"Mitä minä tiesin?" lausui Miss Mowcher, taas vetäen esiin
nenäliinaansa ja polkien lattiata joka kerta, kuin hän vähän väliä pani
sen silmiensä eteen molemmilla käsillään yhtä haavaa. "Hän vastusteli
teitä ja lepytti teitä, näin minä; ja te olitte pehmeä vaha hänen
käsissään, näin minä. Minä tuskin ehdin huoneesta, kun tuo palvelia jo
jutteli minulle, että 'nuori viaton' (siksi hän teitä nimitti ja teidän
sopii nimittää häntä 'vanhaksi vialliseksi', niin kauan kuin elätte)
oli iskenyt silmänsä tyttöön ja että tyttö oli huima ja rakasti teitä,
mutta hänen isäntänsä oli päättänyt, ettei mitään vahinkoa saisi
tapahtua -- enemmän teidän tähtenne, kuin tytön -- ja että se oli
heidän toimensa täällä, Kuinka minä _muuta_ voin, kuin uskoa häntä?
Minä näin, että se tyydytti ja miellytti teitä, kun Steerforth kiitti
tyttöä! Te olitte ensimäinen, joka mainitsitte tytön nimeä. Te
myönsitte olleenne hänen vanha ihasteliansa. Te olitte kuuma ja kylmä,
punainen ja valkoinen, kaikki yhtä haavaa, kun puhuin teille hänestä.
Mitä minä muuta voin ajatella -- mitä ajattelin muuta -- kuin, että te
olitte nuori aituri kaikissa, paitsi kokemuksessa, ja olitte joutuneet
semmoisiin käsiin, joilla oli tarpeeksi kokemusta ja voimaa hillitä
teitä (koska se oli juolahtanut hänen mieleensä) omaksi hyväksenne?
Voi! voi! voi! He pelkäsivät, että minä huomaisin asian oikean laidan",
huudahti Miss Mowcher, laskeutuen alas kaminin-ristikolta ja astuen
edestakaisin kyökissä, tuskissaan nostaen ylös molempia käsinysiänsä,
"koska minä olen teräväsilmäinen pikku olento -- minun täytyy olla
niin, mailmassa toimeen tullakseni! -- ja he pettivät minut kokonaan,
ja minä annoin onnettomalle tyttö-raukalle yhden kirjeen, jota varmaan
luulen ensimäiseksi syyksi siihen, että hän joutui puheesen Littimer'in
kanssa, joka varta vasten jätettiin jälelle!"
Minä seisoin hämmästyneenä, kun koko tämä petollisuus paljastettiin,
ja katselin Miss Mowcher'ia, joka käveli edestakaisin kyökissä,
siksi kuin hän oli kokonaan hengästyneenä, jolloin hän taas istui
kaminin-ristikolle ja kasvojansa pyyhkien kauan aikaa pudisti päätänsä
muulla tavalla liikkumatta tai äänettömyyttä keskeyttämättä.
"Matkoillani maakunnassa", lisäsi hän viimein, "jouduin tois-iltana
Norwich'iin, Mr. Copperfield. Mitä siellä satuin näkemään siitä
salaisesta tavasta, jolla he tulivat ja menivät ilman teitä -- joka
minusta näytti kummalliselta -- saatti minut siihen ajatukseen, että
jotakin oli väärällä kannalla. Minä astuin London'in vaunuihin
eilis-iltana, kun ne kulkivat Norwich'in läpi, ja olin täällä tänä
aamuna. Voi, voi, voi! liian myöhään!"
Pikku Mowcher paran oli kaikesta tästä itkusta ja riehumisesta tullut
niin vilu, että hän kääntyi kaminin-ristikolla, pisti vähäiset, märät
jalka-raukkansa tuhkaan, lämmittääksensä niitä, ja istui katsellen
valkeata, niinkuin iso vauva. Minä istuin tuolilla toisella puolella
liettä surullisiin mietteisin vaipuneena ja katsellen myöskin valkeata
ja toisinaan häntä.
