Hän istui suorana nojatuolissaan komealla, liikkumattomalla, tyvenellä
muodolla, jota ei mikään näyttänyt voivan häiritä. Hän katseli hyvin
vakaasti Mr. Peggottya, kun tämä seisoi hänen edessään; ja Mr. Peggotty
katseli aivan yhtä vakaasti häntä. Rosa Dartle'n terävä katse käsitti
meidät kaikki. Tuokioon aikaan ei puhuttu yhtään sanaa. Mrs. Steerforth
viittasi Mr. Peggottya istumaan. Tämä vastasi matalalla äänellä:
"minusta ei tuntuisi luonnolliselta, Ma'am, että tässä huoneessa
kävisin istumaan. Minä seison mieluisammin". Ja tätä seurasi taas
äänettömyys, jota Mrs. Steerforth keskeytti näin:
"Minä tiedän suurella surulla, mikä on tuottanut teidät tänne. Mitä
minulta tahdotte? Mitä vaaditte minut tekemään?"
Mr. Peggotty pani hattunsa kainaloonsa ja, tavoitellen povestansa
Em'lyn kirjettä, veti sen esiin, avasi sen ja antoi sen hänelle.
"Tehkäät hyvin ja lukekaat tämä, Ma'am. Se on sisarentyttäreni
käsi-alaa!"
Mrs. Steerforth luki sen samalla komealla ja tyvenellä tavalla -- sen
sisältö ei minun nähdäkseni ensinkään vaikuttanut häneen -- ja antoi
sen takaisin Mr. Peggotylle.
"'Jollei hän tuo minua takaisin vaimonaan'", lausui Mr. Peggotty,
osoittaen sitä paikkaa sormellansa. "Minä tulen tiedustelemaan, Ma'am,
pitääkö hän puhettansa, vai ei!"
"Ei", vastasi Mrs. Steerforth.
"Miks'ei?" lausui Mr. Peggotty.
"Se on mahdotonta. Poikani häväisisi itsensä. Te ette voi olla
tietämättä, että tyttö on kovasti alhainen hänen rinnallansa".
"Koroittakaat hänet!" sanoi Mr. Peggotty.
"Hänellä ei ole mitään kasvatusta; hän on taitamaton".
"Kenties hän ei ole, kenties onkin", lausui Mr. Peggotty. "_Minä_ en
luule, että hän on, Ma'am; mutta minä en voi tämmöisiä asioita
ratkaista. Antakaat hänelle parempi oppi!"
"Koska pakoitatte minua puhumaan selvemmin, jota sangen vastahakoisesti
teen, saattaisivat hänen alhaiset sukulaisensa asian mahdottomaksi, jos
ei mikään muu".
"Kuulkaat tämä, Ma'am", vastasi hän pitkäänsä ja tyvenesti. "Te
tiedätte, mitä rakkaus omaan lapseen on. Minäkin tiedän sen. Vaikka
tyttö olisi sata kertaa lapseni, en voisi rakastaa häntä enemmän. Te
ette tiedä, mitä lapsensa kadottaminen on. Minä tiedän. Kaikki mailman
aarteet olisivat vähäpätöiset minulle (jos ne olisivat minun), kun vaan
saisin ostaa hänet takaisin! Mutta pelastakaat hänet tästä häpeästä,
emmekä me koskaan häväise häntä. Ei kukaan meistä, joitten kesken hän
on kasvanut, ei kukaan meistä, jotka olemme eläneet hänen kanssaan ja
pitäneet häntä silmäteränämme näinä monena vuotena, tule koskaan
katsomaan hänen sieviä kasvojaan jälleen. Mielellään jätämme hänet
rauhaan; mielellään ajattelemme häntä kaukaiseksi, niinkuin hän olisi
toisen auringon ja taivaan alla; mielellään uskomme hänet hänen
puolisollensa -- hänen pienille lapsillensa ehkä -- ja odotamme sitä
aikaa, jolloin kaikki olemme yhtäläiset Jumalamme edessä!"
