Noudattaakseen isänsä tahtoa läksi Göthe v. 1770 Strassburgin
yliopistoon jatkamaan lainopillisia lukemisiaan. Nyt onnistuikin
hän paremmin, niin että jo vuoden päästä suoritti oikeudentohtori
tutkinnon. Mutta muutoin olivat hänen harrastuksensa vielä hyvin
hajannaiset. Hän luki rinnakkain lakitiedettä, luonnontieteitä, vanhoja
ja uusia runoilijoita, uskontoa, mystiikkaa, filosofiaa, etenkin
Giordano Brunoa. Tästä usvasta vähitellen selvempi ura aukeni hälle,
kun hän tutustui runoilija Herderin kanssa, joka hiljan Klopstockin ja
Lessingin kanssa oli perustanut uuden runosuunnan vastakohdaksi
vanhalle ranskalais-klassilliselle suunnalle. Herderin seura vaikutti
Götheen syvälti. Hän oppi erottamaan, mikä runoudessa on ikuista, mikä
ajallista ja satunnaista, hän vapautui ihailemasta Ranskan
kirjallisuutta ja rupesi sen sijaan tutkimaan Homeeria, Shakespearea,
Ossiania, Raamatun runoutta sekä saksalaista kansanrunoutta
keskiajalta. Göthe oppi, että runous ylipään on kansallislahja, eikä
mitään hienohenkisten sivistyneiden ylöllisyystavaraa. Runoja laulaa
vaan selvinä säveleinä julki mitä kansan povessa hämärästi polttaa
ja sykkii. Symbolina runoilijan silloisesta saksalaisinnosta
sopinee myös pitää sitä ihailevaa kunnioitusta, jolla hän katseli
Strassburgin komeaa münster'iä eli kirkkoa, tuota germanisen hengen
mestari-luonnosta. Innostuksessaan kirjoitti hän teoksen "Von der
deutschen Baukunst". Samaan aikaan tutustui hän myös noihin
ventosaksalaisiin taruihin Faust'ista ja Götz von Berlichingen'istä.
Muuten runoilijan Strassburgin-aikaa suuresti sulostutti hänen
rakkautensa Friederike Brion'iin, joka oli papintytär sieltä
läheisyydestä. Tämä, ehkä suloisin ja ylevin niitä monia naisia, jotka
luovat ohimenevää valoaan Göthen elämäntielle, antoi sydämensä nuorelle
runoilijalle, ja hänessä siitä syntynyt ylönpaltinen onnellisuuden
tunne loi uuden lennon hänen lyyriselle runoudelleen. Mutta runoilijan
rakkaus väljähtyi pian -- ja ajan sumuihin haipuu silmistämme tuo ihana
naishaamu, joka kyllä olisi paremman kohtalon ansainnut. Kaipauksella
eriämme hänestä.
Saksan kirjallisuudessa oli tähän aikaan alkanut se huima silmitön
ryntäys vanhaa konventionellia ranskalais-henkistä runoutta vastaan,
joka on tunnettu nimellä "Sturm und Drang" (myrsky ja kiihkokausi). Sen
sotahuutona oli: pois kaikki säännöt ja traditionit! eläköön luonto,
säännöttömyys, alkuperäisyys hurjassa voimassaan ja -- saksalaisuus!
Sen esikuvina olivat Shakespeare, Ossian, Skandinavian jumalaistarut
y.m. Mutta nuorella Saksalla oli nurjat käsitteet luonnosta ja
totuudesta. Luonto oli sen silmissä joku kummallinen yhdyntä
"tulivuorta ja kuutamoa;" luonnon voima sen mielestä ilmautui
myrskyn-purkauksissa, sen kauneus itkustelevassa hentomielisyydessä.
Olla samalla hyrskyisä ja hellä, raivoisa ja kyynelöivä -- nepä
muka neron tunnusmerkkejä. Näin tämä suunta, joka huusi "luontoa
ja totuutta", itse asiassa saattoi epäluonnollisuuteen ja
epätodellisuuteen. Göthekin muutamia vuosia kuului "hyrsky- ja
kiihko-puolueesen" ja loi sen hengessä esm. "Götz von Berlichingen"
ja "Werthers Leiden". Näistä pari sanaa.