"Minun täytyy mennä", sanoi hän viimein ja nousi puhuessaan. "On
myöhäistä. Ette suinkaan epäile minua?"
Kun kohtasin hänen terävän katseensa, joka oli tavallista terävämpi,
kun hän kysyi minulta, en saattanut tähän äkilliseen kysymykseen
suorastaan vastata: en.
"No!" lausui hän, vastaan-ottaen kättäni, jota tarjosin, auttaakseni
häntä ristikolta, ja katsellen totisesti kasvoihini, "te tiedätte,
ettette epäilisi minua, jos olisin täysikokoinen nainen!"
Minä tunsin, että oli paljon perää näissä sanoissa; ja minä melkein
häpesin itseäni.
"Te olette nuori mies", lausui hän päätänsä nyykäyttäen. "Ottakaat yksi
varoituksen sana myöskin kolmen jalan tyhjiköltä. Älkäät ajatelko
ruumiillisia vikoja sielun vioista eroamattomiksi, hyvä ystäväni,
jollei teillä ole täyttä syytä".
Hän oli nyt päässyt ristikolta ja minä epäilyksestäni. Minä sanoin
hänelle, että luulin hänen antaneen todenperäisen kertomuksen
itsestänsä ja meidän molempien olleen onnettomia välikappaleita
kavaltajien käsissä. Hän kiitti minua ja sanoi, että minä olin hyvä
toveri.
"Muistakaat nyt!" huudahti hän, matkallansa oven luo kääntyen takaisin
ja viekkaasti katsellen minua, etusormi ylöspäin nostettuna. "Sen
johdosta, mitä olen kuullut -- minun korvani ovat aina auki; minun ei
käy niitä voimia säästäminen, joita minulla on -- on minulla syytä
luulla, että he ovat lähteneet ulkomaille. Mutta, jos he koskaan
palajavat, jos koskaan jompikumpi heistä palajaa minun eläessäni, on
luultava, että minä, joka aina liikun siellä täällä, pikemmin, kuin
kukaan muu, kuulen siitä. Mitä hyvänsä minä tiedän, saatte tekin
tietää. Jos koskaan voin tehdä jotakin auttaakseni petettyä tyttö
parkaa, teen sen, Jumala suo, rehellisesti! Ja Littimer'in olisi
parempi, jos verikoira ajaisi häntä takaa, kuin pikku Mowcher!"
Minä uskoin ehdottomasti tätä viimeistä väitettä, kun näin sen katseen,
joka yhtyi siihen.
"Älkäät luottako minuun enemmän, mutta älkäät luottako minuun
vähemmänkään, kuin luottaisitte täysikokoiseen naiseen", lausui pikku
olento, rukoilevaisesti koskien minua kalvoisimeeni. "Jos joskus näette
minut taas toisenlaisena, kuin nyt olen, ja semmoisena, kuin olin, kun
ensin näitte minut, huomatkaat, missä seurassa minä olen. Johdattakaat
mieleenne, että minä olen kovin avuton ja turvaton pikku olento.
Ajatelkaat minua kodissani minun kaltaisen veljeni ja minun kaltaisen
sisareni kanssa, kun päivällinen työni on tehty. Kenties te ette
silloin ole niin ankara minulle ettekä kummastele, että minäkin voin
olla surullinen ja totinen. Hyvää yötä!"
Minä annoin Miss Mowcher'in kättä aivan toisenlaisella ajatuksella
hänestä, kuin mitä minulla oli tähän saakka ollut, ja avasin oven
päästääkseni häntä ulos. Ei ollut mikään leikki-asia saada hänen isoa
paraplyytänsä viritetyksi ja asetetuksi tasapainoon hänen käteensä;
mutta viimein tämä onnistui minulta, ja minä näin sen sateessa
hytkyttävän katua alaspäin, ilman että vähintäkään näkyi, että ketään
oli sen alla, paitsi kuin joku tavallista raskaampi rästäskourun
roikkaus pani sen kupertumaan toiselle puolelle ja asetti näkyviin Miss
Mowcher'in, joka kaikin voimin koetti saada sitä pystyyn jälleen. Pari
kertaa hyökättyäni ulos hänen avuksensa, joka kuitenkin oli turhaa
työtä, koska paraplyy taas harpasti eteenpäin, niinkuin suunnattoman
suuri lintu, ennenkuin ehdin sen luo, menin sisään, panin maata ja
nukuin aamuun asti.