Se yksinkertainen kaunopuheliaisuus, jolla hän tämän lausui, ei ollut
kokonaan vaikutusta vailla. Mrs. Steerforth tosin ei luopunut ylpeästä
käytöksestänsä, mutta hänen äänensä oli lempeän-puolinen, kun hän
vastasi:
"Minä en puollusta mitään. Minä en tee mitään vastasyytöksiä. Mutta
mielipahakseni toistan, että se on mahdotonta. Semmoinen naiminen
tekisi ikipäiviksi lopun poikani tulevaisuudesta ja hävittäisi hänen
toiveensa sen suhteen. Ei mikään ole varmempi, kuin ettei se koskaan
voi eikä koskaan saa tapahtua. Jos sopisi muulla lailla palkita --".
"Minä näen nyt", keskeytti Mr. Peggotty vakavalla, mutta syttyvällä
silmällä, "niitten kasvojen kuvan, jotka ovat katselleet minua
kodissani, valkeani ääressä, veneessäni -- missä ei? -- ystävällisinä
ja hymyilevinä, vaikka ne olivat niin petolliset, että puoleksi
vimmastun, kun ajattelen sitä. Jollei noitten kasvojen kuva muutu
palavaksi tuleksi aikoessaan tarjota rahaa minulle lapseni turmiosta
ja perikadosta, on tämä kuva yhtä paha, kuin nuot kasvot, kenties
pahempikin, koska se on ladyn".
Mrs. Steerforth muuttui nyt silmänräpäyksellä. Vihan puna levisi hänen
kasvoihinsa; ja hän sanoi, kärsimättömästi molemmin käsin tarttuen
nojatuoliinsa:
"Mitä palkintoa te saatatte tarjota _minulle_ siitä, että avaatte
semmoisen juovan minun ja poikani välille? Mitä teidän rakkautenne
minun rakkauteni rinnalla on? Mitä teidän eronne meidän eromme
rinnalla?"
Miss Dartle kosketti häntä hiljalleen ja notkisti alas päätänsä,
kuiskataksensa jotakin, mutta Mrs. Steerforth ei tahtonut kuulla
sanaakaan.
"Ei, Rosa, ei sanaakaan! Tuo mies kuulkoon, mitä minä sanon! Kun
poikani, joka on ollut elämäni tarkoitus, jolle olen pyhittänyt kaikki
ajatukseni, jonka jokaista mielihalua olen täyttänyt hänen
lapsuudestaan asti, jota ei mikään ole eroittanut minusta hänen
syntymisestään saakka -- yht'äkkiä tyytyy kurjaan tyttöön ja karttaa
minua! Kun hän palkitsee luottamukseni varsinaisella petoksella tuon
tytön tähden ja tämän vuoksi jättää minut! Kun hän asettaa tämän
viheliäisen oikun niitä vaatimuksia vastaan, jotka minulla on hänen
velvollisuutensa, hänen rakkautensa, hänen kunnioituksensa, hänen
kiitollisuutensa suhteen -- vaatimuksia, joita jokaisen päivän ja
hetken hänen elämässään olisi pitänyt vahvistaa semmoisiksi siteiksi,
joita ei mikään olisi vastustanut! Eikö tässä ole mitään vääryyttä?"
Taas Rosa Dartle koetti rauhoittaa häntä; taas turhaan.
"Minä sanon, Rosa, ei sanaakaan! Jos hän voi panna kaikki alttiiksi
halvimman esineen tähden, voin minäkin panna kaikki alttiiksi suuremman
tarkoituksen tähden. Menköön hän, mihin hän tahtoo, niillä varoilla,
joita rakkauteni on hankkinut hänelle! Luuleeko hän saattavansa
kukistaa minua pitkän pois-olon kautta? Hyvin vähän hän äitinsä tuntee,
jos hän semmoisia luulee. Heittäköön hän oikkunsa, ja hän on
tervetullut takaisin. Olkoon hän tyttöä hylkäämättä, eikä hän koskaan
saa lähestyä minua, ei elävänä eikä kuolleena, niin kauan kuin jaksan
nostaa kättäni, viitatakseni häntä pois, jollei hän, tytöstä erottuaan,
palaja nöyränä luokseni ja pyydä anteeksi minulta. Se on minun
oikeuteni. Se on se myönnytys, jota minä _tahdon itselleni_. Tämä on se
ero, joka on meidän välillämme! Eikö tässä", lisäsi hän, katsellen
vierastansa sillä ylpeällä, suvaitsemattomalla muodolla, jolla hän oli
aloittanut, "ole mitään vääryyttä?"
