"_Meidän_ omassa huoneessamme, tarkoitan minä", sopersi äitini,
ilmeisesti pelästyneenä -- "minä toivon, että sinä tiedät, mitä
tarkoitan, Edvard -- se on sangen ikävää, että _sinun_ omassa
huoneessasi minulla ei ole sanaakaan sanomista talouden asioissa. Minä
olen varma, että hallitsin varsin hyvin, ennenkuin menimme naimisiin.
Löytyy todistuksia", sanoi äitini nyyhkyttäen; "kysy Peggotylta, enkö
minä tullut oikein hyvästi toimeen, kun ei kukaan sekaantunut
asioihini!"
"Edvard", lausui Miss Murdstone, "laita, että tästä tulee loppu. Minä
lähden huomenna".
"Jane Murdstone", sanoi hänen veljensä, "ole vaiti! Kuinka uskallat
näyttää, ettet tunne luontoani paremmin, kuin sanasi ilmoittavat?"
"Minä olen varma", jatkoi äiti parkani kokonaan allakäden ja monilla
kyynelillä, "etten tahdo, että kukaan lähtee. Minä kävisin varsin
kurjaksi ja onnettomaksi, jos joku lähtisi. Minä en pyydä suuria. Minä
en ole kohtuuton. Minä soisin vaan, että minulta joskus kysytään
neuvoa. Minä olen kovasti kiitollinen jokaiselle, joka auttaa minua,
minä soisin vaan, että minulta joskus muodon vuoksi kysytään neuvoa.
Minä luulin, että se kerta huvitti sinua että olin hiukan kokematon ja
tyttömäinen, Edvard -- niin sinä todella sanoit -- mutta sinä näytät
nyt vihaavan minua siitä, sinä olet niin ankara".
"Edvard", lausui Miss Murdstone jälleen, "laita, että tästä tulee
loppu. Minä lähden huomenna".
"Jane Murdstone", räyskäsi Mr. Murdstone. "Oletko vaiti? Kuinka
uskallat?"
Miss Murdstone laski nenäliinansa irti vankikopista ja piti sitä
silmiensä edessä.
"Clara", jatkoi hänen veljensä, katsellen äitiäni, "sinä kummastutat
minua! Sinä hämmästytät minua! Niin, minua tyydytti se ajatus, että
naisin kokemattoman ja kujeettoman henkilön ja saisin muodostaa hänen
luonnettansa sekä vuodattaa siihen jonkun määrän sitä lujuutta ja
jämeyttä, jota se kaipasi. Mutta kun Jane Murdstone tekee hyvin ja
rupee avukseni tässä yrityksessä sekä suostuu minun tähteni
emännöitsiän virkaan, vaan palkakseen saa kiittämättömyyttä --"
"Voi, herkee, herkee, Edvard", huudahti äitini, "älä syytä minua
kiittämättömyydestä. Minä tiedän varmaan, etten ole kiittämätön. Ei
kukaan olo sanonut sitä ennen minusta, Minulla on monta vikaa, mutta ei
sitä. Voi, älä, rakkaani!"
"Kun Jane Murdstone palkakseen saa kiittämättömyyttä", jatkoi Mr.
Murdstone, odotettuaan siksi kuin äitini vaikeni, "on tämä minun
tunteeni jähtynyt ja muuttunut".
"Älä, lemmittyni, sano niin!" rukoili äitini, vaikeroiden. "Oi, älä,
Edvard! Minä en kestä sitä. Mimmoinen lienenkään, hellä kumminkin olen.
Minä tiedän, että olen hellä. Minä en sanoisi sitä, jollen olisi varma
siitä. Kysy Peggotylta. Minä olen varma, että hän kertoo sinulle, että
olen hellä".
"Ei minkäänlainen pelkkä heikkous, olipa se kuinka suuri tahansa,
Clara", lausui Mr. Murdstone vastaukseksi, "vaikuta vähintäkään minuun.
Sinä hengästyt."