Aamulla tulivat Mr. Peggotty ja vanha hoitajattareni luokseni, ja me
lähdimme hyvin varhain vaunukonttoriin, jossa Mrs. Gummidge ja Ham
odottivat, saadaksensa jättää meitä hyvästi.
"Mas'r Davy", kuiskasi Ham, vetäen minua syrjäpuoleen, sillä välin kuin
Mr. Peggotty sovitti laukkuansa muitten matkatavarain joukkoon, "hänen
elämänsä on aivan pilaantunut. Hän ei tiedä, mihin hän menee; hän ei
tiedä, mikä hänen edessään on; hän lähtee semmoiselle retkelle, joka
kestää hänen elämänsä loppuun saakka, sen takaan sanallani, jollei hän
löydä, mitä hän hakee. Minä olen varma, että pysytte hänen ystävänänsä,
Mas'r Davy?"
"Luottakaat minuun, minä pysyn", sanoin minä, vakaasti Ham'in kättä
pudistaen.
"Kiitoksia. Kiitoksia, te olette kovin hyvä, Sir. Yksi asia vielä. Minä
olen edullisessa työssä, tiedättehän, Mas'r Davy, eikä minulla ole
mitään, johon käyttäisin, mitä ansaitsen. Raha ei ole enää miksikään
hyödyksi minulle, paitsi että elän sillä. Jos teidän sopisi maksaa
hänen puolestansa, teen minä työtäni paremmalla mielellä. Vaikka, mitä
tähän tulee, Sir", ja hän puhui hyvin vakavasti ja lempeästi, "te ette
saa ajatella muuta, kuin että aina teen työtä, niinkuin mies, ja koetan
parastani!"
Minä lausuin hänelle, että olin hyvin varma siitä; ja minä viittasin
siihen, että toivoin senkin ajan tulevan, jolloin hän herkeisi elämästä
sitä yksinäistä elämää, jota hän nyt luonnollisesti ajatteli.
"Ei, Sir", sanoi hän, päätänsä pudistaen, "kaikki nuot ovat menneet
minulta, Sir. Ei kukaan voi milloinkaan täyttää sitä paikkaa, joka on
tyhjä. Mutta älkäät unhottako tuota rahaa, sillä hänen varallansa tulee
aina olla jotakin".
Minä muistutin häntä, että Mr. Peggotty sai varman, vaikka tosin
vähäisen tulon, lanko vainajansa testamentteeraamasta omaisuudesta,
mutta lupasin pitää asiaa mielessäni. Me sanoimme sitten hyvästi
toisillemme. Minä en saata edes nyt jättää häntä, mielihaikealla
muistamatta yhtä haavaa hänen ujoa urhoollisuuttansa ja hänen suurta
suruansa. Mitä Mrs. Gummidge'en tulee, jos koettaisin kuvailla, kuinka
hän juoksi katua alaspäin vaunujen vieressä, näkemättä ketään, paitsi
Mr. Peggottya katolla, niitten kyynelten takaa, joita hän koetti
pidättää, ja törmäten kaikkiin ihmisiin, jotka tulivat vastaan,
ryhtyisin jokseenkin vaikeaan toimeen. Sentähden on parempi, että jätän
hänet istumaan erään leipurin portaille hengästyneenä, hattu aivan
lytistyneenä ja toinen kenkä jääneenä kadulle jokseenkin kauas hänestä.
Kun pääsimme matkamme päähän, oli ensimäinen tehtävämme etsiä jotakin
vähäistä asuntoa Peggotylle, jossa hänen veljensä saisi yö-sijaa.
