Se ei ollut se, että hän näytti monta vuotta vanhemmalta, vaikka hän
yhä oli puettu entisellä perin tarkalla puhtaudellaan; ei sekään, että
kivulloinen puna hehkui hänen kasvoissansa; ei sekään, että hänen
silmänsä olivat pullistuneet ja veristyneet; eikä sekään, että hänen
kätensä hermoja värisytti, johon tiesin syyn, koska olin muutamia
vuosia nähnyt sen vaikuttavan. Se ei ollut se, että hän oli kadottanut
komean katsantonsa ja vanhan gentlemanin ryhtinsä -- sillä hän ei ollut
kadottanut sitä -- vaan se minua kaikkein enimmän kummastutti, että,
vaikka hänen syntyperäisen etevyytensä todistukset vielä näkyivät
hänessä, hän antautui tuon huonouden matelevan perikuvan, Uriah Heep'in
alle. Noitten molempien luontojen keskinäisessä asemassa tapahtunut
muutos, Uriah'n valta ja Mr. Wickfield'in vallan-alaisuus, oli
tuskallisempi näky minulle, kuin voin ilmoittaa. Jos olisin nähnyt
apinan rupeavan ihmistä komentamaan, luulen tuskin, että se minusta
olisi näyttänyt häpeällisemmältä.
Mr. Wickfield näytti itse erittäin hyvin tietävän tämän. Sisään
tultuaan seisoi hän paikallansa ja painoi päänsä alaspäin, niinkuin hän
olisi tuntenut sen. Tätä kesti kuitenkin vaan silmänräpäys, sillä Agnes
sanoi lempeästi hänelle: "isä! tässä on Miss Trotwood -- ja Trotwood,
jota ette ole nähneet moneen aikaan!" Ja silloin hän lähestyi ja ojensi
kankeasti kättänsä tädilleni, mutta pudisti sydämellisesti minun
kättäni. Sen vähäisen seisahuksen aikana, jota mainitsin, näin Uriah'n
kasvojen kääntyvän mitä ilkeimpään hymyyn. Agnes näki sen myöskin,
luulen minä, sillä hän vetäytyi taaksepäin hänestä.
Mitä tätini näki taikka ei nähnyt, sitä ei mikään muodon tuntia olisi
voinut saada selville ilman hänen suostumustansa, rohkenen väittää.
Minä luulen, ettei koskaan ole löytynyt ketään, jolla oli semmoinen
järkähtämätön katsanto, kuin hänellä, kun hän tahtoi. Puheen-alaisessa
tilassa olisi hänen kasvojansa sopinut verrata akkunattomaan muuriin,
siihen vähäiseen valoon katsoen, joka niistä levisi hänen ajatuksiinsa,
siksi kuin hän tavallisella äkillisyydellään keskeytti äänettömyyden.
"No, Wickfield!" lausui tätini; ja Mr. Wickfield katsahti ylös häneen
ensi kerran. "Minä olen kertonut tyttärellenne, kuinka hyvin olen
käyttänyt rahani, kosk'en voinut uskoa niitä teille, joka rupeatte
ruostumaan raha-asioissa. Me olemme neuvotelleet yhdessä ja, kaikki
seikat lukuun otettuina, tulleet hyvään päätökseen. Agnes maksaa
mielestäni yhtä paljon kuin koko firma".
"Jos minä saisin nöyrästi tehdä yhden muistutuksen", sanoi Uriah Heep,
ruumistansa luikerruttaen, "pidän kaikin puolin Miss Betsey Trotwood'in
ajatusta ja olisin peräti onnellinen, jos Miss Agnes myöskin olisi
asiakumppani".
"Olettehan itse asiakumppani", vastasi tätini, "ja siinä on melkein
kylläksi teille, toivon minä. Kuinka voitte, Sir?"
Vastaukseksi tähän kysymykseen, joka asetettiin hänelle erinomaisen
lyhyesti, sanoi Mr. Heep, kömpelösti puserrellessaan sitä sinistä
laukkua, jota hän kantoi, että hän voi sangen hyvin, kiitti tätiäni ja
toivotti hänelle samaa.
