_Helmer._ Vielä vai, veikkonen. Ei siinä ole muuta, paitsi tuota
lapsimaista pelkoa, josta sinulle puhuin. _(Menevät oikealle pois.)_
_Nora._ No!?
_Rouva Linde._ Lähtenyt maalle.
_Nora._ Sen näin jo silmistäsi.
_Rouva Linde._ Hän tulee kotiin huomenna illalla. Minä jätin hänelle
pienen kirjeen.
_Nora._ Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Älä estä mitään tapahtumasta. Onpa
kuitenkin aika riemullista kävellä tässä ja odottaa tuon kumman
tapahtumista.
_Rouva Linde._ Mitä sinä sitten odotat?
_Nora._ Oh, sitä et sinä voi ymmärtää. Mene sisään herrojen luokse;
minäkin tulen paikalla jäljestä.
_(Rouva Linde menee ruokakamariin.)_
_Nora (seisoo hetkisen, ikäänkuin asettaakseen levottomuuttansa: katsoo
sitten kelloansa.)_ Viis. Seitsemän tuntia sydän-yöhön. Sitten
kaksikymmentäneljä tuntia seuraavaan sydän-yöhön. Silloin
Tarantella-tanssini loppuu. Kaksikymmentäneljä ja seitsemän
kolmekymmentä-yksi tuntia enää elettävää.
_Helmer (oikeanpuolisessa ovessa.)_ Vaan, mihinkäs sitten pikku
leivolintuseni jäi?
_Nora (juoksee hänelle vastaan, syli avoinna.)_ Tässä on leivolintusesi!
Kolmas Näytös.
_(Sama huone. Sohvanpöytä sen ympärillä olevine tuolineen on muutettu
keskelle lattiata. Palava lamppu pöydällä. Ovi etuhuoneesen on avoinna.
Tanssisoittoa kuuluu yläkerrasta.)_
_(*Rouva Linde* istuu pöydän ääressä ja selailee hajamielin jotakin
kirjaa, koittelee lukea, vaan ei näy voivan pitää ajatuksiansa koossa;
kuultelee pari kertaa tarkkaan ulko-ovea kohti)._
_Rouva Linde (katselee kelloansa.)_ Ei vieläkään. Ja nyt olisi kumminkin
jo aika. Ellei hän vain -- _(kuultelee jälleen.)_ Ah, siinä hän on.
_(menee hiljaan etuhuoneesen ja avaa varovasti ulko-oven; kuuluu
hiljaisia askeleita rappusilla; hän kuiskasee:)_ Tulkaa sisään. Tääll'
ei ole ketään.
_Asianajaja Krogstad (ovessa.)_ Löysin kotonani kirjeen teiltä. Mitä
tämä tietää?
_Rouva Linde._ Minun täytyy välttämättömästi puhua teidän kanssanne.
_Krogstad._ Vai niin? Ja pitääkö sen välttämättömästi tapahtuman tässä
talossa?
_Rouva Linde._ Minun kotonani se oli mahdotonta; minun huoneellani ei
ole omaa sisäänkäytävää. Tulkaa sisään; me olemme aivan kahden kesken;
piika nukkuu ja Helmerit ovat paalissa yläkerrassa.
_Krogstad (astuu sisään.)_ Vai niin, vai Helmerit tanssivat tän'iltana?
Oikein tottako?
_Rouva Linde._ Niin, miks' eivät sitä tekisi?
_Krogstad._ No niin, miks'ei.
_Rouva Linde._ Niin, Krogstad, puhukaamme nyt keskenämme.
_Krogstad._ Onko meillä kahdella vielä mitään puhuteltavaa keskenämme?
_Rouva Linde._ Meillä on keskenämme paljon puhumista.
_Krogstad._ Sitä en olisi uskonut.
_Rouva Linde._ Ette, sillä te ette ole milloinkaan ymmärtäneet minua
oikein.
_Krogstad._ Oliko siinä mitään muuta ymmärtämistä, kuin se, mikä on niin
tavallista maailmassa? Sydämmetön nainen antaa miehelle rukkaset kun
hänelle tarjoutuu jotakin edullisempaa.