Götz von Berlichingen, tuo kuuluisa rautakourainen, mutta ritarillinen
rosvo, joka, luottaen omaan kykyynsä ja miekkaansa, alinomaa ja
väsymättä tappeli yhteiskunnan ahtaita rajoja vastaan, hän jos jokin
oli viehättävä aihe uudelle suunnalle. Götz oli individualiteetin
taistelu objektivisiä rajoja vastaan; niinhän uusi koulu myös oli
julistanut sodan silloista makusuuntaa ja sen ahtaita sääntöjä vastaan,
vaatien etusijaa indiviidille, luonnolle, vapaudelle. Samaahan
taistelua indiviidin inhimillisten oikeusten puolesta kävi koko
aikakausi piityneitä feodali-oloja ja hallitsevain luokkain
etuoikeuksia vastaan. Siitä ymmärtää sen äärettömän ihastuksen, minkä
Götz nosti. Se herätti henkiin koko tulvan samallaista kirjallisuutta.
Draamana Götz kuitenkin on heikko; se on pikemmin dialogiseerattu
historia, joka uskollisesti on säilyttänyt ajan värit, kuin näytelmä;
se kuvaa kokonaista ajan suuntaa, mutta ei intohimojen taistelua. Siinä
ei ole mitään määrättyä keskus-aatetta, mitään toiminnan yhteisyyttä.
Henkilöt ovat kyllä eläviä, mutta ne eivät yhdy toimintaan ja
vuorovaikutukseen.
Kesällä 1772 Göthe, Wetzlarissa tutkiessaan valtio-oikeuston
lainkäyttelyjä, taas rakastui -- se on omituisuus hänessä, joka
erottamatta yhtyy hänen runolliseen toimintaansa. Voidakseen runoudessa
luoda naisia, täytyi hänen todellisuudessa ensin mieltyä niihin. Tällä
kertaa hän kuitenkin rakasti yksipuolisesti, sillä neiti Charlotta Buff
-- niin sen kaunottaren nimi oli -- oli kihloissa toisen miehen kanssa.
Samaan aikaan oleskeli Wetzlarissa eräs Jerusalem niminen nuori mies,
synkkämielinen haaveksija, joka niinikään onnettomasti rakasti erästä
nuorta rouvaa, jopa vihdoin alakuloisuudessaan lopetti päivänsä
itsemurhalla. Sovittamalla yhteen nämä kaksi onnettoman rakkauden
tapausta, omansa ja onnettoman Jerusalemin kohtalon, Göthe sai aiheen
uuteen runoelmaan l. romaaniin, nimeltä "die Leiden des jungen
Werthers." Nuori Wertherkin rakastaa onnettomasti erästä Lottenia, on
täynnä sanomatonta kaipuuta, määrätöntä ikävöimistä, on suuttunut
mailmaan ja oleviin oloihin, lukee vaan Ossianin runoja, on hento
heikko olento ja turvautuu vihdoin -- itsemurhaan. Werther oli
henkisesti kipeän ajan tuote. Ihmiskunta oli menettänyt uskonsa ja sen
kera rauhansa ja ilonsa; levotonna ja täynnä kivulloista
hellätunteisuutta se sukeltui luonnon helmaan, sieltä löytääkseen
lohdutusta. Luontoa ylistetään puristetulla ihastuksella, itkua ja
rakkautta suodaan oikein tuhlaamalla. [Sekä Götz että Werther lausuvat
tätä ajanhenkeä, kumpikin eri puoltansa: Götz on taivaasen-ryntääväistä
vapauden halua, Werther sen alakuloista haaveksintaa.] Ajan ääretöntä
kaipuuta ja tyhjyyttä Göthen Werther lausuu sattuvasti ja todellisesti;
siitä se sanomaton mieltymyksen myrsky, millä kirjaa vastaanotettiin
kautta Euroopan. Sitä ei luettu, vaan ahmittiin -- kyynelvirtojen
valuessa. "Weltschmerz" oli saanut elävän muodon; Werther lausui
selvään mitä jokainen sydän tunsi ja tuskaili. Se synnytti koko
sarjan sentimentaalisia kirjailijoita, -- mutta Göthe oli juuri
luomalla tämmöisen teoksen ikipäiviksi vapautunut ajan kipeästä
tunteellisuudesta.
