"Tarkoitatteko taloa, Madam?" kysyi äitini.
"Miksi Rookery?"[6] sanoi Miss Betsey. "Cookery"[7] olisi ollut
soveliaampi, jos teillä kummallakaan olisi ollut mitään käytännöllistä
käsitystä elämästä".
"Mr.[8] Copperfield valitsi tämän nimen", vastasi äitini. "Kun hän osti
talon, oli hän mieltynyt siihen ajatukseen, että täällä löytyi
peltovareksia".
Iltatuuli synnytti juuri nyt semmoisen sohinan muutamissa korkeissa,
vanhoissa jalavissa puutarhan päässä, että kummankin, sekä äitini että
Miss Betsey'n, täytyi katsoa sinnepäin. Kun jalavat kumartuivat
toisiansa kohden, niinkuin jättiläiset, jotka kuiskailivat salaisuuksia
keskenänsä, vaan tämmöisen, lyhyen levon perästä kiihtyivät hirveästi
ja huiskuttivat hurjia käsivarsiansa, niinkuin heidän viimeiset
ilmoituksensa olisivat olleet liian pahat heidän omantunnon
rauhallensa, heiluivat muutamat hatarat, rikkinäiset, vanhat
peltovareksen-pesät, jotka painoivat puitten ylempiä oksia,
edestakaisin, niinkuin haaksihylyt myrskyisellä merellä.
"Missä linnut ovat?" kysyi Miss Betsey.
"Linnut?" Äitini oli ajatellut jotakin muuta.
"Peltovarekset -- mihin ne ovat joutuneet?" kysyi Miss Betsey.
"Ei niitä ole ollutkaan täällä siitä, kuin muutimme tänne", sanoi
äitini. "Me luulimme -- Mr. Copperfield luuli -- että tämä oli
melkoinen peltovaresten olopaikka; mutta pesät olivat kovin vanhat, ja
linnut ovat jo aikaa hylänneet ne."
"David Copperfield ilmeisesti!" lausui Miss Betsey. "David Copperfield
kiireestä kantapäähän! Kun nimittää talon Rookeryksi, vaikk'ei ole
ainoatakaan peltovaresta likiseuduilla, ja luottaa vaan siihen, että on
lintuja sen vuoksi, että näkee pesät!"
"Mr. Copperfield", vastasi äitini, "on kuollut, ja jos rohkenette puhua
pahaa hänestä minulle --"
Rakas äiti raukkani hankki, luullakseni, samaa päätä karata tätini
päälle ja lyödä häntä. Tämä olisi helposti kukistanut hänet yhdellä
kädellä, vaikka äitini olisi ollutkin paljon omaisempi semmoiseen
kahakkaan, kuin hän sinä iltana oli. Mutta asia päättyi siihen, että
äitini nousi tuoliltansa, istui alas taas hyvin hiljaisesti ja meni
tainnoksiin.
Kun hän pääsi taidollensa, taikka kun Miss Betsey oli toinnuttanut
hänet, kumpi lieneekään tapahtunut, näki hän jälkimäisen seisovan
akkunan luona. Hämärä oli tähän aikaan muuttumallansa pimeydeksi, ja
vaikka he epäselvästi näkivät toinen toisensa, eivät he olisi voineet
senkään vertaa nähdä ilman valkean avutta.
"No?" lausui Miss Betsey, palaten hänen tuolinsa luo, niinkuin hän
olisi vaan satunnaisesti katsellut näky-alaa; "ja milloin odotatte --"
"Minun värisyttää koko ruumistani", sopersi äitini. "Minä en tiedä,
mikä minua vaivaa. Minä kuolen varmaan!"
"Ei mar", sanoi Miss Betsey. "Juokaat vähäisen teetä".
"Voi minua, voi minua, luuletteko, että se tekisi minun hyvää?"
huudahti äitini avuttoman tavalla.
"Tietysti", lausui Miss Betsey. "Ei se ole muuta, kuin tyhjää luuloa.
Miksi tyttöänne nimitätte?"
"Minä en vielä tiedä, tuleeko siitä tyttö, Madam", vastasi äitini
viattomasti.
