Todella -- todella -- niinkuin Mr. Chillip jutteli äidilleni, hän
melkein pani mielensä pahaksi; melkein pani mielensä pahaksi,
ammattinsa kannalta vaan. Mutta kuitenkin hän istui ja katseli tätiäni
lähes kaksi tuntia, sillä välin kuin tämä istui ja katseli valkeata,
siksi kuin häntä taas kutsuttiin ulos. Toisen pois-olon perästä palasi
hän jälleen.
"No?" sanoi tätini, ottaen taas pumpulit pois samanpuolisesta korvasta.
"Niin, Madam", vastasi Mr. Chillip, "me -- me edistymme hitaasti,
Madam".
"Äih!" lausui tätini semmoisella murinalla, että Mr. Chillip suorastaan
ei voinut kestää sitä. Se oli todella omainen lannistamaan hänen
rohkeuttansa, kertoi hän jälestäpäin. Hän meni mieluisammin istumaan
portaille kovaan uhoon ja pimeään, siksi kuin häntä uudestaan
kutsuttiin.
Ham Peggotty, joka kävi julkisessa koulussa ja oli koko mainio
katkismuksessa ja jota sentähden sopii katsoa luotettavaksi
todistajaksi, kertoi seuraavana päivänä, että, kun hän tuntia myöhemmin
sattumalta kurkisteli sisään vierashuoneesen, Miss Betsey, joka silloin
astuskeli levotonna edestakaisin, kohta huomasi hänet ja syöksi hänen
kimppuunsa, ennenkuin hän ehti paeta; -- että tuon tuostakin ylhäältä
kuului jalankopinaa ja ääniä, joita eivät pumpulit pidättäneet, siitä
päättäen, että lady ilmeisesti iski häneen, niinkuin uhriin, johon sopi
purkaa liika-kiihtymyksensä, kun äänet olivat lujimmillaan; -- että
lady, joka lakkaamatta kuljetti häntä edestakaisin kauluksesta
(niinkuin hän olisi nielaissut liian paljon opiumia) semmoisina hetkinä
ravisteli häntä, pörrötti hänen tukkaansa, rypisti hänen paitaansa,
tukki hänen korvansa, niinkuin olisi luullut niitä omiksi korviksensa,
sekä muulla lailla repi ja rääkkäsi häntä. Tätä todisti osaksi hänen
tätinsä, joka näki hänet kello puoli yksi kohta, kuin poika oli päässyt
ladyn käsistä, ja vakuutti, että hän silloin oli yhtä punainen, kuin
minä.
Lempeä Mr. Chillip ei voinut mitenkään pitää vihaa tämmöiseen aikaan,
jos milloinkaan. Hän puikelsi, kylki edellä, vierashuoneesen niin pian,
kuin hän oli vapaa toimestansa, ja sanoi tädilleni lienteimmällä
tavallansa:
"No, Madam, minua ilahuttaa, että saan toivottaa onnea teille".
"Mihin?" kysyi tätini tuikeasti.
Mr. Chillip hämmästyi taas tätini erittäin ankarasta käytöksestä, jonka
vuoksi hän kumarsi häntä vähän ja hymyili hänelle, lepyttääksensä
häntä.
"Jumala armahtakoon tätä miestä, mitä hän tekee!" huusi tätini
maltittomasti. "Eikö hän osaa puhua?"
"Rauhoittukaat, rakas Madam", sanoi Mr. Chillip hienoimmilla
sävelillänsä. "Nyt ei ole enää mitään syytä levottomuuteen, Madam.
Rauhoittukaat".
Jälestäpäin katsottiin melkein ihmeeksi, ettei tätini pudistanut Mr.
Chillip'iä hyvänpäiväiseksi, vieläpä pudistanut ulos hänestä, mitä
hänellä oli sanottavaa. Hän vaan pudisti omaa päätänsä tälle, mutta
semmoisella tavalla, joka vapisutti toista.
