Produced by Tapio Riikonen
FAUST
J. W. Göthen tekemä murhenäytelmä
I osa.
Kaarlo Forsman'in suomentama.
G. L. Söderström, Porvoo, 1884.
GÖTHEN ELÄMÄ JA TEOKSET.
Johan Wolfgang Göthe syntyi Frankfurt am Main'in kaupungissa 28 p.
elokuuta 1749. Hänen isänsä, keisarillinen neuvos Johan Caspar Göthe
oli jäntevä, totinen mies, kodissaan täysi yksinvaltias, jonka sana oli
perheen lakina. Äiti Katariina Elisabeth Textor oli aivan toista
laatua: luonteva, hilpeä, sydämellinen nainen, jonka luonteessa hellä
tunne, vilkas mielikuvitus ja selvä järki omituisesti yhtyivät.
Nähtävästi Göthen henkinen äidinperintö oli runsaampi kuin mitä hän
isältään sai periä. Itse hän lausuu: "isältäni sain muhkean muotoni ja
vakavan ryhtini; äiti-kullalta sain iloisuuteni ja pakinoimis-haluni.
Iso-isäni suosi kaunottaria, ja enhän minäkään ole heille nurja".
Ensi kasvatuksensa Göthe sai kotona. Äiti osasi kehittää pojan
aattelukykyä ja vilkasta mielikuvastinta kertomalla hänelle satuja ja
taitavasti johtamalla häntä itseä muodostamaan satujen loppua. Isä taas
toisin tavoin vartutti nuorta mieltä. Hän kertoi pojalle jonkun jutun
elämästä tai historiasta ja antoi pojan sen johdosta kirjoittaa
mietelmiänsä latinaksi ja saksaksi. Kahdeksanvuotiaana nuori Wolfgang
jo joltisesti osasi ranskaa, italiaa, latinaa ja kreikkaa. Hänen
lapsuutensa päiviltä on säilynyt monta jutelmaa, joista näkyy, että hän
ei ollut mikään tavallinen lapsi. Itsenäisesti arvosteli hän jo silloin
monta asiaa. Kun esim. Lissabonin kaupunki v. 1755 hirveän
maanjäristyksen kautta kokonaan hävisi ja ihmisiä hukkui tuhansittain,
niin tämä kuusivuotias filosofi rohkeni epäillä Jumalan hyvyyttä!
Kotikoulun avuksi tuli pian elämän koulu kokemuksineen. Varsinkin
vaikutti lapseen suuresti "seitsenvuotinen sota", jonka syttyessä Göthe
itse oli seitsenvuotias. Sota jakoi hänen sukunsa kahteen vastakkaisen
leiriin. Iso-isä vihasi Preussia, isä suosi sitä. Wolfgang ei
välittänyt Preussista; mutta sen uljas kuningas, joka voitokkaasti
taisteli puolta Euroopaa vastaan, oli hänen lempisankarinsa. Eipä hän
vanhanakaan osannut arvostella asioita historialliselta, vaan
personalliselta, paljaasti inhimilliseltä kannalta. -- Pojassa
piileväiset runon ja taiteen siemenet saivat arvaamatta suopean
tilaisuuden itääkseen, kun eräs ranskalainen sotajoukkio marssi
Frankfurtiin v. 1759 ja majaili siellä v:een 1761. Sen päällikkö,
kreivi Thorane, joka asui Göthen kodissa, oli suuri taiteenharrastaja.
Nuori Wolfgang ihastui pian kiihkeästi tähän mieheen, joka opetti häntä
rakastamaan maaluuta ja veistotaidetta. Sitä paitsi kaupungissa
vieraileva ranskalainen teateriseura varhain tutustutti häntä
näytelmätaiteen ja teaterielämän salaisuuksiin.