Göthe piti runohenkeänsä eleillä useilla vähemmillä kappaleilla, sillä
välin kuin hän vakavilla opinnoilla viritti henkeänsä suurempiin
töihin. Näistä kappaleista mainittakoon esm. _Clavigo_, näytelmä,
joka näyttää miten eräs henkilö kunnianhimonsa yllyttämänä polkee
rakkauden velvollisuudet ja siitä rangaistaan. Sitten kypsyi uuden
lemmen-auringon lämmössä lyyrillisiä lauluja ynnä laulunäytelmä _Ervin
und Elmire_, jossa erään lemmityn tytön miellytys-halu saattaa hänen
sulhasensa epätoivoon. Göthen uusi lemmetär oli neiti Anna Elisabet
Schönemann, ikuistettu hänen lauluissaan "Lili'n" nimellä. Vihdoin
Göthe suunnitteli kahta suurisukuista draamaa _Mahomet_ ja
_Prometheus_, jotka ikävä kyllä, jäivät puolimoihin y.m.
Göthe oli nyt mainio mies. Hänen luonaan kävi Saksan silloiset
kuuluisimmat terveisillä ja v. 1775 kutsui Sachsen-Weimarin nuori,
taiteita ja neroja suosiva herttua Kaarle August hänet hoviinsa. Göthe
tulikin ja jäi Weimariin eliniäkseen. Niinkuin uusi aamu-aurinko nousi
nuori runoilija tälle iloisalle, raikkaalle, vapaahenkiselle hoville,
jonka päätoimina oli huvitukset ia kaunotaide. Hän pääsi ruhtinaan mitä
lähimpään ystävyyteen, jopa kohosi pienen herttuakunnan tärkeimmäksi
virkamieheksi, jonka ylitarkastuksen alle pantiin vuorikaivokset,
sotalaitos, metsänhoito y.m. Hän oli herttuan "oikea käsi" kaikissa
toimissa. Yhdessä he huvittelivat ja hulluttelivat vallattomassa
poikamaisuudessa, yhdessä he myös hoitivat hallitusta ja ahkeroivat
kansan parasta. Näin kului 10 vuotta, jolloin syrjäisempi saattoi
luulla Göthen ihan kyltyneen runoihin ja runottariin. Eipä niin
kuitenkaan ollut. Tosin runoilus paljon sai väistyä käytöllisten
tointen tieltä, mutta eipä hän sittekään antanut runojan hukkua
hovimieheen. Päinvastoin käytöllisestä elämästä valui Göthelle runsas
runouden lähde. Hän kasaili aineksia tuleviin rakennuksiin.
Virkamatkoillaan hän tuli tarkemmin tutkineeksi luontoa ja sen
ilmiöitä; ihmisvilinässä hän oppi oivaltamaan elämää ja sitä oikein
kuvailemaan. Varsinkin hänen sydämellinen seurustelunsa älykkään rouva
von Steinin kanssa verrattomin määrin kehitti hänen henkeään, elvytti
hänen tunne-elämäänsä. Pait' sitä hän ei lakannut itse asiassa runoja
sepittämästä. Hoviteateria varten valahti häneltä tuon tuostakin
näytelmiä, jos kohta osaksi vähänarvoisempia. Paraat niistä ovat:
"Die Geschwister", "Triumph der Empfindsamkeit", jossa sukkelasti
pilkataan Weltschmerz'iä, raikas "Jery u. Bately", suloinen vesi- ja
metsänäytelmä "Die Fischerin" y.m. Lisäksi hän silloin suunnitteli ja
alusteli tai kirjoittelikin suurimpia mestariteoksiaan, jotka myöhemmin
ilmestyivät.