Meidän onnistuikin löytää sangen puhdas ja helppo asuinpaikka jonkun
rihkamakauppiaan puodin päällä ainoastaan kaksi katua minusta. Kun
olimme hyyränneet tämän paikan, ostin vähän kylmää lihaa jostakin
ravintolasta ja vein matkakumppanini kotiin teetä juomaan; jota
menetystä, minä sanon sitä surulla, Mrs. Crupp ei hyväksynyt, vaan
päinvastoin paheksi. Minun täytyy kuitenkin tämän ladyn mieli-alan
selitykseksi muistuttaa, että hän loukkaantui kovasti siitä, että
Peggotty tuskin oli ollut kymmentä minuutia siellä, kun hän jo sonnusti
leskihameensa ja alkoi tomuttaa makuuhuonettani. Tätä katsoi Mrs. Crupp
sopimattomaksi rohkeudeksi, ja sopimaton rohkeus, arveli hän, oli
semmoinen asia, jota hän ei koskaan sallinut.
Mr. Peggotty oli London'in matkallamme ilmoittanut minulle jotakin,
jota tiesin odottaa. Hän sanoi aikovansa ensiksi käydä Mrs.
Steerforth'in luona. Koska katsoin itseni velvolliseksi auttamaan häntä
tässä, niinkuin myöskin rupeamaan heidän välittäjäkseen (siinä
toivossa, että sen kautta säästäisin äidin tunteita niin paljon, kuin
mahdollista), kirjoitin Mrs. Steerforth'ille samana iltana. Minä
kerroin hänelle niin taitavasti, kuin voin, mitä vääryyttä Mr. Peggotty
oli kärsinyt ja millä tapaa itse olin ollut siinä osallinen. Minä
sanoin, että hän oli aivan alhainen mies, mutta että hänellä oli
erittäin säyseä ja rehellinen luonto; sekä että minä uskalsin toivoa,
ettei Mrs. Steerforth kieltäytyisi vastaan-ottamasta häntä hänen
raskaassa surussansa. Minä mainitsin, että meidän oli aikomus tulla
kello kaksi jälkeen puolen päivän, ja lähetin itse kirjeen ensimäisillä
vaunuilla aamulla.
Määrätyllä ajalla seisoimme ovella -- sen asunnon ovella, jossa minä
muutamia päiviä takaperin olin ollut niin onnellinen; jossa olin niin
alttiisti antanut nuorekkaan luottamukseni ja sydämen hellyyteni; joka
tästälähin oli ijäksi suljettu minulta; joka nyt oli autiona, rauniona.
Ei mitään Littimer'iä näkynyt. Ne hauskemmat kasvot, jotka olivat
tulleet niitten sijaan, kun viimein kävin siellä, avasivat oven meille
ja kävivät edellämme vierashuoneesen. Mrs. Steerforth istui siellä. Kun
astuimme sisään, luikahti Rosa Dartle esiin toisesta huoneen osasta ja
asettui hänen tuolinsa taa.
Minä näin kohta Mrs. Steerforth'in kasvoista, että hän oli pojaltansa
kuullut, mitä tämä oli tehnyt. Ne olivat kovin vaaleat; ja niissä näkyi
syvemmän liikutuksen jälkiä, kuin mitä minun kirjeeni yksistänsä,
heikkountuneena niitten epäilysten kautta, joita hänen rakkautensa
olisi luonut sitä vastaan, olisi voinut synnyttää. Hän oli minusta
enemmän Steerforth'in näköinen, kuin koskaan ennen olin huomannut; ja
minä tunsin enemmän kuin näin, ettei tämä yhtäläisyys jäänyt
kumppaniltanikaan havaitsematta.
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『David Copperfield II David Copperfield nuoremman elämäkerta ja kokemukset』
Charles Dickens · 번역 Waldemar Churberg
198,615자 (원문이 길어 앞부분만 · 전체 1,036,112자) · 저작권 근거: 저작자 모두 1924년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.