RUNOILIJA.
Pois! etsi itselles jo orja uus'!
Vai sunko tähtes pitäis runojan
Hurjasti pyhät luonnon suomat haaskaaman,
Henkensä vapaus, ihmis-oikeus!
Mill' lumoaa hän kaikki mielet,
Ja soimaan saapi ilman-pielet?
Sulosointu se on, mi lens' hänen sielustansa
Ja sinne palajaa sävel-mailman kanssa!
Kun luonto ain' ikipitkää lankaa kiertää
ja väliä-pitämättä värttinäänsä viertää;
Kun soinnutonna laumat olijoiden
Sekavasti soi ja vaikeroiden,
Ken voi nuo aina samat sarjat elvytellä,
Säännellen somiin rytmi-liikkeihin?
Ken kirkastaa erityiset yleisellä,
Sulattain kaikki ihme-soinnoksiin?
Ken kiihkomielihin syysmyrskyt nostaa,
Virittää iltaruskot sielun taivaallen?
Keväältä kaikki kaunokukat ostaa
Ja kylvää tielle kultasen?
Ken halvat lehvät palmikoita
Joka ansiolle seppeleiksi saa?
Ken yhdistää Olympin jumaloita?
Ken? Ihmisnero, jonk' ilmi runoja saa.
PILAPUHUJA.
No, käytelkää siis voimaa mointa
Ja harjotelkaa runontointa
Kutenka lempiseikkaa vaan!
Lähelle sattuu mies ja syttyy palamaan,
Yhä pahemmin hän paulaan tarttuu,
Ja onnen kanssa vaara karttuu
Ja riemun tie vie syämmen-polttohon,
Ei aikaakaan, niin valmis romani on.
Niin pitäis näytelmääkin näyttää.
Siepalla ainees' keskelt' ihmiseloo täyttä!
Sit' elää kaikki, harvat oivaltaa,
Se hauskaa on, jos mistäkin sitä kiinni saa.
Luo kirjokuvia, valo niukka,
Viljalta harhaa, totta hiukka;
Näin laadit parhaan juotavan,
Mi virvottaa koko maaliman.
Silloinpa nuorisomme kauniin kukka
Peliänne kuuntelee kuin ilmestystä,
Jok' ainut hento mieli rukka
Imeepi siitä murheen lievennystä;
Nyt kuohuu milloin täällä, milloin tuolla,
Kukin huomajaa, mitä häll' on sisäpuolla.
Herkästi itketään ja naurahdellaan,
Aatetta kiitellään ja kuvia ihannellaan.
Valmiita ei oo helppo tyydyttää,
Kehittyväinen kiittämään sua jää.
RUNOILIJA.
Josp' armaan aian taasen saisin,
Kun itse vielä muodostuin,
Kun sielun lähde hyrskysuin
Yhä uhkui virttä virroittaisin,
Kun usvat multa mailman varjos,
Ihmeitä kuiski silmikot
Ja poimin kaikki ruusustot,
Joit' armas laakso mulle tarjos.
Mun köyhän suur' ol' rikkaus:
Toden into, haaveen hurmailus.
Nuo tenhovietit vielä suo:
Lieskaava viha ja lemmen lento,
Tuo poltto suloinen ja hento,
Takaisin nuoruus mulle luo!
PILAPUHUJA.
Nuoruutes, veikko, tarvinnet,
Kun miekat soi, sota jyriseepi;
Tai kaulaas neito-kultaset
Käsvartens' sorjat kietoileepi;
Kun päässä kilpa-taistamon
Tuo tuskin saatu kruunu väikkyy;
Kun, herjetessä hurjan karkelon,
Yös vietät missä viini virroin läikkyy.
Vaan kieliä tutun soittimen
Suloisen-tyynnä kalkutella
Ja mieli-määrää kohden liehuella,
Somasti tieltä harhaillen --
Se, vanhat herrat, teidän toimenanne!
Siit' enenee vaan meistä kunnianne.
Ei vanhuus lapsimaiseks' saatakkaan,
Tosi-lapsina se meidät löytää vaan.
JOHTAJA.
Jo täss' on kyllin sanasteltu,
Nyt tointakin jo näytelkää!
Sievistelyit' on puserreltu,
Unohdettu vaan, mi hyödyttää.
Puhutte runon henkosista
Ei nahjus niitä tuta saa.
Jos mieli käydä runojista,
Niin runotarta vallitkaa!
Tiedättehän, mitä tarvitsemme?
Väkijuomaa vaan me särpelemme.