"Niin, Madam", jatkoi Mr. Chillip heti, kuin hän oli rohkaissut
mieltänsä, "minua ilahuttaa, että saan toivottaa onnea teille. Kaikki
on nyt ohitse, Madam, ja kaikki on käynyt hyvin".
Niinä viitenä minutina taikka sen vaiheella, joita Mr. Chillip käytti
tämän puheen pitämiseen, silmäili tätini häntä tarkasti.
"Kuinka hänen laitansa on?" sanoi tätini, laskien käsivartensa ristiin,
vaikka hattu vielä oli sidottu niihin toiseen.
"Hyvin, Madam, kyllä hän pian kokonaan toipuu, luulen minä", vastasi
Mr. Chillip. "Toipuu niin, kuin sopii toivoa nuoresta äidistä
tämmöisissä surullisissa perhe-oloissa. Ei mikään estä teitä kohta
menemästä hänen luoksensa, Madam. Se ehkä tekee hänen hyvää".
"Entä tyttö? Kuinka tyttö voi?" kysyi tätini tuimasti.
Mr. Chillip kallisti päätänsä hiukan enemmän ja katseli tätiäni,
niinkuin sievä lintu.
"Tyttö", lausui tätini. "Kuinka hän voi?"
"Madam", vastasi Mr. Chillip, "minä luulin teidän tietävän. Se on
poika".
Tätini ei virkkanut sanaakaan, vaan tarttui hattuunsa nauhoista,
niinkuin se olisi ollut linko, tähtäsi lyödäksensä sillä Mr. Chillip'iä
päähän, pani sen sitten omaan päähänsä vinoon, astui ulos eikä palannut
koskaan. Hän katosi, niinkuin tyytymätön haltiatar taikka niinkuin joku
niistä yliluonnollisista olennoista, joita minun yleisesti luultiin
olevan oikeutetun näkemään; eikä palannut milloinkaan enää.
Ei. Minä makasin kopassani ja äitini makasi vuoteessansa; mutta Betsey
Trotwood Copperfield oli ijäti unien ja varjojen maassa, niillä
kauheilla seuduilla, josta minä aivan nykyisin olin matkustanut; ja
valo meidän huoneemme akkunasta loisti ulos kaikkien semmoisten
matkustajien maalliselle rajalle ja sille kummulle, jossa säilyi sen
tuhka ja tomu, ilman jota minä en olisi koskaan ollut.
TOINEN LUKU.
Minä huomaan.
Ensimäiset esineet, jotka saavat selvän muodon edessäni, kun katson
kauas taaksepäin lapsuuteni tyhjyyteen, ovat äitini kauniilla
hiuksillaan ja nuorekkaalla vartalollaan ja Peggotty, jolla ei ollut
mitään vartaloa ollenkaan, vaan silmät, niin mustat, että ne näyttivät
pimittävän koko ympäristönsä hänen kasvoissaan, ja posket ja
käsivarret, niin lujat ja punaiset, että minua kummastutti, etteivät
linnut nokkineet häntä omenain sijasta.
Minä luulen, että voin muistaa, kuinka nämät molemmat ovat vähän matkan
päässä toisistansa, näyttäen vähemmältä silmissäni sen kautta, että he
kumartuvat alas taikka ovat polvillansa lattialla, ja kuinka minä itse
kävelen horjuvilla askelilla toisen luota toisen luo. Minulla on joku
hämärä tunto, jota en saata eroittaa todellisesta muistosta, että minun
oli tapa koskea Peggotyn etusormeen, kun hän ojensi sitä minulle,
ja että se oli käynyt karkeaksi ompelemisesta, niinkuin vähäinen
muskotti-riivin.
Kenties vaan kuvailen tätä mielessäni, vaikka kyllä luulen, että meidän
useimpien muisti ulottuu taa'emmaksi, kuin moni meistä arvaa; samoin
kuin luulen, että huomionkyky useissa ihan vähissä lapsissa on ihmeen
säntillinen ja tarkka. Minä luulen myöskin, että sopii suuremmalla
syyllä sanoa, että enimmät aika ihmiset, jotka ovat merkilliset tässä
suhteessa, eivät ole kadottaneet tätä kykyä, kuin että he ovat
saavuttaneet sen; sitä pikemmin, koska minä tavallisesti huomaan, että
semmoisissa ihmisissä asuu jonkunlainen tuoreus ja lempeys sekä
taipumus tyytyväisyyteen ja iloisuuteen, joka on sekin perintö, jonka
ovat lapsuudestansa säilyttäneet.
