Minä käytinkin sitä nyt ja sittemmin joka aamu, kuin olin vankeudessa,
jota kesti viisi päivää. Jos olisin saanut tavata äitiäni kahden
kesken, olisin langennut polvilleni hänen eteensä ja pyytänyt häneltä
anteeksi; mutta minä en tavannut koko aikana ketään muuta, kuin Miss
Murdstone'n -- paitsi iltarukouksissa vierashuoneessa, johon Miss
Murdstone saatti minut, sitten kuin kaikki muut olivat sijoittuneet
paikallensa; jossa minä seisoin, niinkuin nuori lainhylky, aivan
itsekseni likellä ovea; ja josta vanginvartiani juhlallisesti vei minut
pois, ennenkuin kukaan muu oli nousnut polvisiltaan. Minä huomasin
vaan, että äitini oli niin etäällä minusta, kuin suinkin mahdollista,
ja piti kasvojansa toisaallepäin, etten koskaan nähnyt niitä; sekä että
Mr. Murdstone'n käsi oli isossa palttinakääreessä.
Kuinka pitkät nämät viisi päivää olivat, sitä en voi kuvata
kenellekään. Ne täyttävät vuosien sijan minun muistossani. Se tapa,
jolla minä kuuntelin kaikkia tapauksia talossa, jotka tunkivat
korvaani: kellojen soittamista, ovien avaamista ja sulkemista, äänten
huminaa, askelia portailla; jokaista naurua, vihellystä taikka
laulua ulkona, joka tuntui minusta kauheammalta, kuin mikään muu
yksinäisyydessäni ja epäsuosiossani -- tuntien epämääräinen juoksu,
erittäin iltaisin, kun välisti heräsin siinä luulossa, että oli aamu,
mutta huomasin, ettei perhe ollut vielä pannut maata ja että koko pitkä
yö oli edessäni -- ne pahat unet ja painajaiset, jotka kiusasivat minua
-- aamun, keskipäivän ja illan palaaminen, illan, jolloin pojat
leikitsivät kirkkomaalla ja minä katselin heitä keskeltä lattiaa, koska
minua hävetti näyttää itseäni akkunassa, etteivät huomaisi, että olin
vanki -- tuo kummallinen tunto, kun en koskaan kuullut itseni puhuvan
-- ilon lyhyet lomahetket, jotka tulivat syömisen ja juomisen kanssa,
niinkuin menivätkin -- iltasateen alkaminen, sen vilpas haju, sen nopea
kiihtyminen minun ja kirkon välillä, siksi kuin se ja yrittävä yö
tuntuivat upottavan minua pimeään ja pelkoon ja omantunnon vaivaan --
kaikki nämät näyttävät minusta kestäneen vuosia eikä päiviä, niin
elävästi ja voimakkaasti ovat ne painuneet mieleeni.
Viimeisenä vankeuteni iltana heräsin siitä, että kuulin omaa nimeäni
hiljaisesti lausuttavan. Minä nousin äkkiä istualle vuoteessani ja
ojentaen käsivarsiani pimeässä sanoin:
"Sinäkö se olet, Peggotty?"
Vastausta ei tullut heti, mutta pian sen jälkeen kuulin nimeni jälleen,
vaikka niin salamyhkäisellä ja kammottavalla äänellä, että olisin
varmaan mennyt pyörryksiin, jollei olisi joutunut mieleeni, että se
luultavasti oli tullut avaimenreiän kautta.
Minä kävin hapuillen oven luo, panin huuleni avaimenreiälle ja
kuiskasin:
"Sinäkö se olet, rakas Peggotty?"
"Niin, oma kallis Davyni", hän vastasi. "Ole hiljaa kuin hiiri, muutoin
kissa kuulee meidät".
Minä ymmärsin, että hän tällä tarkoitti Miss Murdstone'a ja käsitin
asian tärkeyden, koska tämän huone oli aivan likellä.
"Kuinka äiti voi, rakas Peggotty? Onko hän kovin suuttunut minulle?"
Minä eroitin, kuinka Peggotty itki hiljaisesti omalla puolellansa
avaimenreikää, niinkuin minä toisella puolella, ennenkuin hän vastasi.