_Rouva Linde._ Luuletteko, että minä olen niin aivan ilman sydämmettä?
Ja luuletteko, että minä helpolla sydämmellä rikoin välimme?
_Krogstad._ Ettekö sitä?
_Rouva Linde._ Krogstad, oletteko todellakin uskoneet sitä?
_Krogstad._ Jos ei asia ollut niin, miksipä silloin kirjoititte minulle
semmoista kuin te teitte?
_Rouva Linde._ Enhän muuta voinut. Kun minun tuli rikkoa välimme, niin
olihan se minun velvollisuuteni juurinensa hävittää teissä kaikki, mitä
te tunsitte minua kohtaan.
_Krogstad (vääntää käsiänsä.)_ Vai sillä tavoin. Ja tätä -- tätä
ainoastaan rahojen tähden!
_Rouva Linde._ Älkää unohtako, että minulla oli apua tarvitseva äiti ja
kaksi pientä veljeä. Me emme voineet odottaa teitä, Krogstad; siihen
aikaan tulevaisuutenne vielä hämärti kaukana.
_Krogstad._ Olkoon niin; vaan teillä ei ollut oikeutta hyljätä minua
toisen miehen tähden.
_Rouva Linde._ Niin, en tiedä. Useasti olen kysynyt itseltäni, oliko
minulla oikeutta siihen.
_Krogstad (hiljemmin.)_ Teidät kadottaessani oli minusta ikäänkuin
kaikki vahva pohja olisi vierinyt pois jalkojeni alta. Katsokaa minuun,
nyt olen minä niinkuin haaksirikkoon joutunut mies laivahylyllä.
_Rouva Linde._ Apu lienee lähellä.
_Krogstad._ Se oli lähellä; mutta silloin tulitte te ja astuitte väliin.
_Rouva Linde._ Tietämättäni, Krogstad. Vasta tänäpänä sain sen tietää,
että minä tulen teidän sijaanne Pankkiin.
_Krogstad._ Minä uskon teitä, kun sen sanotte. Mutta nyt, kun sen
tiedätte, ettekö sittenkään peräy?
_Rouva Linde._ Ei; sillä se ei kumminkaan hyödyttäisi teitä ollenkaan.
_Krogstad._ Oh, hyödyttäis, hyödyttäis --; minä sen tekisin kumminkin.
_Rouva Linde._ Olen oppinut toimimaan järkevästi. Elämä ja kova, katkera
täytymys ovat sitä opettaneet minulle.
_Krogstad._ Ja elämä on opettanut minua ei luottamaan puhetapoihin.
_Rouva Linde._ Niin on elämä opettanut teille sangen järkevän asian.
Mutta tekoihin kumminkin luottanette?
_Krogstad._ Mitä sillä tarkoitatte?
_Rouva Linde._ Sanoitte olevanne kuin haaksirikkoon joutunut mies
laivahylyllä.
_Krogstad._ Sitäpä minulla oli syytä kyllä sanoa.
_Rouva Linde._ Minä istun myös niinkuin haaksirikkoon joutunut vaimo
laivahylyllä. Ei ketään, jota surisin, eikä ketään, josta huolta
pitäisin.
_Krogstad._ Itse sen olette valinneet.
_Rouva Linde._ Ei ollut muuta valittavana silloin.
_Krogstad._ No, entäs sitten?
_Rouva Linde._ Krogstad, jospa nyt me kaksi haaksirikkoon joutunutta
voisimme tulla toinen toisensa luokse.
_Krogstad._ Mitäs sanottekaan?
_Rouva Linde._ Kaksi samalla laivahylyllä tulevat aina paremmin toimeen
kuin kumpainenkin heistä yksinään omallaan.
_Krogstad._ Kristiina.
_Rouva Linde._ Minkätähden luulette minun tulleeni tänne kaupunkiin?
_Krogstad._ Olisitteko muistaneet minua?
_Rouva Linde._ Minun tulee tehdä työtä, jos mielin elää. Koko ikäni,
niin kauas kuin saatan muistaa, olen minä työtä tehnyt, ja se on ollut
mun paras ja ainoa iloni. Mutta nyt olen minä ypöyksinäni maailmassa,
niin kauhean tyhjänä ja hyljättynä. Tehdä työtä omaksi eduksi, siitä ei
ole mitään iloa. Krogstad, hankkikaa minulle joku ja jotakin, joitten
eduksi tekisin työtä.