"Ja te Master -- Mister Copperfield aioin sanoa", jatkoi Uriah, "minä
toivon, että tekin voitte hyvin! Minua ilahuttaa, että saan nähdä
teitä, Mister Copperfield, nykyisessäkin tilassa".
Tästä olin varma, sillä hän näytti olevan sydämestään mielissään siitä.
"Nykyinen tila ei ole semmoinen, kuin ystävänne soisivat teille, Mister
Copperfield, mutta raha se ei miestä tee; se on -- minä en todellakaan
halvoilla hengenlahjoillani pysty selittämään, mikä se on", lausui
Uriah imartelevasti väänneksien, "mutta raha se ei ole!"
Tässä hän pudisti kättäni; ei niinkuin tavallisesti, vaan seisoen
etäällä minusta ja nostaen kättäni ylös ja alas niinkuin pumpun tankoa,
jota hän hiukan pelkäsi.
"Ja miltä me mielestänne näytämme, Master Copperfield -- Mister aioin
sanoa?" liehitteli Uriah. "Eikö Mr. Wickfield ole mielestänne
kukoistava, Sir? Vuodet eivät vaikuta paljon meidän firmassamme, Master
Copperfield, paitsi että ne koroittavat halpoja, äitiäni ja itseäni --
ja kehittävät", lisäsi hän joksikin jälki-ajatukseksi, "kaunottaria,
nimittäin Miss Agnes'ia".
Tämän kohteliaisuuden lausuttuaan rytkytti hän ruumistansa niin
inhottavalla tavalla, että tädiltäni, joka oli istunut ja katsonut
häntä suorastansa kasvoihin, loppui kaikki kärsivällisyys.
"Hiisi vieköön miehen!" sanoi tätini vakavasti, "mikä häntä vaivaa?
Älkäät olko galvanillinen, Sir?"
"Minä pyydän anteeksi, Miss Trotwood", vastasi Uriah, "minä huomaan,
että olette heikkohermoinen".
"Menkäät järveen, Sir!" lausui tätini, joka ei suinkaan ollut leppynyt.
"Älkäät rohjetko laskea tuommoisia! Minä en ole ensinkään semmoinen.
Jos olette ankerias, Sir, käyttäkäät itseänne niinkuin ankerias. Jos
olette mies, hallitkaat jäseniänne, Sir! Hyvä Jumala!" huudahti tätini
kovasti suuttuneena, "minä en aio antaa tuommoisten kiemuroimisten ja
vääntelemisten saattaa itseäni järjeltä!"
Mr. Heep oli vähän häpeissänsä, niinkuin enimmät ihmiset olisivat
olleet, tästä räjähyksestä, jonka voima lisääntyi siitä suuttuneesta
tavasta, jolla tätini jälestäpäin liikahteli tuolillansa ja pudisti
päätänsä, niinkuin hän olisi hankkinut hypätä taikka karata Uriah'n
kimppuun. Mutta tämä sanoi minulle syrjään nöyrällä äänellä:
"Minä tiedän hyvin, Master Copperfield, että vaikka Miss Trotwood on
oivallinen lady, hän on äkkipikainen mielenlaadultaan (minä todella
luulen, että minun oli ilo halpana konttoristina tuntea hänet,
ennenkuin te, Master Copperfield), ja aivan luonnollista, totta puhuen,
on, että nykyiset asianhaarat ovat tehneet hänet vielä pikaisemmaksi.
Kummallista on, ettei hän ole käynyt paljon äreämmäksi! Minä tulin vaan
ilmoittamaan, että jos löytyi jotain, jota äiti ja minä itse, taikka
Wickfield ja Heep, voisimme tehdä nykyisessä tilassa, olisimme todella
iloiset. Minä saanen mennä niin pitkälle?" kysyi Uriah, kivulloisesti
hymyillen asiakumppanilleen."
