensimäisenä aamuna tulonsa jälkeen oli Miss Murdstone ylhäällä ja
soitti kelloansa kukon laulaessa. Kun äitini tuli alas suurukselle ja
aikoi laittaa teetä, tokaisi Miss Murdstone häntä huulillaan poskelle
-- tämä oli mitä suudelman tapaista hän sai aikaan -- ja lausui:
"Nyt, Clara ystäväni, olen tullut tänne, niinkuin tiedätte,
päästääkseni teitä niin monesta vaivasta, kuin mahdollista. Te olette
liian kaunis ja ajattelematon" -- äitini punehtui, mutta nauroi eikä
näyttänyt paheksivan tätä nimitystä -- "rasittamaan itseänne
semmoisilla velvollisuuksilla, joita minun sopii suorittaa. Jos
tahdotte tehdä hyvin ja antaa minulle avaimenne, toimitan minä vastedes
kaikki tuommoiset asiat".
Siitä lähtien piti Miss Murdstone avaimet päiväkaudet omassa vähäisessä
vankikopissaan ja öisin pieluksensa alla, eikä äidilläni ollut sen
enemmän tekemistä niitten kanssa, kuin minullakaan.
Eipä äitini kuitenkaan aivan vastustelematta sallinut, että hänen
valtansa vietiin häneltä. Kun Miss Murdstone oli eräänä iltana
selittänyt muutamia talouden tuumiansa veljelleen, joihin tämä ilmoitti
suostuvansa, rupesi äitini yhtäkkiä itkemään ja sanoi, että hänen
mielestään heidän olisi sopinut neuvotella hänen kanssansa.
"Clara!" lausui Mr. Murdstone vakaasti. "Clara! minä kummastelen
sinua".
"Niin, sinun on, Edvard, hyvin helppo sanoa, että sinä kummastelet!"
huudahti äitini, "ja sinun on hyvin helppo puhua lujuudesta, mutta sinä
et itse pitäisi siitä".
Lujuus, suvaittakoon minun sanoa, oli se pää-avu, johon molemmat, Mr.
ja Miss Murdstone, turvasivat. Olkoon, että siihen aikaan olisin
selittänyt ajatustani tästä sanasta millä lailla hyvänsä, jos minua
olisi siihen vaadittu, minä ymmärsin kuitenkin omalla tavallani, että
se oli vaan toinen nimi tyranniudelle ja jonkunlaiselle synkeälle,
röyhkeälle, pirulliselle mielenlaadulle, joka asui heissä molemmissa.
Heidän uskontunnustuksensa, niinkuin minä nyt lausuisin sitä, oli tämä.
Mr. Murdstone oli luja; ei kukaan muu hänen mailmassaan saanut olla
niin luja, kuin Mr. Murdstone; ei kukaan muu hänen mailmassaan saanut
olla luja ollenkaan, sillä kaikkien muitten täytyi taipua hänen
lujuutensa alle. Miss Murdstone oli yksi poikkeus. Hän sai olla luja,
mutta ainoastaan sukulaisuuden vuoksi ja vähemmässä ja alamaisessa
määrässä. Äitini oli toinen poikkeus. Hän sai olla luja, ja hänen
täytyi olla; mutta ainoastaan sillä tavalla, että hän kärsi heidän
lujuuttansa ja lujasti uskoi, ettei löytynyt mitään muuta lujuutta maan
päällä.
"Sangen ikävää on", lausui äitini, "että _minun_ omassa huoneessani --"
"_Sinun_ omassa huoneessasi?" toisti Mr. Murdstone. "Clara!"
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『David Copperfield I David Copperfield nuoremman elämäkertomus ja kokemukset』
Charles Dickens · 번역 Waldemar Churberg
199,828자 (원문이 길어 앞부분만 · 전체 1,105,330자) · 저작권 근거: 저작자 모두 1924년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.