Minusta ehkä tuntuisi, kuin "kiertelisin", kun pysähdyn sanomaan tätä,
jollei se saattaisi minua muistuttamaan, että minä perustan näitä
päätöksiä osaksi omaan kokemukseeni itsestäni; ja jos jostakin, jota
panen tähän kertomukseen, näyttäisi siltä, kuin minulla lapsena olisi
ollut tarkka huomion-kyky, taikka kuin minulla nyt miehenä olisi virkeä
muisto lapsuudestani, niin sanon suorastaan, että omistan itselleni
molemmat nämät avut.
Kun katson taaksepäin, niinkuin jo sanoin, lapsuuteni tyhjyyteen, ovat
ensimäiset esineet, jotka muistan eriäviksi yleisestä epäselvyydestä,
äitini ja Peggotty. Mitä muuta minä muistan? Katsokaamme.
Tuossa ilmestyy pilvestä asuntomme -- ei uutena minulle, vaan aivan
tuttuna aikaisimmassa muistissani. Alikerroksessa on Peggotyn kyökin,
josta pääsee takapihalle; keskellä tätä on paalun päässä kyhkyislakka
ilman mitään kyhkyisiä ja yhdessä nurkassa iso koirankoppi ilman mitään
koiraa; joukko kanoja, jotka minusta näyttävät kauhean isoilta,
käyskelevät sinne tänne uhkaavalla ja äkäisellä tavalla. Tuossa on
kukko, joka lentää patsaan päähän kiekumaan ja näyttää erittäin
tarkkaavan minua, kun katselen häntä kyökin akkunasta. Hän saattaa
minut vapisemaan, hän on niin julma. Hanhista tuolla ulkopuolella
sivuporttia, jotka tulevat vaaputellen ja kurottaen pitkiä kaulojansa
minun perästäni, kun astun sitä tietä, näen öisin unta: niinkuin
ihminen, jota pedot ympäröitsevät, näkee unta leijonista.
Tässä on pitkä käytävä -- kuinka äärettömän avara se minusta on! --
joka johdattaa Peggotyn kyökistä etupuolen ovelle. Siitä aukenee pimeä
varahuone, ja tämä on paikka, jonka ohitse iltaisin tulee juosta; sillä
minä en tiedä, mitä lienee noitten tynnyrien, ruukkujen ja vanhojen
teelaatikkojen välissä, kun ei siellä ole ketään himmeästi palavan
kynttilän kanssa ja lasko ovesta ummehtunutta ilmaa, jossa on sekaisin
saipuan, pickles'in, pippurin, kynttiläin ja kahvin hajua. Lisäksi on
täällä nuot molemmat vierashuoneet: se vierashuone, jossa istumme
iltaisin, äitini, minä ja Peggotty -- sillä Peggotty on kokonaan meidän
kumppanimme, kun hänen askareensa ovat tehdyt ja me olemme itseksemme
-- ja paras vierashuone, jossa istumme sunnuntaisin; isosti kyllä,
mutta ei niin mukavasti. Minusta on jotakin surullista ilmassa tuossa
huoneessa, sillä Peggotty on kertonut minulle -- minä en tiedä milloin,
mutta ilmeisesti kauan aikaa sitten -- isäni hautajaisista ja
saattoseurasta, jolla oli mustat vaipat yllänsä. Eräänä pyhä-iltana
äitini siinä lukee Peggotylle ja minulle, kuinka Lazarus herätettiin
kuolleista. Ja minä olen niin peloissani, että heidän täytyy
jälestäpäin ottaa minut vuoteestani ja makuuhuoneen akkunasta näyttää
minulle hiljainen kirkkotarha, jossa kuolleet kaikki makaavat rauhassa
haudoissansa juhlallisen kuun valossa.
