Ja nyt näen talomme ulkopuolen. Makuuhuoneen ristikolla varustetut
akkunat ovat auki, että hyvältä hajuava ilma pääsee sisään. Repaleiset,
vanhat peltovareksen pesät roikkuvat yhä jalavissa puutarhan päässä
rakennuksen edustalla. Nyt olen takamaisessa puutarhassa toisella
puolella tuota pihaa, jossa tyhjä kyhkyislakka ja koirankoppi ovat --
oikea perhosten tyyssija, minun muistaakseni varustettu korkealla
aidalla, portilla ja esilukolla; jossa hedelmät riippuvat rypäleittäin
kypsempinä ja mehukkaampina, kuin mitä on sittemmin koskaan nähty
missään muussa puutarhassa, ja jossa äitini poimii muutamia koriin,
sillä välin kuin minä seison vieressä, salaa pistellen suuhuni
karvikoita ja koettaen näyttää viattomalta. Kova tuuli nousee, ja kesä
on samalla mennyt. Me leikittelemme paraikaa talvi-hämärässä, tanssien
ympäri vierashuonetta. Kun äitini on hengästynyt ja levähtää
nojatuolissa, katselen minä, kuinka hän käärii vaaleita kiehkuroitaan
sormiensa ympärille ja silittää liiviänsä, eikä kukaan tiedä paremmin,
kuin minä, että hän on mielissään siitä, että hän näyttää niin
kauniilta, ja ylpeä siitä, että hän on niin sievä.
Tämä on kaikkein aikaisimpia muistojani. Tämä ja joku tunto, että me
molemmat vähän pelkäsimme Peggottya ja noudatimme useimmissa asioissa
hänen tahtoansa, olivat ensimäisiä päätelmiä -- jos niitä siksi sopii
sanoa -- joita minä johdatin siitä, mitä näin.
Peggotty ja minä istuimme eräänä iltana yksinämme vierashuoneen valkean
vieressä. Minä olin lukenut Peggotylle krokotiileistä. Minä olin
varmaan lukenut erittäin selvästi taikka tuo hyvänen oli tarkasti
kuunnellut, sillä minä muistan, että, kun olin päättänyt, hänellä oli
himmeä käsitys, että krokotiilit olivat jonkunlaisia ruoka-kasveja.
Minä olin väsynyt lukemisesta ja unesta nääntymälläni; mutta koska
olin juhlalliseksi huvikseni saanut luvan valvoa, siksi kuin äitini
palaisi kotiin naapurista iltaa viettämästä, olisin minä (tietysti)
mieluisammin kuollut vartiollani, kuin mennyt levolle. Minua nukutti jo
siinä määrässä, että Peggotty näytti paisuvan ja käyvä sanomattoman
isoksi. Minä pidin auki silmäluomiani molemmilla etusormillani ja
katselin kiinteästi häntä, kun hän istui työnsä ääressä; sitä
vähäistä vahakynttilän palasta, jota hän käytti lankaansa varten --
kuinka vanhalta se näytti ryttyisenä joka taholta! -- sitä
pikkuista, olkikattoista huonetta, jossa kyynärämitta asui; hänen
ompelu-rasiaansa, jonka juoksukanteen Saint Paul'in kirkko oli maalattu
(kupu neilikanväriseksi); messinkistä sormistinta hänen sormessaan;
häntä itseä, joka minun silmissäni oli aivan viehättävä. Minua raukaisi
niin, jotta tunsin, että, jos hetkeksi vaan herkeisin katselemasta
jotakin, minä olisin hukassa.
"Peggotty", sanon minä yhtäkkiä, "oletko sinä koskaan ollut
naimisissa?"
"Hyvä Jumala, Master[9] Davy", vastasi Peggotty. "Mistä naiminen on
joukahtanut teidän päähänne?"
Hän vastasi semmoisella hykähdyksellä, että se herätti minut kokonaan.
Ja sitten hän pysähtyi työssänsä ja katseli minua, neula vedettynä niin
pitkälle, kuin lanka ulottui.
"Mutta etkö milloinkaan ole ollut naimisissa, Peggotty?" sanon minä.
