STORYDON
← 고전 원문 폴더

📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크

『Faust I』

Johann Wolfgang von Goethe · 번역 Kaarlo Koskimies

196,192자 · 저작권 근거: 저작자 모두 1918년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처

내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.

Sydän ikävissään palasi Göthe onnensa maasta Weimariin, missä ihmiset ja olot nyt tuntuivat hänestä varsin ikäviltä ja jokapäiväisiltä. Tosin herttua vapautti hänet käytöllisistä virkatoimista, niin että ainoastaan teateri, taiteet ja tieteet jäivät hänen hoitoonsa, mutta sittekin runoja aina ikävöi unelmainsa maata Italiaa. Väli rouva Steinin kanssa rikkui. Sen sijaan sai Göthe uuden nais-idealin, hilpeän, luonikkaan Christina Vulpiuksen, jonka hän vanhoilla päivillään otti lailliseksi vaimokseen. Tämä lempi innostutti häntä sepittämään m.m. onnistuneet "Römische Elegien." Pian ilmestyi _Tasso_, joka myös on viehättävän kaunis, mutta draamana heikko. Siinä kuvaillaan onnettoman runoilijan sieluntaisteluja ja hyrskiviä tunteita kanssapuheen, mutta ei toiminnan muodossa. Omituista on, että Weimarin henkilöitä ja oloja viljalta piilee tässä näytelmässä; niinpä Tasso on osaksi itse Göthe. Mitä tunteita Ranskan vallankumouksen suuret tapaukset Götheen vaikutti, ne hän kuvaili muutamiin vähäarvoisempiin teoksiin, esm. "Der Grosscophta"; "der Bürgergeneral", "die Aufgeregten" y.m. V. 1795 alkaa se merkillinen aikakausi, jolloin hän solmi ystävyyttä Schillerin kanssa. Itse hän sanoo tästä liitosta: "minulle se oli uusi kevät, jossa kaikki alkoi ilosasti orastella, vesoa ja kukkia." Ystävykset olivat täysiä vastakohtia kaikin puolin; mutta sepä juuri liiton sitä lujemmaksi solmi, sillä he täydensivät toisiansa. Schiller oli koko elämänsä taistellut puutteen ja köyhyyden kanssa, hänellä oli katkerat elämänkokemukset -- Göthen rata oli aina ollut sileä ja päivänpaisteinen. Göthe oli hengeltään realisti, ulospäin kääntynyt, oivalsi elämän ja luonnon ja tunki ulkoapäin sen sydämyksiin. Schiller oli idealisti, eli vain aatteidensa mailmassa, joiden hajannaisia säteitä hän kokoeli ulkomailmasta, koettaen uudestaan luoda alkukuvan ihanuuden; hänelle oli henki äärettömän ylempänä luontoa, hän oli vapauden innostunut julistaja. Göthe oli helleeni, joka näki esineet etelän kirkastavassa perspektiivissä, Schiller saksalainen, joka pohjolan sumuihin etsi valoa hengestä ja aatteista. Mutta molemmilla oli yhtä syvä vakuutus runouden ikuisesta voimasta ja merkityksestä. He täydensivät toinen toistansa; "G. antoi S:n aatteille aiheita ja aineita, ja S. pani tenhoisella aatevoimallaan G:n runsasvaraiset aineet ja katselmat hedelmälliseen liikuntoon." Mestarien yhteisestä pajasta läksi nyt _Xenien_, joukko komparunoja, joissa ruoskittiin päivän harhateille joutunutta kirjallisuutta sekä sen edustajia. Ja kävipä nytkin niin, että "se koira kiljahti, johon kalikka sattui." Nyt valmistui myös Göthen "Wilhelm Meister", jossa kuvaillaan nuorison turhia pyrintöjä sivistyksen tiellä. Pahinna esteenä esitellään