"Olkaamme, minä pyydän, ystävät", sanoi äitini; "minun on mahdoton
kestää kylmäkiskoisuutta ja lemmettömyyttä. Minä olen hyvin
murheissani. Minulla on niin paljon vikoja, ja sinä, Edvard, joka olet
niin horjumaton, teet varsin hyvin siinä, että koetat oikaista minua.
Jane, minä myönnyn kaikkiin. Minun sydämeni pakahtuisi, jos tuumisitte
lähtöä --" äitini oli liian liikutettu, voidaksensa jatkaa.
"Jane Murdstone", sanoi Mr. Murdstone sisarellensa, "kovat sanat meidän
keskenämme ovat, toivon minä, harvinaisia. Se ei ole minun syyni, että
näin outo seikka on tapahtunut tänä iltana. Toinen vietteli minut
siihen. Eikä se ole sinunkaan syysi. Toinen vietteli sinut siihen.
Koettakaamme molemmat unhottaa se. Ja kosk'ei tämä", lisäsi hän näitten
jalomielisten sanojen jälkeen, "ole sovelias näytelmä pojalle -- David,
mene maata!"
Minä tuskin löysin ovea niiltä kyyneliltä, jotka täyttivät silmäni.
Minä olin niin murheissani äitini surusta; mutta minä hapuilin
kuitenkin ulos ja menin ylös huoneeseni pimeässä; minä en edes kyennyt
sanomaan hyvää yötä Peggotylle taikka pyytämään kynttilää häneltä. Kun
minä noin tunnin perästä heräsin siitä, että Peggotty tuli katsomaan
minua, kertoi hän, että äitini oli aivan sortuneena käynyt levolle, ja
että Mr. ja Miss Murdstone paraikaa istuivat kahden kesken.
Kun seuraavana aamuna tavallista varemmin menin alas, pysähdyin
vierashuoneen ovelle, koska kuulin äitini äänen. Hän pyysi totisesti ja
nöyrästi anteeksi Miss Murdstonelta, johon tämä lady suostui, ja
täydellinen sovinto tapahtui. Minä en milloinkaan huomannut, että
äitini olisi jälestäpäin lausunut ajatustaan mistään asiasta, ennenkuin
hän ensiksi kysyi Miss Murdstone'a taikka jollakin luotettavalla
keinolla hankki itselleen varman tiedon, mikä Miss Murdstone'n ajatus
oli; enkä minä milloinkaan nähnyt Miss Murdstone'n, kun hän oli pahalla
tuulella (hän ei ollut luja tässä kohden), siirtävän kättänsä väskyänsä
päin, niinkuin hän olisi aikonut vetää ulos avaimet ja jättää ne
takaisin äidilleni, ilman että havaitsin, että äitini hirveästi
pelästyi. Se tumma veri, joka liikkui Murdstone'in suonissa, tummensi
Murdstone'in uskonnon, joka oli tyly ja vihainen. Minä olen jälestäpäin
ajatellut, että tämä omituisuus oli välttämätön seuraus Mr. Murdstone'n
lujuudesta, joka ei sallinut kenenkään päästä vapaaksi kaikkein
ankarimmasta rangaistuksesta, mitä hän jollakin syyllä saatti määrätä.