Kun kuulin ja näin äidin tämän puheen kestäessä, oli minusta, kuin
olisin kuullut pojan vastustavan sitä. Mitä ikinänsä olin taipumatonta,
itsepintaista henkeä Steerforth'issa nähnyt, näin äidissä. Minkä verran
ymmärsin pojan harhaantunutta jäntevyyttä, sen verran ymmärsin nyt
äidin luonnetta ja havaitsin, että molemmat olivat pää-lähteistänsä
samat.
Mrs. Steerforth lausui nyt, palaten entiseen kylmäkiskoisuuteensa,
minulle ääneen, että oli turha kuulla enemmän taikka puhua enemmän, ja
että hän pyysi, että tämä kohtaus päättyisi. Hän nousi arvokkaalla
muodolla, jättääksensä huonetta, kun Mr. Peggotty ilmoitti, että se oli
tarpeetonta.
"Älkäät peljätkö, että aion rasittaa teitä. Minulla ei ole enään mitään
sanomista, Ma'am", muistutti hän, kun hän astui ovea kohden. "Minä en
tullut tänne milläkään toivolla enkä vie muassani mitään toivoa. Minä
olen tehnyt, mitä mielestäni oli tehtävä, mutta minä en koskaan
odottanut, että mitään hyvää tulisi siitä, että seison, missä seison.
Tämä on ollut liian paha huone minulle ja omaisilleni, että täydellä
järjellä odottaisin sitä".
Tällä puheella lähdimme pois, jättäen Mrs. Steerforth'in seisomaan
nojatuolinsa viereen jalon ryhdin ja kauniitten kasvojen esikuvaksi.
Meidän tuli meno-matkallamme käydä kivitetyn, lasiseinillä ja -katolla
varustetun eteisen poikki, jonka ylitse viiniköynnös oli kasvatettu.
Tämän lehdet ja vesat olivat silloin viheriöinä ja, koska aurinko
paisti sinä päivänä, oli pari lasi-ovea, joista pääsi puutarhaan, auki.
Juuri kuin lähestyimme niitä, astui Rosa Dartle sisään kuulumattomilla
askelilla ja puhutteli minua.
"Te teitte kai mielestänne hyvin", sanoi hän, "kun toitte tämän toverin
tänne!"
Semmoista vihan ja ylenkatseen määrää, kuin se, joka pimitti hänen
kasvonsa ja leimusi hänen pikimustista silmistään, en olisi luullut
mahtuvan edes näihin kasvoihin. Vasaran tekemä arpi oli, niinkuin
ainakin, kun hänen kasvonjuonteensa kiihtyivät, kovasti näkyvissä. Kun
se värähdys, jonka ennen olin nähnyt, nyt ilmestyi siinä, minun
katsellessani häntä, nosti hän nopeasti ylös kättänsä ja löi sitä.
"Tämä on juuri sovelias toveri", sanoi hän, "suojella ja tuoda tänne,
eikö ole? Te olette oikea mies!"
"Miss Dartle", vastasin minä, "te ette suinkaan tee niin väärin, että
moititte _minua_!"
"Miksi synnytätte eripuraisuutta näitten molempain mielettömäin
olentojen välillä?" vastasi hän. "Ettekö tiedä, että he ovat molemmat
mielettömät itsepäisyydestään ja ylpeydestään?"
"Synnytänkö minä eripuraisuutta?" vastasin minä.
"Synnytätte te eripuraisuutta!" vastasi hän. "Miksi tuotte tämän miehen
tänne?"
"Hän on kärsinyt kovaa vääryyttä, tämä mies, Miss Dartle", vastasin
minä. "Te ehkä ette tiedä sitä".