"Ei, ei suuresti."
"Mitä he aikovat tehdä minun, rakas Peggotty? Tiedätkö sinä?"
"Kouluun. Lähelle Londonia", oli Peggotyn vastaus. Minun täytyi pyytää
häntä toistamaan sitä, sillä hän puhui ensi kerralla aivan alas
kurkkuuni siitä syystä, että olin unhottanut ottaa pois suuni
avaimenreiältä ja panna korvani sijaan; ja vaikka hänen sanansa kovasti
kutkuttivat minua, en minä kuullut niitä.
"Milloin, Peggotty?"
"Huomenna".
"Senkö vuoksi Miss Murdstone otti vaatteeni piirongistani?" jonka hän
oli tehnyt, vaikk'en ole muistanut mainita sitä.
"Niin", sanoi Peggotty. "Arkku."
"Enkö saa nähdä äitiä?"
"Kyllä", vastasi Peggotty. "Aamulla".
Nyt sovitti Peggotty suunsa ihan likelle avaimenreikää ja lausui
seuraavat sanat sen kautta niin suurella sydämellisyydellä, kuin
milloinkaan on ilmestynyt missään haastelossa avaimenreiän kautta, sitä
rohkenen väittää: puuskahtaen ulos jokaista pientä lausetta omituisella
vavahduksella.
"Rakas Davy. Vaikk'en ole azaktisti ollut niin ystävällinen teille.
Nykyisin, kuin ennen. Ei se ole sen tähden, etten rakasta teitä. Yhtä
paljon ja enemmän, kultaseni. Se on sentähden, että luulin sitä
paremmaksi teille. Ja jollekulle muulle lisäksi. Davy, sydänkäpyni,
kuuletteko? Voitteko kuulla?"
"Kuu-u-u-len, Peggotty!" nyyhkytin minä.
"Oma poikani!" lausui Peggotty äänettömällä säälillä. "Mitä aion sanoa,
on. Että te ette saa koskaan unhottaa minua. Sillä minä en koskaan
unhota teitä. Minä pidän yhtä paljon huolta äidistänne, Davy. Kuin
ikinä pidin teistä. Enkä minä jätä häntä. Se päivä tulee, kuin hän
ilolla laskee pää parkansa. Typerän, häijyn, vanhan Peggottynsa
käsivarrelle jälleen. Ja minä kirjoitan teille, rakkaani. Vaikk'en
ole mikään oppinut. Ja minä -- minä". Peggotty alkoi suudella
avaimenreikää, kun hän ei voinut suudella minua.
"Kiitoksia, rakas Peggotty!" sanoin minä. "Voi, kiitoksia! Kiitoksia!
Lupaatko minulle yhden asian, Peggotty? Kirjoitatko ja kerrot Mr.
Peggotylle ja pikku Em'lylle ja Mrs. Gummidge'lle ja Ham'ille, etten
ole niin paha, kuin he ehkä luulevat, ja että minä lähetän heille
terveisiä -- erittäin pikku Em'lylle? Oletko hyvä ja teet niin,
Peggotty?"
Tuo hyvä olento lupasi, ja me suutelimme molemmat suurimmalla
hellyydellä avaimenreikää -- minä taputin sitä kädelläni, muistan minä,
niinkuin se olisi ollut hänen rehelliset kasvonsa -- ja me erosimme.
Siitä illasta saakka kasvoi minun rinnassani semmoinen tunne Peggottya
kohtaan, jota en voi oikein selittää. Hän ei astunut äitini sijaan; ei
kukaan voinut sitä tehdä; mutta hän täytti sydämessäni tyhjän paikan,
johon ei kukaan muu sitten päässyt, ja minun tunteeni olivat hänen
suhteensa toisenlaiset, kuin milloinkaan minkään muun ihmisen suhteen.
Tosin tässä rakkaudessa oli jotakin naurettavaa; enkä minä kuitenkaan
voi ajatella, mitä olisin tehnyt, jos hän olisi kuollut, taikka kuinka
olisin jaksanut suoriutua siitä murhekohtauksesta, joksi se olisi
kääntynyt minulle.