"Uriah Heep", lausui Mr. Wickfield yksitoikkoisella, väkinäisellä
tavalla, "on se, joka toimii asiakumppanuudessamme, Trotwood. Siihen,
mitä hän sanoo, suostun täydellisesti. Te tiedätte, että minä ennen
pidin paljon väliä teillä. Mutta sitäkin katsomatta suostun
täydellisesti siihen, mitä Uriah sanoo!"
"Oh, mikä palkinto tämmöisen luottamuksen osoitus on", arveli Uriah,
nostaen ylös toista jalkaansa, että oli syy pelätä, että hän saisi
tätini uudestaan kimppuunsa, "mutta minä toivon voivani tehdä jotakin,
säästääkseni häneltä ammattimme vaivoja, Master Copperfield!"
"Uriah Heep'istä on minulla suuri helpoitus", lausui Mr. Wickfield
samalla unteloisella äänellä. "Minä olen päässyt raskaasta taakasta,
Trotwood, kun sain semmoisen asiakumppanin".
Tuo punainen kettu pani Mr. Wickfield'in sanomaan nämät kaikki, että
tämä ilmestyisi minun edessäni semmoisena, joksi hän oli kuvannut häntä
sinä iltana, jolloin hän myrkytti leponi. Minä näin taas saman ilkeän
hymyn hänen kasvoissansa ja huomasin, kuinka hän tarkasteli minua.
"Ettehän lähde vielä, isä?" kysyi Agnes tuskallisesti. "Ettekö tahdo
kävellä takaisin Trotwood'in ja minun kanssani?"
Hän olisi, luullakseni, katsonut Uriah'n puoleen, ennenkuin hän
vastasi, joll'ei tämä kunnon mies olisi ennättänyt häntä.
"Minulla on asioita ajettavana", lausui Uriah; "muutoin olisin ylen
mielelläni pysynyt ystävieni luona. Mutta minä jätän asiakumppanini
edustamaan firmaa. Miss Agnes, aina teidän palvelianne! Minä toivotan
teille hyvää päivää, Master Copperfield, ja lausun nöyrän
kunnioitukseni Miss Betsey Trotwood'ille".
Tällä puheella hän poistui, suudellen isoa kättänsä ja uskotellen
meitä, niinkuin naamarin takaa.
Me istuimme tuossa, puhuen tunnin taikka pari hupaisista, vanhoista
Canterbury'n ajoistamme. Agnes'in haltuun jätettynä kävi Mr. Wickfield
pian enemmän entisen itsensä näköiseksi, vaikka hänessä huomasi
jonkunlaista vakavaa alakuloisuutta, jota hän ei saanut luovutetuksi.
Kuitenkin hän kirkastui ja häntä huvitti silminnähtävästi kuulla meidän
johdattavan mieleemme pieniä tapauksia vanhasta elämästämme, joista hän
sangen hyvin muisti monta. Hän sanoi, että, kun hän taas oli kolmen
kesken Agnes'in ja minun kanssani, tuntui siltä, kuin entiset ajat
olisivat palanneet; ja hän soi Jumalan kautta, etteivät ne koskaan
olisi muuttuneet. Minä olen varma, että Agnes'in leppeissä kasvoissa ja
jo hänen kätensä herkässä kosketuksessa, kun se lepäsi isän
käsivarrella, oli joku voima, joka sai toimeen tämän ihmeen.
Tätini, joka melkein koko tämän ajan puuhasi Peggotyn kanssa
sisähuoneessa, ei tahtonut seurata meitä heidän asuntoonsa, vaan
kehoitti minua menemään; ja minä menin. Me söimme päivällistä yhdessä.