Siis juomaa laittamaan ja viipymättä!
Ei synny toiste se, mihin nyt et laske kättä,
Ei päivääkään saa sikseen jättää.
Ripeesti päätös tarttuu vaan
Mahdollisuutta oitis tukkaan,
Ja kun hän tuot' ei päästä hukkaan,
Käy kaikki laita-kulkuaan.
Vapaasti Saksan katsomolla
Näytellään mit' on näyttämistä:
Nyt ette saa siis niukat olla
Koneista ettekä laitoksista.
Käytelkää kuita, auringoita,
Ja tähtilöitä tuhlatkaa!
Ei vettä, tulta, kallioita,
Eläintä, lintua puuttua saa!
Kas eikö suuri mailman piiri
Ahtaassa suojassamme kiiri!
Ja menkää taiten joutuisasti
Taivaasta halki mailman hornaan asti!
ALKUNÄYTÖS TAIVAASSA.
HERRA. TAIVAALLISET SOTAJOUKOT, sitten MEFISTOFELES.
(Kolme pää-enkeliä astuu esiin).
RAFAEL.
Aurinkos soipi niinkuin ennen
Kilvassa siskomailmojen,
Rataansa säätämääsi mennen
Se pauhaa halki taivasten.
Salass' on ihmeen syyt ja juuret,
Joll' enkeleitäs riemastat;
On työsi, korkeat ja suuret,
Kuin luomis-aamull' armahat.
GABRIEL.
Ja vinhemmin kuin aatos vierii
Suloinen maa, ja vaihdellen
Sen päällä päivä kirkas kierii
Tai synkkä yöhyt hirmuinen;
Syviltä vuorivuoteiltansa
Vuo merten pauhaa tyrskysuu,
Ijäisen sfeerilennon kanssa
Meret ja vuoret tempautuu.
MIKAEL.
Ja kilvan pauhaa mailta myrskyt
Merille, niiltä rantahan,
Ylt'ympäriinsä solmii hyrskyt
Vihaisen vitjan vankimman.
Nyt leimahtaa -- ja surman vaajat
Valkeiden halki sinkoaa;
Palvomme, Herran sanansaajat,
Hiljaista päiväs soljuntaa.
KOLMIN.
Salass' on ihmees syyt ja juuret,
Joll' enkeleitäs voimistat;
On kättestyöt, nuo ihmeen-suuret,
Kuin luomis-aamull' armahat.
MEFISTOFELES.
Kun, herra, taaski kerran lähenet,
Kysellen kuink' on laita maankin päällä,
Ja ylipään mua kyllä suvaitset,
Näet munki luonas terveisillä täällä.
Jos kaikki seurakin mua pilkkajais,
Ei kauniit lauselmat vaan luonnu multa;
Mun pathos varmaankin sua naurattais,
Ellei jo nauru jäänyt oisi sulta.
En taida tähdist', auringoista haastaa;
Näen vain, mi vaiva ihmismieltä raastaa.
Maan pikkujumal' ain' on yhtäläinen,
Kuin ensi päivänään, niin virmapäinen.
Paremmin mullassaan hän ehkä vois,
jos taivaan-tult' ei hälle suotu ois,
Tuot' älli-raukkoaan, jota käytellen
Petoa pedommaks' käy ihminen.
Hän on, jos Armollenne lausua niin voipi,
Sellainen kuin tuo sirkka pitkäkoipi,
Jok' aina lentelee ja nostaa jalkaa;
Pian vanha virsi heinikosta alkaa;
No, jos ees heiniss' ois hän alallaan;
Vaan joka paikkaa käy hän nokkimaan.
HERRA.
Siis eikö sull' oo asioita muita,
Kuin valituksia vaan ja kanteluita?
Maan päällä konsa mieltäs myöten käy?
MEFISTOFELES.
Oih! kurjaa siellä on ja parannust' ei näy.
Ihmistä painaa kolkon onnen valta;
Enemmin sortaa hänt' ei häijykään jo malta.
HERRA.
Tunnetko Faustin?
MEFISTOFELES.
Tohtorin?
HERRA.
Mun palvelijain!
MEFISTOFELES.
Niin totta! kyll' on palvelus tuo oudonlainen;
Ei hourun ruok', ei juoma ole mainen.
Hän paisuu pilvihin ja ilmalinnat laatii,
Ja hourintansa tuntee puolittain;
Taivaalta tähdet kauniimmat hän vaatii,
Ja maalta riemun korkeimman;
Lähintä vaitelee ja kaukaisinta --
Vaan siit' ei taltu tyrskyväinen rinta.