Ranskalaisten mentyä opinnot jatkuivat isän johdolla; poika harjoitti
esim. matematiikkaa, muusiikkia, piirustusta, englannin, jopa
hepreankin kieltä. Pitääkseen muistissaan monet kielensä, sepitti hän
romaanintapaisen keskustelun seitsemän sisaruksen välin, jotka puhuivat
kukin omaa kieltänsä; niinpä vanhin veli puhuu saksaa, yksi veljistä on
pappi ja puhuu latinaa ja kreikkaa, kolmas on kauppias ja haastelee
englantia j.n.e. Hänen ensimmäisiä tuotteitaan oli myös pipliallinen
laulu Joosepista ja hänen veljistään. Göthessä tuleva mies
pääpiirteiltään jo kuvautuu lapsessa. Jo silloin ilmestyi hänen
luonteensa pääomituisuudet, nimittäin: varsin monipuolinen, kekseliäs,
ylpeä, vaikutuksille hellänherkkä, huikenteleva henki, joka kuitenkin
aina osaa vaikutelmiansa hallita niihin hukkumatta; keskellä tunteiden
kuohua selvä järki, itsensä hillitsevä ja sääntelevä mieli. Ja --
tehdäksemme vertailun täydelliseksi -- jo nuorukaisena tunsi hän
sydämessään lemmen ilot ja surut. Suhde Gretcheniin -- niin oli tytön
nimi -- sai sentään pian surullisen lopun, kun Gretchen ei voinut
nuorelle ihastelijalleen antaa muuta kuin sisaren ystävyyttä. Katkeran
surunsa unhotti Wolfgang pian kirjoissaan ja luonnon ihanassa helmassa,
mutta tytöstä sai hän sittemmin esikuvan Faustinsa Gretchenille. --
V. 1765 tuli Göthe Leipzigin yliopistoon, jossa hän kohta innolla alkoi
harjotella erittäinkin filosofiaa ja lakitiedettä. Pian suuttui hän
sentään sydämestään kumpaankin. Kuuluisa kohta Faustista luultavasti
kuvailee hänen omaa silloista mielialaansa tässä kohden:
Siis, veikkoni, ensi paikallen
Collegium logicum pankaatten!
Se hengen hyvin äkseeraa
Ja Spanjan kenkiin pingottaa,
Jott' aatos hiipis hiljaa vaan
Ja varovasti radallaan,
Eik' itsepäisenä hairahtais
Ja ristin rastin reutoa sais.
Nyt kauan teille neuvotaan,
Mi kävi teilt' ennen kerrassaan,
Niin hyvin kuin syönti, juominen,
Ett' yks' kaks' kolm' on tarpehen j.n.e.
Ja sitte saatte ahkeraa
Myös Metafysiikkaa harrastaa,
Kaikk' ymmärtää, niin mointakin,
Mik' ei mahu ihmis-aivuihin.
Jos käy tai ei käy -- kaikillen
Kyll' ilmestyy sana tenhoinen j.n.e.
Ja lakitieteestä:
Sen opin laidan tiedän kylläkin.
Nuo lait ja asetukset vierii
E'espäin kuin tauti saastainen,
Paikasta paikkahan ne kierii
Ja suku ne jättää suvullen.
Typertyy järki, kiusaks' suoja muuttuu...
Voi! miks' oot myöhän syntynyt!
Vaan oikeudet myötä perityt --
Ihanpa ne jo meiltä puuttuu! --
Luentosalit siis Göthe jätti. Sen sijaan hän koko nuoruutensa kiihkolla
syöksihe hurmaaviin huveihin ja elämän kuumimpiin kuohuihin, hyppäsipä
usein senkin rajain yli, mitä katsottiin sopivaksi. Nautintojen
pyörteestä haki hän tyydykettä sielulleen ehkä senkin vuoksi, että hän
samaan aikaan oli alkanut epäillä runollista henkeänsä. Onnellinen
sattuma johti hänet taas löytämään itsensä ja hengettärensä. Hän
rakastui erääsen Anna Katariina Schönkopf ("Käthchen") nimiseen nuoreen
ihanaan neitoon, joka myös vastasi hänen tunteisinsa. Jonkun aikaa
ylioppilas sitte leijui lempensä kultapilvissä, mutta rakkaus, jonka
paras virike on toivo ja epätieto, menetti huikentelevalle mielelle
paraan viehätysvoimansa, sitte kun hän tyynesti sai omistaa
ikävöityänsä. Nyt hän kiusaili kunnon tyttökultaa jos joillakin
epäluuloilla y.m., kunnes Käthchenin rakkaus sammui mielipahan
kyyneliin ja nuorten väli auttamattomasti rikkui. Göthe katui
kevytmielisyyttänsä katkerasti, ja sydänsuru herätti hänessä taas
runonhengen. Hän sepitti näytelmän "die Laune der Verliebten"
(rakastuneiden oikut), jossa hän tietysti muutetuin nimin,
pääasiallisesti kuvaili omaa ja Käthchenin välistä lempisuhdetta.
Seikka on omituinen ja ilmaisee selvästi Göthen koko tulevaista
runoilu-suuntaa. Hänen runoelmansa lähtevät aina omasta kokemuksesta,
kumpuilevat runoilijan sisimmästä sydämestä, kuvastellen
ihanteellisesti mitä hän itse on elänyt, kärsinyt, tuntenut. Runoelmat
ovat siis lähimmässä yhteydessä runoilijan elämän vaiheiden kanssa, ne
ovat tavallaan runollisia "synnintunnustuksia". Kun siis joku tapaus
tai seikka syvästi oli liikuttanut hänen mieltään, muodostui se hänen
sielussaan runolliseksi kuvaksi, jonka esiintuomalla hän samalla
vapautui noista sydäntä sortavista tunteista ja saavutti entisen
mielen-tyyneytensä. Muuten die Laune d. Verl. selvästi näyttää
vasta-alkajan käsialaa; se on laadittu tuohon hempeään italialaiseen
paimenlaulutapaan, jossa rakastuneet pitkissä puheissa surkein suin
laulavat lempensä suruja ja iloja. Enemmin luomis-neroa osoittaa jo
samaan aikaan sepitetty näytelmä "Die Mitschuldigen", joka kuvaa
yhteiskunnallisen elämän yö- ja varjopuolia, joihin Göthe oli
Leipzigissä tutustunut. Mallina oli Molière.