"Jumala siunatkoon lasta!" huudahti Miss Betsey, tietämättänsä lausuen
ylikerroksen laatikossa olevan neulatyynyn toista miete-lausetta, mutta
sovittaen sitä äitiini eikä minuun: "minä en tarkoita tuota. Minä
tarkoitan palvelustyttöänne".
"Peggottya", sanoi äitini.
"Peggotty!" toisti Miss Betsey hiukan suuttuneena. "Mielittekö väittää,
lapseni, että kukaan inhimillinen olento on mennyt mihinkään
kristittyyn kirkkoon ja kastattanut itsensä Peggotyksi?"
"Se on hänen suku-niinensä", vastasi äitini heikosti. "Mr. Copperfield
sanoi häntä siksi, koska hänellä oli sama ristimä-nimi, kuin minulla".
"Tänne, Peggotty!" huusi Miss Betsey, avaten vierashuoneen ovea.
"Teetä. Emäntänne ei voi oikein hyvin. Älkäät hidastelko".
Tämän käskyn annettuansa semmoisella täysivaltaisuudella, kuin hän
olisi ollut tunnustettu hallitsia talossa aivan siitä saakka, kuin se
oli mikään talo ollut, ja katsottuaan ulos, kohdatakseen hämmästynyttä
Peggottya, joka, oudon äänen kuullessaan, ilmestyi käytävässä, kynttilä
kädessä, sulki Miss Betsey oven jälleen ja kävi istumaan, niinkuin
ennen: jalat hiili-ristikolla, vaatteen liepeet ylös nostettuna ja
kädet ristissä toisella polvella.
"Te arvelitte, että siitä tulisi tyttö", lausui Miss Betsey. "Minä en
epäile ollenkaan, että siitä tulee tyttö. Minua aavistaa, että se
varmaan on tyttö. Nyt, lapseni, siitä hetkestä saakka, kuin tämä tyttö
syntyy --"
"Ehkä poika", rohkeni äitini keskeyttää.
"Minä sanon teille, että minua aavistaa, että se varmaan on tyttö",
vastasi Miss Betsey. "Älkäät puhuko mitään vastaan. Siitä hetkestä
saakka, kuin tämä tyttö syntyy, lapseni, aion minä ruveta hänen
ystäväkseen. Minä aion ruveta hänen risti-äidikseen, ja minä pyydän,
että nimitätte hänet Betsey Trotwood Copperfieldiksi. _Tämän_ Betsey
Trotwoodin elämässä ei saa olla mitään erehdyksiä. _Hänen_, tyttö
rukan, tunteittensa suhteen ei saa laskea mitään leikkiä. Häntä täytyy
kasvattaa hyvin ja varjella hyvin, ettei hän pane mitään turhaa
luottamusta mihinkään, joka ei ansaitse sitä. Minun tulee ottaa tämä
_minun_ huolekseni".
Jokaiseen eri lauseesen heitähytti Miss Betsey päätänsä, niinkuin hänen
omat vanhat kärsimänsä vääryydet olisivat kuohuneet hänessä ja hän
ankaran ponnistuksen kautta olisi pidättänyt suorempaa viittausta
niihin. Niin ainakin äitini luuli, kun hän katseli häntä valkean
himmeässä hohdossa, vaikka hän liian paljon pelkäsi Miss Betsey'tä, oli
liian levoton itse puolestansa ja liian alakuloinen ja hämmentynyt
eroittaaksensa mitään oikein selvästi taikka tietääksensä, mitä sanoa.
"Ja oliko David hyvä teitä kohtaan, lapseni?" kysyi Miss Betsey, kun
hän oli ollut ääneti vähän aikaa, ja hänen päänsä liikunnot olivat
lakanneet. "Elittekö sovussa yhdessä?"
"Me olimme aivan onnelliset", vastasi äitini. "Mr. Copperfield oli vaan
liian hyvä minua kohtaan".
"No, hän teki kai teidät varsin hennoksi?" jatkoi Miss Betsey.
"Siihen katsoen, että minun täytyi jäädä tänne aivan yksin ja turvata
jälleen ainoastaan itseeni tässä kovassa mailmassa, kyllä, minä
pelkään, että hän todella teki niin", nyyhkytti äitini.