Aamulla Miss Murdstone ilmestyi, niinkuin tavallisesti, ja kertoi
minulle, että minä lähetettäisiin kouluun; joka ei ollut aivan
semmoinen uutinen minulle, kuin hän luuli. Hän käski minun myöskin, kun
olin pukenut päälleni, tulla alas vierashuoneesen aamiaista syömään.
Täällä tapasin äitini kovin vaaleana ja silmät punaisina. Minä juoksin
hänen syliinsä ja pyysin häneltä anteeksi kärsivän sieluni pohjasta.
"Voi, Davy!" hän sanoi. "Kun loukkasit sitä, jota minä rakastan! Koeta
olla parempi, ole nyt parempi! Minä annan sinulle anteeksi, mutta minä
olen niin murheissani, kun sinulla on niin paha sisu".
He olivat saaneet hänet uskomaan, että minä olin pahankurinen poika, ja
hän suri sitä enemmän, kuin lähtöäni. Se koski minuun kipeästi. Minä
koetin syödä jäähyväis-aamiaistani, mutta kyynelet vierivät
voileivälleni ja tippuivat teeheni. Minä huomasin, että äitini välisti
katsahti minuun, tähysteli sitten valpasta Miss Murdstone'a, loi
silmänsä maahan taikka katsahti sivullepäin.
"Master Copperfield'in arkku on tuossa!" lausui Miss Murdstone, kun
rattaitten ääni kuului portilta.
Minä katselin ympärilleni, nähdäkseni Peggottya, mutta se ei ollut hän;
ei hän eikä Mr. Murdstone ilmestynyt. Minun entinen tuttavani, ajomies,
oli ovella; arkku kannettiin ulos ja nostettiin hänen kärryihinsä.
"Clara!" lausui Miss Murdstone varoittavalla äänellänsä.
"Minä olen valmis, rakas Jane'ni", vastasi äitini. "Jumalan haltuun,
Davy. Sinä lähdet omaa hyvääsi varten. Jumalan haltuun, lapseni. Sinä
pääset kotiin luvan ajaksi ja tulet paremmaksi pojaksi".
"Clara!" toisti Miss Murdstone.
"Kohta, rakas Jane'ni", vastasi äitini, joka piti kiinni minusta. "Minä
annan sinulle anteeksi, kallis poikani. Jumala siunatkoon sinua!"
"Clara!" kertoi Miss Murdstone.
Miss Murdstone oli kyllä ystävällinen taluttamaan minua ulos kärryjen
luo ja sanoi matkalla, että hän toivoi, että minä katuisin, ennenkuin
minulle tuli paha loppu; ja sitten minä nousin kärryihin, joita laiska
hevonen lähti vetämään.
VIIDES LUKU.
Minä lähetetään pois kotoa.
Me olimme ehkä kulkeneet puolen penikulmaa ja nenäliinani oli aivan
märkä, kun ajomies yhtäkkiä seisahutti hevosensa.
Minä katsahdin ulos, syytä tiedustellakseni, ja näin ihmeekseni
Peggotyn syöksevän esiin pensas-aidan takaa ja kiipeevän ylös
kärryihimme. Hän sivui minut käsiinsä ja likisti minua nyöriliiviänsä
vastaan niin kovasti, että nenäni pusertui vallan kipeäksi, vaikk'en
ajatellut sitä ennen kuin jälestäpäin, jolloin huomasin sen kovin
araksi. Peggotty ei lausunut yhtä luotuista sanaa. Hellittäen toista
käsivarttansa, pisti hän sen alas plakkariinsa kyynäspäähän saakka ja
veti esiin muutamia paperipusseja makukakkuja, joita hän sulloi
taskuihini, ja kukkaron, jonka hän laski minun käteeni, mutta hän ei
puhunut sanaakaan. Toistamiseen ja vielä kerran likistettyään minua
molemmilla käsivarsillaan, astui hän alas kärryistä ja juoksi pois; ja
minun luuloni on, ja on aina ollut, ilman yhtäkään nappia hameessaan.
Minä poimin yhden niistä monesta, jotka pyörivät ympäri, ja säilytin
sitä muistokaluna pitkät ajat.