Tietääkseni ei löydy missään mitään puoleksikaan niin viheriätä, kuin
tämän kirkkotarhan ruoho; ei mitään puoleksikaan niin varjokasta, kuin
sen puut; ei mitään puoleksikaan niin levollista, kuin sen hautakivet.
Lampaat käyvät laitumella siellä, kun minä varhain aamuisin nousen
polvilleni vähäisessä vuoteessani kammiossa sisäpuolella äitini
huonetta, katsellakseni sitä; ja minä näen punaisen valon paistavan
aurinko-kellolle ja ajattelen itsekseni: "olisi hauska tietää, onko
aurinko-kello iloinen, kun se taas voi sanoa, mikä aika on?"
Tuossa on meidän penkkimme kirkossa. Kuinka korkea-selkäinen penkki!
Lähellä sitä on akkuna, josta sopii nähdä talomme ja josta Peggotty
monta kertaa jumalanpalveluksen aikana näkee sen, sillä hän tahtoo
vakuuttaa itseänsä niin paljon, kuin mahdollista, ettei sitä ryöstetä
taikka ettei se ole tulessa. Mutta vaikka Peggotyn silmä haihattelee,
paheksii hän suuresti, jos minun silmäni haihattelevat, ja rypistää
otsaansa minulle, kun seison istuimellani, että minä katselisin pappia.
Mutta minä en jaksa aina katsella häntä -- minä tunnen hänet ilman
tuota valkoista vaatetta ja pelkään, että hän kummastelisi, miksi minä
näin ällistelen, ja ehkä keskeyttäisi saarnan, kysyäksensä -- ja mitä
minä tuossa teen? Kauheata on haukotella, mutta minun täytyy tehdä
jotakin. Minä katselen äitiäni, mutta _hän_ ei ole näkevinänsä minua.
Minä katselen yhtä poikaa käytävällä, vaan _hän_ irvistelee minulle.
Minä katselen päivänpaistetta, kun se tulvaa sisään avoimesta ovesta
eteishuoneen kautta, ja siinä minä näen eksyneen lampaan -- minä en
tarkoita mitään syntistä ihmistä, vaan oikeata lammasta -- joka
puoleksi päättää tulla sisään kirkkoon. Minä tunnen, että, jos katselen
sitä kauemmin, viehättyisin sanomaan jotakin ääneen; ja mihin minä
silloin joutuisin! Minä katselen muistotauluja seinällä ja koetan
ajatella Mr. Bodgers vainajaa, joka kuului tähän pitäjään, ja mitä
tunteita Mrs. Bodgers'illa lienee ollut, kun Mr. Bodgers kauan aikaa
sairasti eikä lääkäreistä ollut mitään apua. Minua haluttaa tietää,
noutivatko Mr. Chillip'iä ja eikö hänkään saanut mitään aikaan, sekä,
jos niin oli laita, miltä hänestä tuntuu, kun häntä muistutetaan siitä
kerta viikkoonsa. Minä käännän silmäni Mr. Chillip'istä ja hänen
sunnuntaihuvistaan saarnastuolia kohden ja ajattelen, mikä oivallinen
leikkipaikka se olisi ja mikä linna siitä tulisi, kun toinen poika
ryntäisi astuimia ylös, ahdistaaksensa sitä, ja saisi samettityynyn
ripsuineen viskatuksi vasten päätänsä. Aikaa myöden silmäni vähitellen
ummistavat; ja sen sijaan, että olen kuulevinani papin veisaavan
pitkäveteistä virttä lämpimässä, en minä kuule mitään, siksi kuin
kolinalla putoon istuimeltani ja Peggotty korjaa minut pois enemmän
kuolleena, kuin elävänä.
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『David Copperfield I David Copperfield nuoremman elämäkertomus ja kokemukset』
Charles Dickens · 번역 Waldemar Churberg
199,828자 (원문이 길어 앞부분만 · 전체 1,105,330자) · 저작권 근거: 저작자 모두 1924년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.