Oli miten oli, minä muistan hyvin ne kauhean juhlalliset kasvot, joilla
meidän oli tapa mennä kirkkoon, sekä paikan muuttuneen muodon. Taas
tulee kamala sunnuntaipäivä ja minä astun ensimäisenä vanhaan penkkiin,
niinkuin vartioittu vanki, joka viedään pakkotyöhön. Taas seuraa Miss
Murdstone mustassa sametti-hameessa, joka näyttää siltä, kuin se olisi
tehty paarivaatteesta, likeltä minua; sitten äitini; sitten hänen
puolisonsa. Peggotty ei ole enää muassa, niinkuin ennen. Taas minä
kuuntelen, kuinka Miss Murdstone mumisee vastaukset papille ja julmalla
ilolla panee erittäin korkoa kaikkiin hirveihin sanoihin. Taas minä
näen hänen mustien silmiensä pyörivän ympäri kirkkoa, kun hän sanoo
"viheliäisiä syntisiä ihmisiä", ikäänkuin hän nimittelisi koko
seurakuntaa. Taas minä joskus vilaukselta näen äitini, kun hän arasti
liikuttaa huuliansa näitten kahden välissä, jotka kumpikin jyräävät
hänen korvassaan, niinkuin matala ukkosen ääni. Taas minä äkkinäisellä
pelolla kummastelen, onko todennäköistä, että hyvä, vanha pappimme on
väärässä, mutta Mr. ja Miss Murdstone oikeassa, ja että kaikki taivaan
enkelit ovat rankaisevia enkeleitä. Taas, jos järkähytän yhtä sormeani
tai höllitän yhtä lihasta kasvoissani, Miss Murdstone sysää minua
rukouskirjallansa, että kylkeäni pakoittaa.
Niin, ja taas, kun astumme kotiin, minä huomaan, kuinka muutamat
naapurit katsovat äitiäni ja minua ja kuiskaavat keskenänsä. Taas, kun
nuot kolme käyvät käsitysten ja minä kuljen takana yksinäni, otan
vaaria muutamista noista katseista ja kummastelen, ovatko äitini
askeleet todella niin köykäiset, kuin mitä ennen näin, ja eikö hänen
hilpeä kauneutensa todella ole melkein vaivattu kuoliaaksi. Taas minä
kummastelen, muistaako kukaan naapureista, niinkuin minä, kuinka meidän
oli tapa kävellä kotiin yhdessä, äitini ja minun; ja minä kummastelen
tylsästi sitä koko pitkän, surullisen päivän.
Välisti oli ollut puhetta, että minä pantaisiin kouluun. Mr. ja Miss
Murdstone olivat ensiksi tuoneet esiin asian, ja äitini oli tietysti
suostunut siihen. Eipä kuitenkaan vielä oltu tästä mitään päätetty. Ja
sillä välin luin läksyni kotona.
Unhotanko minä koskaan näitä oppitunteja! Nimeltä äitini valvoi niitä,
mutta itse asiassa Mr. Murdstone ja hänen sisarensa, jotka aina olivat
läsnä ja käyttivät niitä sopivana tilaisuutena, harjoittaaksensa
äitiäni tuossa väärin niin kutsutussa lujuudessa, joka myrkytti meidän
molempien elämämme. Minä luulen, että minä pidettiin kotona tätä
tarkoitusta varten. Minä olin ollut kerkeä kyllä oppimaan ja taipusa
tarpeeksi, kun äitini ja minä elimme itseksemme. Minä muistan
himmeästi, kuinka opin aapiston hänen polvellansa. Vielä tänä
päivänäkin, kun katselen aapiskirjan lihavia, mustia kirjaimia,
näyttävät niitten muodon hämmennyttävä uuteus ja O'n ja Q'n ja S'n
hupainen hyväluontoisuus ilmestyvän jälleen minun eteeni, niinkuin ne
ilmestyivät silloin. Mutta ne eivät synnytä mitään inhoa tai
vastenmielisyyttä. Päinvastoin tuntuu siltä, kuin olisin astunut
jotakin kukkaispolkua myöden krokotiilikirjaan asti, ja kuin äitini
lempeä ääni ja käytös olisivat ilahuttaneet minua koko matkan. Mutta
niitä juhlallisia oppitunteja, jotka seurasivat edellisiä, niitä minä
muistan rauhani kuolemaniskuksi ja jokapäiväiseksi raskaaksi, kurjaksi
orjan työksi. Ne olivat kovin pitkät, kovin lukuisat, kovin ankarat --
muutamat niistä ihan käsittämättömät minulle -- ja tavallisesti ne
hämmensivät minua yhtä paljon, kuin luullakseni äiti parkaani itseä.