"Hyvä! Älkäät itkekö!" sanoi Miss Betsey. "Te ette sopineet toinen
toisellenne, lapseni -- jos muutoin kaksi ihmistä milloinkaan _voi_
sopia toisillensa -- ja sentähden minä tein tuon kysymyksen. Te olitte
orpo, eikö niin?"
"Niin"
"Ja koti-opettajatar?"
"Minä olin pikku lasten holhojana eräässä perheessä, jossa Mr.
Copperfield usein kävi. Mr. Copperfield oli erittäin ystävällinen
minulle, näytti huolivan paljon minusta, oli hyvin kohtelias minulle ja
viimein kosi minua. Ja minä suostuin. Ja niin me menimme naimisiin",
lausui äitini yksinkertaisesti.
"Vai niin! lapsi raukka!" arveli Miss Betsey, yhä tuijottaen valkeaan.
"Osaatteko mitään?"
"Antakaat anteeksi, Madam", sammalsi äitini.
"Hoitaa taloutta, esimerkiksi?" sanoi Miss Betsey.
"Ei suuresti, varon minä", vastasi äitini. "Ei siinä määrässä, kuin
soisin. Mutta Mr. Copperfield koetti opettaa minua --"
"Paljonko hän itse siitä tiesi!" lausui Miss Betsey itsekseen.
"Ja minä luulen, että olisin edistynyt, sillä minä olin hyvin harras
oppimaan ja hän hyvin kärsivällinen opettamaan, jollei kovaksi onneksi
hänen kuolemansa" -- tähän äitini sortui taas eikä voinut jatkaa.
"Hyvä, hyvä!" sanoi Miss Betsey.
"Minä pidin säännöllisesti taloudenkirjaa ja suoritin laskuni joka ilta
Mr. Copperfieldin kanssa", huudahti äitini, joutuen uudestaan surun
voitteesen ja sortuen kokonaan jälleen.
"Hyvä, hyvä!" lausui Miss Betsey. "Älkäät itkekö enää".
"Eikä meillä ollut yhtään sanan harkkaa näitten tähden, paitsi kun
Mr. Copperfield muistutti, että kolmoseni ja viitoseni olivat liian
paljon toistensa näköiset, taikka että minä panin kiehkuraisia häntiä
seitsen- ja yhdeksänmerkkeihini", lisäsi äitini, joutuen uudestaan
surun voitteesen ja sortuen kokonaan jälleen.
"Te vahingoitatte itseänne", sanoi Miss Betsey, "ja te tiedätte, ettei
se ole hyvä teille eikä ristityttärelleni. No! Älkäät nyt tuossa!"
Tämä syy vaikutti hiukan, että äitini tyyntyi, mutta hänen enentyvä
pahoinvointinsa ehkä vielä enemmän. Nyt syntyvä vaiti-olo keskeytyi
vaan, kun Miss Betsey välisti äännähti: "hm!" istuessansa jalat
hiiliristikolla.
"David oli tietääkseni rahoillaan ostanut itsellensä elatuskoron",
lausui hän tuokion perästä. "Mitä hän teki teidän hyväksenne?"
"Mr. Copperfield", sanoi äitini vähän vastahakoisesti, "oli kyllä
ajattelevainen ja hyvä määräämään, että osa siitä tulisi minulle".
"Paljonko?" kysyi Miss Betsey.
"Sataviisi puntaa vuoteensa", vastasi äitini.
"Onpa sitä siinäkin", sanoi tätini.
Sana oli sovelias tälle hetkelle. Äitini oli niin paljon huonompi, että
Peggotty, joka tuli sisään tee-pöydän ja kynttiläin kanssa ja yhdellä
silmäyksellä näki, kuinka kipeä hän oli -- jonka Miss Betsey ehkä olisi
nähnyt varemmin, jos olisi ollut kylläksi valoa -- talutti hänet
kiireesti ylikerrokseen hänen omaan huoneesensa ja heti lähetti Ham
Peggotyn, veljensä pojan, joka äitini tietämättä oli muutamia päiviä
ollut kätkössä talossa erityisen sanansaattajan virkaa varten, jos hätä
tulisi, noutamaan kätilöintä ja lääkäriä.