Nyt oli siis Göthe astunut runon uralle. Ja millainen oli hänen
runollinen suuntansa ja henkensä? Se oli kerrassaan realinen,
objektiivinen. Sen hän jo osoitti sillä, että runoili itse elämiänsä
vaiheita, omia kokemuksiaan. Mielikuvituksen siivillä lentäessään hän
ei koskaan jättänyt silmistään luontoa, elämää, todellisuutta. Saksan
runoilijat yleensä, niinpä esim. Schiller, ovat subjektiivejä,
idealisteja. Sitä Göthe ei ollut. Hän ei tahtonut tyrkyttää luontoon
niitä näitä omia abstraktisia aatteitaan, hän ei jyrkästi erottanut
henkeä ja ainetta toisistaan, vaan juuri aineessa, luonnossa, elämässä
näki hän hengen ja aatteen asuvan. Hänestä oli todellisuus ideaalin
ulko-ilmestymä, jumala kaikkisuuden sielu. Sentähden pyrki hän aina
tuntemaan luontoa sen todellisuudessa, rikkaudessa ja kauneudessa,
näkemään sitä silmästä silmään eikä oman fantasiiansa usvien kautta,
joka antaa vääristellyn kuvan luonnosta. Siitä voi selittää sen
melkein intohimoisen rakkauden, jolla Göthe koko elämänsä tutki
luonnontieteitä; tiedemies siinä raivasi alaa runoilijalle. Hän tahtoi
nähdä olot ja ihmiset _juuri_ niin kuin ne ovat. Sentähden hänen
henkilönsä aina ovat tosi-ihmisiä hyveineen virheilleen, ne eivät ole
sumusta ja auringon-paisteesta kudotuita puolijumalia eivätkä myöskään
paholaisia, vaan ne ovat ihmisiä; kaikkea epämääräistä, haamuntapaista,
pilventakaista hän suorastaan inhoo. Tämänpä objektivisuuden vuoksi
usein sanotaan Göthen enemmin olleen kreikkalaisen kuin saksalaisen
hengeltään. Sama suunta ilmestyy myös kielessä; se on vilkasta, elävää,
sointuvaa, mutta vertauksia ja kuvallisia puheita vailla. Göthe ei
sano, minkä _näköinen_ asia on, vaan _mikä_ se on. Toisin Shakespeare,
tuo muuten suuri realisti, joka uhkuu mitä rohkeimpia kuvia ja
vertuita.
Innolla rupesi nyt Göthe harrastamaan runollista kasvatustaan.
Ahmimalla luki hän runoilijoita, esim. Molière'ä, Corneille'a,
Shakespeare'ä, sekä saadakseen runouden teorian selväksi, Winckelmanin
ja Lessingin teoksia, erittäinkin tämän Laokoon'ia, jota hän nimitti
"valonsäteeksi pimeiden pilvien halki". Siitä oppi hän m.m., että
runoja toimii mielikuvitusta varten, eikä, kuten kuvaileva taideniekka,
ulkoaisteja varten, joten runojalle kelpaa rumatkin esineet eikä vaan
puhdas kauneus, jota kuvaileva taideniekka suosii. Samaan aikaan hän
piirusteli Öserin johdolla ja oppi "käyttämään silmiänsä", kuten itse
sanoo sekä löysi siten "tien totuuteen ja kauneuteen". Olo Leipzigissä
loppui kuitenkin äkkiarvaamatta kovan taudin kautta, jonka Göthe
sai kaikellaisesta rasituksesta. Ruumiillisesti ja henkisesti
riutuneena palasi hän v. 1768 isänsä luo, joka kylmäkiskoisesti otti
poikaansa vastaan. Pitkä sairauden aika vaikutti hyvää runoilijan
hengelliselle elämälle. Hän avasi koko sielunsa hurskaalle neiti von
Klettenbergille ja tämän johdolla hän loi syvät silmäykset
uskonnolliseen tunne-elämään. Uskonto sai toistaiseksi etusijan hänen
elämässään, hän luki paljo uskonnollisia kirjoja ja miettipä muutella
kristinuskoa uusplatoonisten aatteiden mukaan.
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『Faust I』
Johann Wolfgang von Goethe · 번역 Kaarlo Koskimies
196,192자 · 저작권 근거: 저작자 모두 1918년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.