päättämättömyys ja löyhyys, joka tekee sen, että mies ei ohjaa asianhaaroja, vaan ne ohjaavat häntä. Luonteet oivallisesti kuvatut, esm. heikko Wilhelm, kummallinen Filine ja varsinkin Mignon, tuo ihmeen suloinen runollinen luoma, joka lumoo lukijaa. -- Sitten syntyi mestari-epos _Herman und Dorothea_. Ihmeteltävä on se taito, millä G. alkuaan hyvin tavallisesta lempijutusta on luonut mitä ihanimman idyllin, täynnä luontoa, eloa ja karakteeria. Selvästi ja kauniisti kuvaillaan siinä, kuinka kaksi sydäntä etsi toisiaan ja sen ohessa kuvaillaan luonnolla ja totuudella maaelämää oloineen suloineen. Hieno runon tuoksu hajahtaa kaikkialla. Göthen monet muut pienemmät runoelmat täytyy meidän jättää sikseen, päästäksemme suoraan silmäilemään hänen pääteostaan Faustia. Kuitenkin mainittakoon sitä ennen se katkera suru, joka kohtasi häntä, kun Schillerin kuolema katkaisi heidän ystävyysliittonsa v. 1805. G. menetti siinä omien sanainsa mukaan "puolet omaa olentoansa". Kauan aikaa eli hän kolkossa yksinäisyydessä eikä kyennyt mitään luomaan. Vihdoin hän ystävänsä muistoksi kirjoitti kauniin epilogin tämän "kello-lauluun." 1806 julkaisi Göthe ensi osan Faust'ia, jota hän oli kirjoitellut pitkin elämäänsä. Jo Strassburgissa päätti hän verhoa oman elämän-historiansa tämän vanhan sadun muotoon. Hän on siitä luonut nykyajan ehkä suurimman runoelman, "jumalallisen näytelmän", jossa viljalta vilisee ja soipi korkeita, ihmeteltäviä aatteita. "Faust tenhoo joka ihmissielua ikuisen ongelman (probleemin) vastustamattomalla viehätysvoimalla ja ääreti vaihtelevan moninaisuuden suloudella. Siinä on mikä vaan ihmishenkeä liikuttaa: intoa, viisautta, viisastelua, hullutusta, salaperäisyyttä, rakkautta, sulosäveliä, uskonnollisuutta, epäilystä, taikaa, ivaa, pilkkaa, ei ole ihmistunteiden soittimessa kieltä, mi ei soisi mukaan, ei säveltä sydämen, mi ei helähtäisi. Se kuvastaa samalla henkisen olemuksemme syvää probleemia, elon korkeimpia kyselmiä sekä yhteiskunnallisen elämän kirjavia kohtauksia. Siinä sen viehätys." -- Faust janoo totuutta, hän tahtoo ymmärtää elämän, mailman ja ihmisen syvimpiä juuria myöden, hän on ihmishenki joka taistelee, henkisen olemuksemme rajain yli päästäkseen. Mutta turhaan. Tieteet eivät selitä hälle olemuksen ongelmoita, ne eivät viihdytä hänen kaipiotaan -- hän palajaa niistä vihdoin inholla. Hän hylkää järjen ja tieteen -- "ihmisen paraat lahjat," ja heittäytyy epätoivon ja epäilyksen valtaan. Kun hän näin on joutunut negatiiviselle, kieltoperäiselle kannalle, ilmestyy kieltämyksen, epäyksen henki Mefistofeles, joka ei tunnusta mitään hyvää ja kaunista olemuksessa ja saastaisella ivalla vetää lokaan kaikki aatteet, kaikki mikä on pyhää ja ylevää. Faust antauu hänelle ja Mefisto avaa Faustille aistillisen mailman täynnä hekumaa ja nautintoa. Sen mailman läpi hyrskyää Faust juoden hekuman maljan pohjasakoineen -- mutta kaikki turhaan! Hengen jano sammuu siitä vielä vähemmin. Tosin rakkaus Gretcheniin antaa hänelle hetkeksi autuuden riemun, mutta