Nämät liitto-vallat kummastuivat jotenkin, kun vähäistä perästyksin
saapuivat paikalle ja näkivät tuntemattoman, juhlalliselta näyttävän
naisen istuvan, hattu sidottuna vasempaan käsivarteen, valkean edessä
ja täyttävän korviansa juvelikaupan pumpuleilla. Kun ei Peggotty
tietänyt hänestä mitään eikä liioin äitini puhunut hänestä mitään, oli
hän ikäänkuin arvoitus vierashuoneessa; eikä se asia, että hänellä oli
aitallinen juvelikaupan pumpuleita plakkarissansa ja että hän tuolla
tapaa pisteli tätä tavaraa korviinsa, vähentänyt hänen läsnä-olonsa
juhlallisuutta.
Kun lääkäri oli käynyt ylikerroksessa ja tullut alas jälleen sekä
joutunut, luullakseni, siihen vakuutukseen, että oli mahdollista, jotta
tämä tuntematon lady ja hän saisivat istua silmätysten muutamia
tunteja, pani hän parastansa, ollaksensa kohteliaana ja seurallisena.
Hän oli sukupuolensa lempeimpiä olentoja ja mitä suopein pikku mies.
Hän puikelsi, kylki edellä, sisään ja ulos huoneesta, ottaaksensa niin
vähän tilaa, kuin mahdollista. Hän käveli niin hiljaa, kuin haamu
Hamletissa, ja vielä hitaammin. Hän piti päätänsä kallella, osittain
häveliäästi halventaaksensa itseään, osittain nöyrästi lepyttääksensä
muita. Siinä ei ole paljon, jos sanoo, ettei hän lausunut kovaa sanaa
koirillekaan. Hän ei olisi pystynyt lausumaan kovaa sanaa hullullekaan
koiralle. Hän olisi ehkä antanut sille lauhkean sanan taikka puolen
taikka vaan katkelman; sillä hän puhui yhtä hitaasti, kuin hän käveli;
mutta hän ei olisi ollut tyly sille eikä hän olisi ollut pikainen sille
mistäkään syystä mailmassa.
Katsellen leppeästi tätiäni, pää kallellansa ja hiukan kumartaen häntä,
sanoi Mr. Chillip, tarkoittaen juvelikaupan pumpuleita, samalla kuin
hän vähän koski vasempaan korvaansa:
"Joku paikallinen särky, Madam?"
"Kuinka!" vastasi tätini, vetäen pumpulit pois toisesta korvasta,
niinkuin tulpan.
Mr. Chillip pelästyi niin hänen kiivaudestaan -- kuten hän jälestäpäin
kertoi äidilleni -- että oli erä, ettei hän kokonaan joutunut hämille.
Mutta hän toisti hyvänsävyisesti:
"Joku paikallinen särky, Madam?"
"Joutavia!" vastasi tätini ja tulppasi itsensä jälleen yhdellä
sivauksella.
Mr. Chillip ei saattanut tämän jälkeen tehdä muuta, kuin istua ja
tirkistellä häntä, sillä välin kuin tämä istui ja katseli valkeata,
siksi kuin häntä taas kutsuttiin ylikerrokseen. Jonkun neljänneksen
tuntia poissa oltuaan palasi hän.
"No?" sanoi tätini, ottaen pumpulit pois siitä korvasta, joka oli
likinnä Mr. Chillip'iä.
"Niin, Madam", vastasi Mr. Chillip, "me -- me edistymme hitaasti,
Madam".
"Oih!" sanoi tätini, ikäänkuin lyyritellen tätä ylenkatseellista
huudahus-sanaa. Ja tulppasi itsensä niinkuin ennen.
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『David Copperfield I David Copperfield nuoremman elämäkertomus ja kokemukset』
Charles Dickens · 번역 Waldemar Churberg
199,828자 (원문이 길어 앞부분만 · 전체 1,105,330자) · 저작권 근거: 저작자 모두 1924년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.