HERRA.
Jos palvelus maan öihin hairahtuu,
Se kirkkaudenkin kerran vielä saapi.
Niin tietää maamies: vehmas jos on puu,
Sen kultaheelmät vielä kaunistaapi.
MEFISTOFELES.
Tuon teiltä vietellyksi saan!
Pannaanpa veikkaa! Mun vaan, Herra siedä
Hänt' omaa tietän' hiljaa viedä!
HERRA.
Niin kauan kuin hän asukas on maan,
Saat koettaa häntä hairahuttaa.
Niin kauan eksyy ihminen, kuin pyrkii vaan.
MEFISTOFELES.
Ma kiitän Teitä, sillä vainajat
Mua aina hieman kammoksuttaa.
Punaposket tervehet on mulle mieluisat,
Vaan en oo kuollehen tavattavissa;
Ei kuolleen hiiren kanssa leiki kissa.
HERRA.
Hyvä! no jääköön hän sun valtahas!
Tuo henki alkujuurestaan sä vietä,
Jos suinkin voit, ja laahaa mukanas
Alimman hornakuilun tietä;
Vaan ellet onnistu, niin myönnä häveten,
Ett' oikeen tien kyll' löytää ihminen;
Ei tunteen tyrsky siitä estä.
MEFISTOFELES.
Mutt' eipä tuota kauan kestä!
En säiky vaan mä veikan lyömisestä.
Vaan kun ma kerran voiton saan,
Mun suokaa riemahtaa mun koko sydämestä!
Tomua syöpä hän on ruokanaan,
Kuten käärme tätini, kuulu entisestä.
HERRA.
Vapaasti tepastellos silloinkin!
En saata vihata sun moisias.
Hengistä kieltävistä vähimmin
Mua vaivannut on konsaan veitikas.
Kuink' altis ihminen on velttouteen
Ja mielii huoletonna huikennella!
Silloinpa työnnän hälle perkeleen,
Ku saa hänt' ärryttää ja kiihotella.
Vaan, aito taivaiset, te riemahdelkaa,
Rikasta kaunon-eloa ihannelkaa!
Ikuinen kehkeemys, jok' elää, ylenee,
Syleilköön teitä lemmen kahlehilla!
Mik' aian vuolla häälyy, harhailee,
Se kiinnitelkää iki-aatoksilla!
(Taivas sulkeutuu. Pää-enkelit katoovat.)
MEFISTOFELES.
Tuon tuostakin käyn luona Vanhuksen;
En suinkaan tahdo rikkoa hänen mieltä.
Varsinpa kohteljas tuo Herra Ylhäinen:
Pirullekin hän käyttää ihmiskieltä.
YÖ.
_Holvikattoinen ahdas gootilainen suoja._
FAUST (levotonna nojatuolissaan kirjoituspöydän ääressä).
Ah, filosofiiaa oon ma siis.
Laki- ja lääketiedelmää,
Jopa teologiiaa -- vieköön hiis'! --
Ma tyynni pyytänyt ymmärtää.
Täss' istun houru allapäin,
En viisahamp' ole entistäin.
"Herra maisteri" oon jopa "tohtorikin,"
Ja kymmenen vuotta jo suistelin
Yl'oppilaitani oikiaan
Ja ristin rastin, vasempaan. --
Nyt näen, ettei tule totuus ilmiin;
Se tuskan vettä nostaa silmiin.
Tosin järjeltään ei lie mun verrat
Nuo maisterit, kirjurit, kirkkoherrat:
Ei tuntoni niin näin arkana väiky,
En helvetin hiittä ja tulta säiky;
Siks' rintani riemun äänt' ei kuule,
En mitään tietäväni mä luule;
En kehu voivani parannella
Ma muit', en sieluja opastella.
Eik' onni mulle tavaraa
Oo suonut, mailman kunniaa.
Näin tulkohon enää koira aikaan!
Ma mielin turvata velhon taikaan;
Jos hengen suin ja voimin saan
Ma salat ilmi piilostaan,
Enk' enää hiki otsassa
Julista, mit' en ma oivalla;
Jos keksisin, mi sisäisin
On kaikkisuuden yhdytin,
Kuink' elämä taimii, toimii voima,
Ei oppini ois vain tyhjä soima.
Oi kirkas kuuhut, milloinhan
Sa näet tuskani talttuvan?