_Krogstad._ Tuommoista minä en usko. Se ei ole muuta kuin kiihoittunut
naisen ylpeys, joka antaa itsensä noin altiiksi.
_Rouva Linde._ Olettenko koskaan huomanneet minussa kiihoittunutta
mieltä?
_Krogstad._ Voisitteko todellakin sitä? Sanokaa -- tunnettenko
täydellisesti minun entisyyteni?
_Rouva Linde._ Tunnen.
_Krogstad._ Ja tiedättenkö minä miehenä minua täällä pidetään?
_Rouva Linde._ Kuuluipa ennen teidän puheestanne kuin olisitte arvelleet
minun kanssani muuttuvanne toisenlaiseksi.
_Krogstad._ Sen tiedän aivan varmaan.
_Rouva Linde._ Eikö se voisi vieläkin tapahtua?
_Krogstad._ Kristiina; -- tuon sanotte aivan vakaalla mielellä! Niin,
sen teette. Minä näen sen silmistänne. Onko teillä siis todellakin
uskallusta --?
_Rouva Linde._ Minä olen jonkun tarpeessa, jolle voisin olla äitinä; ja
teidän lapsenne tarvitsevat äitiä. Me molemmat tarvitsemme toisiamme.
Krogstad, minä luotan luontonne perijuureen; -- minä uskallan kaikki
yhdessä teidän kanssanne.
_Krogstad. (tarttuu hänen käsiinsä.)_ Kiitos, kiitos, Kristiina; -- nyt
tiedän minäkin miten voin kohota arvoon muitten silmissä. -- Ah, vaan
minulta unohtui --
_Rouva Linde. (kuultelee.)_ Hist! Tarantellaa! Menkää, menkää!
_Krogstad._ Minkä tähden? Mitä se on?
_Rouva Linde._ Kuulettenko tuota tanssia tuolla ylähällä? Kun se on
loppunut voimme odottaa heitä tulevaksi.
_Krogstad._ Hyvä, minä lähden. Onhan se kaikki turhaan. Te ette tietysti
tiedä mihinkä toimeen olen ryhtynyt Helmeriä vastaan.
_Rouva Linde._ Tiedän, Krogstad, minä tiedän sen.
_Krogstad._ Ja kumminkin olisi teillä uskallusta --?
_Rouva Linde._ Minä tiedän hyvin, mihin epätoivo voi saattaa semmoisen
miehen kuin te olette.
_Krogstad._ Ah, jospa voisin tehtyä saada tekemättömäksi!
_Rouva Linde._ Sen kyllä voisitte, sillä teidän kirjeenne on vielä
kirjelaatikossa.
_Krogstad._ Olettenko varma siitä?
_Rouva Linde._ Aivan varma; mutta --
_Krogstad. (katselee tarkastellen häntä.)_ Olisiko asia niin
ymmärrettävä? Te tahdotten pelastaa ystävätänne mihin hintaan tahansa.
Sanokaa se yhtä hyvin suoraan. Onko asia niin?
_Rouva Linde._ Krogstad; joka kerran on myönyt itsensä toisten tähden,
hän ei tee sitä enää toistamiseen.
_Krogstad._ Tahdon pyytää kirjettäni takaisin.
_Rouva Linde._ Ei, älkää.
_Krogstad._ No tietysti; minä odotan täällä kunnes Helmer tulee alas;
minä sanon hänelle, että hänen tulee antaa minulle kirjeeni takaisin, --
että se koskee ainoastaan minun ylössanomistani, -- että hänen ei pidä
lukea sitä --
_Rouva Linde._ Ei, Krogstad! älkää vaatiko kirjettänne takaisin.
_Krogstad._ Mutta sanokaa minulle, ettekö juuri sen vuoksi minua tänne
kutsuneet?