Päivällisen jälkeen istui Agnes Mr. Wickfield'in vieressä, niinkuin
ennen, ja kaatoi viiniä hänelle. Hän otti, mitä Agnes antoi hänelle,
eikä enempää -- niinkuin lapsi -- ja me istuimme kaikki kolme yhdessä
akkunan luona, siksi kuin ilta saapui. Kun oli melkein pimeä, laskeusi
Mr. Wickfield jollekin sohvalle. Agnes pani tyynyn hänen päänsä alle ja
kallistui hänen puoleensa vähäksi aikaa; ja kun hän palasi akkunan luo,
ei ollut niin pimeä, etten voinut nähdä, kuinka kyynelet kiilsivät
hänen silmissään.
Minä rukoilen Jumalaa, etten koskaan unhottaisi tätä kallista tyttöä
hänen rakkaudessaan ja vilpittömyydessään tähän elämäni aikaan; sillä,
jos sen tekisin, lähestyisin varmaan loppuani, ja silloin tahtoisin
muistaa häntä parhaiten! Hän täytti sydämeni semmoisilla hyvillä
päätöksillä, lujitti esimerkillänsä heikkouttani, johdatti -- en tiedä
kuinka; hän oli liian ujo ja hellä monilla sanoilla neuvomaan --
levotonta intoani ja epävakaisia aikomuksiani, että kaikki, mitä vähän
hyvää olen tehnyt, ja kaikki, mitä pahaa olen välttänyt, sai alkunsa
hänestä, siitä olen varma.
Ja kuinka hän puhui minulle Dorasta, akkunani luona pimeässä
istuessamme; kuunteli, kun minä ylistin tätä; ylisti itse; ja vuodatti
tämän feen-kaltaisen olennon ympäri muutamia säteitä omasta puhtaasta
valostansa, jotka saattivat sen vielä kalliimmaksi ja viattomammaksi
minun silmissäni! Voi, Agnes, lapsuuteni sisar, jos minä silloin olisin
tietänyt, mitä kauan aikaa perästäpäin tiesin! --
Ulos tullessani oli joku kerjäläinen kadulla; ja kun käänsin kasvojani
akkunaa kohden, ajatellen Agnes'in levollisia, serafin-kaltaisia
silmiä, sai hän minut hypähtämään sillä, että hän, niinkuin aamullisen
puheemme kaikku, hiljalleen lausui:
"Sokea! sokea! sokea!"
VIIDES LUKU.
Innostusta.
Minä aloitin seuraavan päivän toistamiseen romalaiseen kylpyyn
sukeltamalla ja lähdin sitten Highgate'en. Minä en ollut enää
alakuloinen. Minä en pelännyt kulunutta takkia enkä halannut uljaita
kimoja. Koko se tapa, jolla ajattelin viimeistä onnettomuuttamme, oli
muuttunut. Minun oli velvollisuus osoittaa tädilleni, ettei hänen
entinen hyvyytensä ollut tuhlattu pois mihinkään tunnottomaan,
kiittämättömään esineesen. Minun tuli hyödykseni käyttää nuorempien
päivieni kovaa opetusta ja ryhtyä työhön lujalla ja vakavalla
sydämellä. Minun tuli tarttua puunhakkaajan kirveesen ja raivata
itselleni tietä vastusten metsän läpi, kaataen puita, siksi kuin pääsin
Doran luo. Ja minä astuin kelpo vauhtia, niinkuin kaikki olisi saatu
aikaan vaan kävelemällä.
Kun havaitsin itseni olevan tutulla Highgate'n tiellä, vieläpä ihan
toisenlaisessa toimessa, kuin entisillä huviretkilläni, joista se
muistutti, tuntui siltä, kuin täydellinen muutos olisi tapahtunut koko
elämässäni. Mutta tämä ei lannistanut minua. Uusi elämä tuotti uuden
tarkoituksen, uuden aikomuksen. Suuri oli työ; palkinto arvaamattoman
kallis. Dora oli palkinto, ja Dora täytyi minun voittaa.
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『David Copperfield II David Copperfield nuoremman elämäkerta ja kokemukset』
Charles Dickens · 번역 Waldemar Churberg
198,615자 (원문이 길어 앞부분만 · 전체 1,036,112자) · 저작권 근거: 저작자 모두 1924년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.