Tään pöydän ääress' työssä niin
Mont' yötä me kahden valvottiin;
Ja papereille, kirjoillen
Sa liehuit, kalpea veikkonen!
Oi, jospa saisin haihattaa,
Sun kirkastaissa Vuorelaa,
Siell' heilua henkien karkelossa
Ja niityll' uinua kuutamossa,
Ja tiedon-pölyst' irroillani
Medelläs juottaa sieluani!
Voi! vielä tyrmäss' istuilen!
Kirottu luola usmainen,
Miss' armas taivaan valokin
Hämärtyy varjo-akkuniin.
Mua kirjakasa kaartelee,
Jot' uurtaa toukat, pöly syö,
Ja paper'aita ylenee,
Savusta mustunut kuin yö;
Koteloita, lasia joukottain,
Ja huonekamsut, konehet
Aioilta esivanhempain --
Se mailmas! ah, sa hourailet!
Kysytkö siis, mik' ahdistaa
Sydäntäs toivotonta niin?
Miks' elon voimat vaimentaa
Sult' outo tuska uuvuksiin?
Valoisan luonnon, armahan
Maailman, Herran antaman,
Sa heitit, hautaan paeten
Luurankoin, kalman keskellen!
Pois väljemmälle! maille pois
Ja kirja, Nostrodaamuksen
Kynäilys kumman-tenhoinen,
Sua opastellahan se vois.
Jos tähtein juoksun oivallat
Ja luonnon kättä noudatat,
Niin tenho syttyy mielehes
Ja henki lausuu hengelles.
Ei miettimällä milloinkaan
Nää pyhät merkit ilmi saa:
Vaan, henget, teiltä selvon saan;
Jos kuuletten, oi vastatkaa! --
(Hän aukaisee kirjan ja äkkää Makrokosmon merkin).
Oi riemastusta, minkä näkö tuo
Yht'aikaa luopi joka aistimeeni!
Jo tunnen: pyhä raikas elon vuo
Suonissa virtaa, läpi hermojeni.
Nää merkit piirtänytkö Jumala,
Joist' asettuu mun hyrsky hurja
Ja riemastuupi sydän kurja,
Ja taika-vietin vallassa
Syvimmät syyt tuop' ilmi luonto nurja?
Lien jumal'! oi kuin valkenee!
Kas, sulo-piirroksessa tässä
Hymyilee luonto ilmi-elämässä.
Nyt uskon, mitä viisas sanelee:
"Ei henki-mailm' oo katkoksissa;
Sä siltä suljet sielus vaan.
Laps', aamuruskon sätehissä
Käy maisen rintas valantaan!"
(Hän tähystelee merkkiä).
Kuink' osat sujuu liitossaan.
Kaikk' elää, rippuu toisistaan!
Kuink' ikihenget leijuu ilman-rantaa,
Ja toisillensa kulta-sangot antaa
Ja auvo-siivin taivahalta
Maan päälle liitää: avaralta
Soi harmoniian sulo valta!
Oi näytelmää! oi pelkkä näytös vaan!
Mist', ääretön, sua luonto kiinni saan?
Nisiäs miss'? oi elon kaiken lähteet,
Joist' imee voimaa taivas, maa,
Joit' orpo sydän halajaa --
Jos vuotais mulle mettänne ees tähteet!
(Hän selailee äkämielin kirjaa ja havaitsee
maahisen hengen merkit).
Kuink' ihan toisin tehoo merkki tää!
Lähempi oot mua, maahinen;
Taas tarmo täyttää sydämmen'.
Miel' on kuin aalto vaahtopää,
Jo mielin mailmaan syöstä säikkymättä,
Maan ilot, murheet kestää väikkymättä,
Ja myrskyss' seistä sortumatta,
Venheeni murtuessa murtumatta.
Mua pilvet varjostaa...
Kuun loiste himmenee...
Soihtu sammuu!
Mik' usva! punaliekit läikkyy
Mun pääni ympär' ... oi!
Katosta kauhun viima käy,
Se viistää mua!
Anottu henki, kuulen siipes siukuvan.
Käy nähtäviin!
Haa! huimaa, huimaa sieluan'!
Jo uudet tuntehet riehuu,
Niiss' sielu, ruumis kiehuu!
Mun koko syömmen' sulle mennä hartoo!
Oi tullos, oi! jos surmakin mua vartoo.
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『Faust I』
Johann Wolfgang von Goethe · 번역 Kaarlo Koskimies
196,192자 · 저작권 근거: 저작자 모두 1918년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.