se on kuumeentapaista, se väljähtyy kuin päihtyneen hurmaus, se on liian aistillinen ja jättää jälkeensä särjetyn sydämen ja sortuneen onnen savuavat rauniot. Loppupäätökseksi jää vaan elämän mitättömyys. "Faust on epätoivon tuskallinen huuto elämän tyhjyydestä." Göthe on siis esittänyt ongelman, ratkaisematta sitä. -- Vanhoilla päivillään liitti Göthe Faustiin toisen osan, joka on täynnä hämäriä allegorioja ja on vaikea ymmärtää. Siinä Faust vihdoin tyytyväisenä kuolee, kun tietää edistäneensä kansansa onnea. -- Tähän lopetamme esitelmämme, mainitsematta enää muita vähempiä runoja ja teoksia. Göthe kuoli Weimarissa 22/3 1832. Göthe on Saksan suurin runoilija, jopa mailman kirjallisuuden suurin ja yleishenkisin ilmiö Shakespearen jälkeen. Göthe ei kuulu mihinkään määrättyyn kouluun kirjallisuudessa. Hänen suuntansa oli hänen omansa; se oli puhtaan runouden ja kauneuden suunta, ja siitä syystä hänen muistonsa elää niin kauan kuin tosi runous ihastuttaa ihmissydäntä. K. F. FAUST. OMISTELMUS. Taas ilmestytte, haamut, häälyellen Mun nähtäviin, kuin entispäivinän'. Vaan, sydän, ootko altis hurmoksellen? Pyydänkö vielä teitä jäämähän? Ah, voitittenpa, luoksein tungeskellen! Ja usvat haihtuu, silmin selvitän; Ja tenhoviima luotanne kun liehuu, Mun rinnassain taas nuoren tunteet kiehuu. Iloisten päiväin muistot seuraa teitä, Ja varjot armaat nousee sarjoittain: Ens'-lemmen soipi katko-säveleitä, Ens'-ystävyyskin elpyy rinnassain. Ja eloni harhakkaita mutkateitä Murheeni itkemään käy uudestaan, Rakkaita kutsuen, joilt' toivo haipui, Jotk' onnen pettämäisnä tuoneen vaipui. Ne joille soi mun laulun' alkunaiset, Ne näitä eivät enää kuulla voi; Hajalle haihtui kaikki armahaiset, Ja laulun' ensi kaiku tyhjiin soi. Nyt kuuntelee mua oudot, muukalaiset; Oon arka, jos ne kiitoksenkin toi. Ja ket mua muuten kuuli riemumiellä. Jos eloss', eksyilee nyt mailman tiellä. Mun valtaap' ammon vieroiteltu kaipuu Vakaihin, tyyniin henkimailmoihin, Nyt laulu hiljaa soinnahdellen haipuu, Kuin eeol-harppu, huokuu-sävelin. Mä vavahdan ja lempeäksi taipuu Mun mielen' jäykkä, sulan itkuihin; Mit' omistan, se juur'kuin kauas haihtuu, Min hukkasin, se todelliseks' vaihtuu. ALKUNÄYTÖS TEATERISSA. JOHTAJA. RUNOILIJA. PILAPUHUJA. JOHTAJA. Te kaksi, joiden autellen Niin usein pääsin pintehistä, Mitäspä hyvää Saksallen Toivotte näistä näytöksistä? Hartaasti soisin, että mieltyis' kansa, Jok' elelee ja muiden elää suo. Vajamme pystyss' on ja laudat paikallansa; Ja juhlaa toivoin meihin silmät luo Jo kaikki, ihmeellistä vartoellen Ja kulmakarvojansa korotellen. Kyll' osaan olla mieliks' ihmisten, Näin hämilläin tok' en oo ollut koskaan; Tosin ei ne tottuneet oo parhaasen, Mutt' ovat lukeneet niin paljo kirjamoskaa! Mitenkä teemme siis, ett' uunna kaikki sois, Samalla tenhoisaa ja hauskaa ois? Tuo tottamaar on suurin riemun aine, Kun kansa puodillemme tulvehtii Ja paisuellen, lainehelta laine, Ahtaasta armoportist' tungeksii: Kons' ilmipäiväll' ennen neljän lyömää Luukulla riehutaan ja reudotaan, Kuin