_Rouva Linde._ Sen tein ensi hädässä; mutta nyt on koko vuorokausi
kulunut ja sillä ajalla olen huomannut uskomattomia seikkoja tässä
talossa. Helmer saakoon tietää kaikki; tuo onneton salaisuus tulkoon
ilmi; asia tulkoon täydellisesti selville heidän kahden välillä;
mahdotonta on jatkaa elämätä kaikkine noine peittelemisineen ja
verukkeineen.
_Krogstad._ No hyvä; jos siis uskallatten sitä --. Mutta _yhden_ asian
voin kaikissa tapauksissa tehdä, ja se on paikalla tehtävä --
_Rouva Linde. (kuultelee.)_ Joutukaa! Pois, pois! Tanssi on loppunut; me
emme voi olla turvallisina hetkeäkään enää.
_Krogstad._ Minä odotan teitä tuolla alhaalla.
_Rouva Linde._ Niin, tehkää se; saattakaa minua portilleni asti.
_Krogstad._ Näin sanomattoman onnellinen en ole koskaan ennen ollut.
_(menee ulos ulko-oven kautta; ovi etuhuoneen ja salin välillä jää
edelleen avoimeksi.)_
_Rouva Linde. (siivoaa hiukan huonetta ja panee päällysnuttunsa
reilaan.)_ Mikä käänne! Niin, mikä käänne! Ihmisiä, joita varten on
työtä tekeminen, -- joita varten on eläminen; koti, johon saatan tuottaa
iloa ja hauskuutta. No, siitä on tietysti kiinni pidettävä --. Voi, jos
tulisivat kohta -- Ahaa, siinä ne ovatkin. Takki päälle. _(Ottaa hatun
ja takin.)_
_(Helmerin ja Noran äänet kuuluvat ulkoa; avain väännetään ja Helmer tuo
Noran melkein väkisin etuhuoneesen. Nora on puettu italialaiseen pukuun
suuri musta shaali päällänsä; Helmer on juhla-vaatteissa, avonainen
musta domino päällä.)_
_Nora. (vielä ovella, vastustellen.)_ Ei, ei, ei tänne sisään! Tahdon
ylös jälleen. En tahdo mennä pois niin aikaiseen.
_Helmer._ Mutta Nora-kulta --
_Nora._ Oi, minä rukoilemalla pyydän sinua Torvald; minä pyydän sinua
niin sydämmellisen hartaasti, -- ainoastaan yhden tunnin vielä!
_Helmer._ Ei minuutiakaan, armas Norani. Sinä tiedät, mikä välipuhe
meillä oli. Kas niin; käy sisään; sinä seisot tässä ja vilustut. _(hän
vie Noran, huolimatta hänen vastustelemisestaan, mukavasti huoneesen.)_
_Rouva Linde._ Hyv'iltaa.
_Nora._ Kristiina!
_Helmer._ Mitä, rouva Linde, olettenko täällä näin myöhään?
_Rouva Linde._ Niin, suokaa anteeksi; tahdoin niin mielelläni nähdä
Noraa hänen hempuvaatteissaan.
_Nora._ Oletkos istunut täällä minua odotellen?
_Rouva Linde._ Olen; pahaksi onneksi en ennättänyt tänne aikaisin kyllä;
sinä olit jo tuolla ylhäällä; ja niin arvelin minä, etten saata lähteä
täältä, ennenkuin olen sinut nähnyt.
_Helmer. (ottaa Noran shaalin hänen päältänsä.)_ Niin, katsokaa tarkkaan
häntä. Luulisinpa että häntä kyllä kelpaa katsella. Eikös hän ole
kaunis, rouva Linde?
_Rouva Linde._ Niin, se täytyy myöntää --
_Helmer._ Eikö hän ole ihmeellisen kaunis? Semmoinen olikin yleinen
mieli seurassa. Mutta kauhean itsepäinen hän on, -- tuo armas, pikku
lello. Mitäs sille teemme? Voitteko uskoa, että minun täytyi melkein
väkisin tuoda hänet sieltä pois.
_Nora._ Oh, Torvald, sinä vielä kadut sitä, kun et sallinut minun viipyä
vaikkapa vain puoli tuntia lisäksi.
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『Nora: Näytelmä kolmessa näytöksessä』
Henrik Ibsen
156,433자 · 저작권 근거: 저작자 모두 1906년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.