Ajomies katseli minua, ikäänkuin kysyäksensä, tulisiko hän takaisin.
Minä pudistin päätäni ja sanoin, etten uskonut sitä. "Paneppa nyt
lähdöksi", lausui ajomies laiskalle hevosellensa, joka panikin
lähdöksi.
Koska nyt olin itkenyt niin paljon, kuin suinkin jaksoin, rupesin
ajattelemaan, ettei enemmästä itkusta ollut mihinkään, semminkin kuin
ei Roderick Random eikä tuo Kuninkaallisen Brittiläisen Laivaston
Kapteini ollut muistaakseni koskaan vaikeissa tiloissa itkenyt. Kun
ajomies näki minun päättäneen näin, ehdoitti hän, että nenäliinani
levitettäisiin hevosen selälle kuivamaan. Minä kiitin häntä ja
suostuin; ja erittäin vähäiseltä se näytti näillä oloilla.
Minulla oli nyt tilaisuus tutkia kukkaroa. Se oli kankea, nahkainen,
lukolla varustettu. Siinä oli kolme kiiltävää shillingiä, joita
Peggotty silminnähtävästi oli tahkonut liidulla, että minulla olisi
sitä suurempi ilo niistä. Mutta sen kaikkein kalliin sisältö oli kaksi
puolikruunua, käärityt paperipalaseen, johon oli kirjoitettu äitini
käsi-alalla: "Davylle. Sydämellisen tervehdykseni kanssa". Tämä
liikutti minua niin, että pyysin ajomiestä tekemään hyvin ja antamaan
minulle nenäliinani takaisin; mutta hän sanoi, että hänen mielestään
minun oli parempi, jos olin ilman sitä; ja minä luulin, että todella
niin oli; ja niin minä pyyhin silmiäni hiallani ja hillitsin itseni.
Jopa todenteolla lisäksi; vaikka edellisten mielenliikutusten perästä
joku myrskyinen nyyhkytys silloin tällöin vielä valloitti minut. Kun
olimme ajaneet kappaleen aikaa, kysyin ajomieheltä, kuljettaisiko hän
minua koko matkan.
"Koko matkan mihin?" kysyi ajomies.
"Sinne", minä sanoin.
"Mihin sinne?" vastasi ajomies.
"Likelle Londonia?" lausuin minä.
"Ohoh, tämä hevonen", sanoi ajomies, nykäisten ohjaksia, että katsoisin
sitä, "olisi enemmän kuollut, kuin sianliha, ennenkuin se ehtisi
puolitiehen asti".
"Matkaatteko siis vaan Yarmouth'iin?" kysyin minä.
"Niille maille", sanoi ajomies. "Ja siellä minä vien teidät
postivaunuihin, ja postivaunut vievät teidät -- minne tahansa".
Koska tässä oli sangen paljon ajomiehen puheeksi (hänen nimensä oli
Mr. Barkis) -- sillä hän oli, niinkuin jossakin edellisessä luvussa
huomautin, hidasluontoinen eikä ollenkaan puhelias -- tarjosin hänelle
kohteliaisuuden osoitteeksi makukakun, jonka hän nielaisi kerrallaan
aivan niinkuin elefantti ja joka ei vaikuttanut enemmän hänen isoihin
kasvoihinsa, kuin se olisi vaikuttanut elefantinkaan.
"Hänkö on leiponut ne?" sanoi Mr. Barkis, nuokkuvalla tavallansa yhä
nojautuen eteenpäin vaunujen jalkalailtaan, käsivarret kummallakin
polvella.
"Peggottya kai tarkoitatte, Sir?"
"Ah!" sanoi Mr. Barkis. "Häntä".
"Kyllä. Hän leipoo kaikki leivoksemme ja keittää kaikki ruokamme".
"Tekeekö hän niin?" lausui Mr. Barkis.
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『David Copperfield I David Copperfield nuoremman elämäkertomus ja kokemukset』
Charles Dickens · 번역 Waldemar Churberg
199,828자 (원문이 길어 앞부분만 · 전체 1,105,330자) · 저작권 근거: 저작자 모두 1924년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.