Syksyllä 1786 lähti hän kuuluisalle Italian matkalleen, josta hän
kahden vuoden päästä palasi "taiteellisesti uudestisyntyneenä." Italia
on historian, kirjallisuuden, maalauksen, musiikin kotimaa; joka
askeleella kohtaapi mitä ihanimpia muinaisjäännöksiä ja suurenlaisia
raunioita -- aiheita historioitsijalle ja taideniekalle. Mutta
omituista Göthen luonteessa oli, että hän ei oivaltanut historian
henkeä; ihanimpain muinaisjäännösten ohitse hän kulki kylmänä. Häntä
ihastutti vaan Italian ihana luonto ja ilmasto, sen tumman sinervä
atsuritaivas, sen meri, sen vehmas kasvisto, sen taideaarteet, mikäli
nää välittömästi kuvastelivat luontoa ja raikasta elämää. Mahtavain
raunioiden kesken Rooman vallan ajalta tutki Göthe kasvien ja kukkasten
elämää, tai harrasti geologiaa ja meteorologiaa. Roomassa valtasi häntä
suuri taide-into; hän kävi kirkot ja galleriat, jopa alkoi itsekin
piirustaa, toki ilman menestystä. Runoja hän ei suuresti sepittänyt
tällä matkalla, mutta hänelle selveni hänen oma henkensä. Hän
huomasi olevansa yksinomattain runoniekka ja heitti pois kaikki
sivuharrastukset, paitsi luonnontieteet, joita hän kiihkeästi rakasti
elämänsä loppuun asti ja joita hän muutamilla tärkeillä keksinnöillä on
melkoisesti vienyt eteenpäin. Runous-oppi ja runoilus pääsivät
sopusointuun. Alusta asti oli hän ollut objektiivinen; tälle suunnalle
antoi Italia uutta elvykettä, kun hän näki saman suunnan vallitsevan
antiikin paraissa teoksissa. Sepä häntä elävästi viehätti, se tuli
hänenkin opikseen. Mitä hän itse oli hengissään tavoitellut, sen näki
hän Italiassa toteuneena. Hän tahtoi esittää luonnon ja elämän niin
kuin ne ovat, ja niin oli antiikikin tehnyt. Itse sanoo hän: "kaikki
taantuvaiset ja hajoomaisillaan olevaiset ajat ovat subjektiivisia;
mutta kaikkein edistyväin aikain suunta on objektiivinen. Henki, joka
pyrkii eteenpäin ja luo suurta, ei sukellu itseänsä miettimään -- se on
kivulloisuutta."
Italian matkalla valmistui "Ifigenie" ja "Egmont"; siis niistä sananen.
-- Ifigenien aine on muinaiskreikkalainen, mutta henki ja luonteet ovat
uutta. Tyyni rauha ja verraton sulosointu helisee kautta tämän kauniin
näytelmän, joka paremmin on lyyrillinen laulu, kuin näytelmä.
Ristiriidat eivät selvene ulkonaisten tointen tyrskyssä, vaan
henkilöiden sydämissä. -- Mitä "Egmont'iin" tulee, niin tuskinpa lienee
teosta, jota vastaan kritiikillä on niin paljon sanomista ja joka
sittekin on niin kaikkien lemmikki, kuin tämä. Siltä puuttuu draaman
alkuehto: voimakkain intohimojen ristiriita, siinä ei ole toimintaa,
vaan kyllä pitkiä puheita. Se on sarja mitä somimpia kuvaelmia, täynnä
viehättävää Stilleben'iä. Mutta kaikki nuo heikkoudet vajottaa varjoon
Egmont ja Clärchen, nuo loistavat, valoisat, ylevän-ihanat kuvat, jotka
ikipäiviksi painuvat lukijan mieleen.
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『Faust I』
Johann Wolfgang von Goethe · 번역 Kaarlo Koskimies
196,192자 · 저작권 근거: 저작자 모두 1918년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.