nälkäläiset puistaa, kirkuu syömää; Piletin vuoks' ne särkee kurkkujaan. Näin lumota voi seuraa senkinmoista Runooja vaan. -- Siis, veikko, taiallas nyt loista! RUNOILIJA. Nuo joukot kirjavat! Oi ällös maini heitä, Ne näöllään meilt' aatteet kaikottaa! Mun silmiltäin tuo ihmistulva peitä, Ku nieluhunsa kaikki tempajaa! Mun käydä suo vaan rauhan taivas-teitä, Miss' sula riemu meille versoaa, Miss' ystävyys ja lempi onnen luovat Ja sydämessä sille suojan suovat. Mi sielun syvyydestä kuohui silloin, Mitä huulet hiljaa virkki ujoillen, Mi milloin luonnistui, jäi luontumatta milloin, Sen hurja hetki syöpi nielaisten; Se usein kauan kasvoi aamuin illoin, Siit' ennenkuin tul' täysikelpoinen. Mi kiiltelee, se hetken täällä häilyy; Vaan jälkimailmallen tosi-kauno yksin säilyy. PILAPUHUJA. Vait' jälkimaalimasta! senpä soisin! Jos miekin tuosta pakinoisin, Nykymailmallen ken sitten ilveilis? Se vaatii hauskaa -- syystä kyllä; Jos kekkuli hauskuttaa sit' ilveilyllä, Se kiitoksen jo ansaitsis. Ken kansaa oikein miellytellä voi, Hänt' ei sen oikut saata katkeroittaa; Laveinta piiriä vaan hän ahkeroi, Tuon helpommin hän hurmaa, voittaa. Nyt olkaa uljas! fantasiia laulakoon ja köörit kaikin yhtykööt sen laulantoon: Äly, tunne, järki, himot soikoot myötä, -- Vaan kaunistelkoon hullutukset työtä! JOHTAJA. Etenkin paljo tapausta suokaa! Väki saapuu katsomaan, se mielii silmi-ruokaa. Jos nähtävää vaan paljo teiltä karttuu, Ja kansa kurkistaapi ammo-suin, Niin mainehenne mahtavaksi varttuu Ja kohta ootte miesi suosituin. Joukolla vain voi joukot haltioida; Kun paljo tarjotaan, on vara valikoida, Jok'ainut löytää jotain sopivaa, Ja tyytyväisnä kotia palajaa. Näytätte kappaleen ... se tehkää paloitellen! Kas moinen keitos maistuu jokaisellen; Sit' yht' on helppo syötellä kuin luoda. Mit' auttaa kokonaista esiin tuoda? Yleisö nokkii. Työn ei ehjän' olla suoda. RUNOILIJA. Te ette tunne, kuinka alhainen On moinen käs'työ, halpa taitureille! Vaan taiteen hutiloiminen On luullaksein jo perus-ohje teille. JOHTAJA. Minuhun ei tuo soimuu pysty lainkaan. Ken mielii saada jotain aikaan, Hän tarkoitusta myöten keinot valitsee. Vaan muistakaa, ketä varten kirjailette! Pehmeitä puitahan te halkaisette. Ikävä tänne yhtä ajalee, Kylläisnä saapuu toinen herkkupöydästänsä, Ja pahimmoiksi usein saavutaan Lukemasta kriitillistä päivälehteänsä. Naisetpa saapuu, jotta katseltaisiin Heit' ynnä somia vaatteitaan; Ne mukana näyttelee, ehk' ilman palkkaa. Hajamielin juostahan kuin naamiaisiin, Ja uteljaisuus siivestääpi jalkaa. Mit' unta näette kulta-usvissanne? Miks' täysi huone teitä ilottaa? Läheltä katselkaa vaan vieraitanne; Yleisö raakaa on tai kalseaa. Mik' aikoo näytelmästä kortin-lyömisiin, Mik' yönsä mielii naisten kanssa hurjistella. Ja moisten vuoksi viitsit, hupsu, niin Suloista Runotartas kiusaella! Ei! uutta, uutta vaan yhä lisätkää, Niin teit' ei voida tieltä hairahuttaa. Koetelkaa katselijoita huimistuttaa; Niit' ei oo helppo tyydyttää... Mi valtaa teidät? tuska ... innostus?