Sallikaat minun muistuttaa mieleeni, kummoiset ne tavallisesti olivat
ja palauttaa takaisin yksi aamupuoli.
Minä tulen aamiaisen jälkeen jokapäiväiseen vierashuoneesen. Minulla on
muassani kirjani, harjoitusvihko ja krihvelitaulu. Äitini odottaa
valmiina kirjoituspulpettinsa ääressä; mutta ei puoleksikaan niin
valmiina, kuin Mr. Murdstone nojatuolissaan akkunan vieressä (vaikka
hän on lukevinaan yhtä kirjaa) taikka kuin Miss Murdstone, joka istuu
likellä äitiäni ja pujottelee teräshelmiä nauhaan. Jo yksistänsä
näitten molempien näky vaikuttaa niin minuun, että rupeen tuntemaan,
kuinka sanat, joita suurimmalla vaivalla olen saanut päähäni,
pujahtavat kaikki tiehensä ja menevät minä en tiedä mihin. Olisi
sivumennen hauska tietää, mihin ne menevät.
Minä ojennan ensimäisen kirjan äidilleni. Kenties se on joku
kieli-oppi, kenties joku historia taikka maatiede. Minä luon viimeisen
hukkuvan silmäyksen kirjan sivuihin, ennenkuin annan sen hänen
käteensä, ja alan ääneen kilpajuoksijan kiiruulla, niin kauan kuin
läksy vielä on muistissani. Minä hyppään yhden sanan yli. Mr. Murdstone
katsahtaa ylös. Minä hyppään toisen sanan yli. Miss Murdstone katsahtaa
ylös. Minä punastun, kompastelen puolen tusinan sanojen yli ja
pysähdyn. Minä luulen, että äitini tahtoisi näyttää minulle kirjaa, jos
hän tohtisi, mutta hän ei tohdi, vaan sanoo lempeästi: "Oi Davy, Davy!"
"No, Clara", sanoo Mr. Murdstone, "ole luja poikaa vastaan. Älä sano:
'oi Davy, Davy!' Se on lapsellista. Hän osaa läksynsä taikka hän ei
osaa sitä".
"Hän _ei_ osaa sitä", keskeyttää Miss Murdstone kammottavasti.
"Minä todella pelkään, ettei hän osaa", lausuu äitini.
"Teidän tulee siis, Clara", vastaa Miss Murdstone, "antaa hänelle kirja
takaisin ja panna hänet vielä lukemaan sitä".
"Niin kyllä", sanoo äiti, "sitä minä aionkin tehdä, rakas Jan'eni. No,
Davy, koeta kerta vielä äläkä ole tylsä".
Minä noudatan käskyn ensimäistä osaa ja koetan kerran vielä, mutta minä
en ole yhtä onnellinen, mitä toiseen tulee, sillä minä olen kovin
tylsä. Minä kompastun ennen, kuin pääsen vanhaan paikkaan, semmoisessa
kohdassa, jossa äsken osasin aivan hyvin, ja pysähdyn ajattelemaan.
Mutta minun on mahdoton ajatella läksyäni. Minä ajattelen, montako
kyynärää karikkaa on Miss Murdstone'n lakissa, taikka Mr. Murdstone'n
yö-nutun hintaa, taikka jotakin muuta yhtä naurettavaa kysymystä, joka
ei koske minuun ensinkään ja johon ei minulla itselläkään ole mitään
halua kajota. Mr. Murdstone tekee maltittoman liikunnon, jota olen
kauan aikaa odottanut. Miss Murdstone tekee samoin. Äitini katsoo
nöyrästi heihin, sulkee kirjan ja panee sen syrjään, niinkuin
jälkityöksi, johon minun täytyy ryhtyä, kun muista tehtävistäni olen
päässyt.
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『David Copperfield I David Copperfield nuoremman elämäkertomus ja kokemukset』
Charles Dickens · 번역 Waldemar Churberg
199,828자 (원문이 길어 앞부분만 · 전체 1,105,330자) · 저작권 근거: 저작자 모두 1924년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.