"Minä tiedän, että James Steerforth'illa", lausui hän, käsi povellansa,
ikäänkuin estääksensä sitä myrskyä kuulumasta, joka riehui siinä, "on
viekas, turmeltunut sydän, ja että hän on petturi. Mutta mitä minun
tarvitsee tietää taikka huolia tästä toverista ja hänen yhteisestä
sisarentyttärestään?"
"Miss Dartle", sanoin minä, "te suurennatte tuota vääryyttä. Se on jo
kylläksi suuri. Minä tahdon vaan jäähyväisiksi sanoa, että pahasti
solvaisette häntä".
"Minä en solvaise häntä ollenkaan", vastasi hän. "He ovat alhaista,
huonoa joukkoa. Minä soisin, että tyttö saisi raippoja!"
Mr. Peggotty astui eteenpäin sanaakaan lausumatta ja meni ulos ovesta.
"Hävetkäät, Miss Dartle! hävetkäät!" sanoin minä suuttuneena. "Kuinka
kehtaatte polkea jalkojenne alle tämmöistä ansaitsematonta surua!"
"Minä tahtoisin polkea heitä kaikkia jalkojeni alle", vastasi hän.
"Minä tahtoisin tämän miehen huoneen hajotetuksi, tahtoisin merkin
poltetuksi tytön otsaan, tahtoisin hänet ryysyihin puetuksi ja kaduille
heitetyksi nälkään nääntymään. Jos minulla olisi oikeus laskea hänen
tuomionsa, pitäisin huolta siitä, että nämät tehtäisiin. Pitäisin
huolta siitä, että nämät tehtäisiin? Minä tekisin itse! Minä inhoon
häntä. Jos saisin joskus soimata häntä hänen kelvottomasta
käytöksestään, menisin sitä varten mihin hyvänsä. Jos voisin vainota
häntä hänen hautaansa asti, vainoisin. Jos löytyisi joku lohdutuksen
sana, josta hän saisi lievitystä kuolinhetkellänsä, ja se olisi
ainoastaan minulla, en hellittäisi siitä, vaikka henkeni menisi".
Sanojen kiivaus yksistään ei synnytä, sen huomaan, muuta kuin heikon
kuvan siitä intohimosta, joka vallitsi hänessä ja joka ilmestyi koko
hänen ruumiissaan, vaikka hänen äänensä ei ollut kovempi, vaan
päinvastoin matalampi, kuin tavallisesti. Ei mikään minun kertomukseni
vastaisi muistoani hänestä eikä sitä vihaa, johon hän kokonaan
heittäysi. Minä olen nähnyt intohimon moninaisissa muodoissa, mutta en
ole koskaan nähnyt sitä semmoisessa muodossa, kuin tässä.
Kun yhdyin Mr. Peggottyyn, käveli hän hitaasti ja miettiväisesti mäkeä
alaspäin. Kun pääsin hänen viereensä, kertoi hän minulle, että, koska
hän nyt oli tehnyt, mitä hänen oli määrä Londonissa tehdä, hän aikoi
lähteä matkalleen tänä iltana. Minä kysyin häneltä, mihin hän aikoi?
Hän vastasi vaan: "minä menen, Sir, hakemaan sisarentytärtäni".
Me palasimme tuohon vähäisen asuntoon rihkamakauppiaan puodin päällä,
ja siellä minun oli tilaisuus kertoa Peggotylle, mitä Mr. Peggotty oli
minulle sanonut. Hän ilmoitti minulle vastaukseksi, että Mr. Peggotty
aamulla oli sanonut hänelle samaa. Hän ei tietänyt enemmän, kuin minä,
mihin hän aikoi mennä, mutta luuli, että hänellä oli joku tuuma
mielessään.
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『David Copperfield II David Copperfield nuoremman elämäkerta ja kokemukset』
Charles Dickens · 번역 Waldemar Churberg
198,615자 (원문이 길어 앞부분만 · 전체 1,036,112자) · 저작권 근거: 저작자 모두 1924년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.