"Sinä olet hyvin kaunis nainen, eikö niin?"
Tosin oli minusta hänen ja äitini kauneus eri laatua, mutta toiseen
kauneudenkuntaan lukien arvelin Peggottya täydelliseksi esikuvaksi.
Parhaassa vierashuoneessa löytyi punainen samettipalli, johon äitini
oli maalannut kukkakimpun. Tämän pallin pohjaväri ja Peggotyn iho
näyttivät minusta olevan samanlainen. Palli oli sileä, ja Peggotty
karkea, mutta se ei haitannut mitään.
"Minäkö kaunis, Davy!" lausui Peggotty. "Ei suinkaan, lapseni! Mutta
mistä naiminen joukahti teidän päähänne?"
"Minä en tiedä! -- Ethän sinä saa mennä kuin yhdelle miehelle
kertaansa, vai kuinka, Peggotty?"
"Ei millään muotoa", sanoo Peggotty hyvin kerkeästi ja päättäväisesti.
"Mutta jos menet miehelle ja tämä kuolee, silloin saat mennä toiselle
miehelle, eikö niin, Peggotty?"
"_Saan_ kyllä", lausuu Peggotty, "jos haluttaa, rakkaani. Se on kunkin
mieltä myöden".
"Mutta mikä sinun mielesi on, Peggotty?" lausuin minä.
Minä kysyin häneltä ja katselin häntä uteliaasti, koska hän katseli
niin uteliaasti minua.
"Minun mieleni on", vastasi Peggotty, vähän epäiltyään ja siirtäen
silmänsä pois minusta, samalla kuin hän ryhtyi työhönsä jälleen, "etten
minä koskaan ole ollut naimisissa, Master Davy, enkä odota niihin
joutuvani. Siinä kaikki, mitä minä tästä asiasta tiedän".
"Ethän sinä ole suuttunut, toivon minä, Peggotty, oletko?" kysyin minä,
kun olin pysynyt tuokion alallani.
Minä todella luulin, että hän oli: hän oli vastannut minua niin
lyhyesti; mutta minä erehdyin kokonaan, sillä hän pani pois
neulomuksensa (joka oli hänen oma sukkansa) ja avaten syliänsä painoi
minun kiharaisen pääni siihen ja pusersi sitä aika lailla. Minä tiedän,
että se oli aika puserrus, sillä sen vuoksi, että hän oli kovin lihava,
meni aina, kun hän vaan puettuna vähänkin ponnisti voimiansa, joku
nappi irti takaa hänen hameestansa. Ja minä muistan, että kaksi lensi
toiselle puolelle vierashuonetta, sillä aikaa kuin hän halaili minua.
"Antakaat minun nyt kuulla vähän enemmän korkotilleistä", sanoi
Peggotty, joka ei vielä oikein osannut niitten nimeä, "sillä minä en
ole kuullut puoltakaan niistä vielä".
Minä en voinut kokonaan ymmärtää, miksi Peggotty näytti niin
kummalliselta taikka miksi hän oli niin valmis puuttumaan jälleen
krokotiileihin. Kuitenkin me palasimme näihin hirviöihin uudella
valppaudella minun puolestani; ja me jätimme heidän munansa hiekkaan
auringon haudottavaksi; ja me juoksimme heitä pakoon ja vältimme
heitä sillä, että alinomaa käännyimme, jota he eivät kömpelön
ruumiinrakennuksensa vuoksi voineet niin nopeasti tehdä; ja me astuimme
veteen heidän peräänsä, niinkuin maanasukkaat, ja pistimme teräviä
puukeihäitä heidän kurkkuunsa; lyhyeltä puhuen, me suoritimme koko
krokotiilikujanjuoksun. Minä ainakin; mutta minä en ollut oikein varma
Peggotyn suhteen, joka koko ajan mietteissänsä sohi neulallansa
kasvojaan ja käsivarsiaan eri paikoista.
Me olimme päässeet krokotiileistä ja ryhdyimme alligatoreihin, kun
puutarhan-kello soi. Nyt menimme ulos portille; ja siinä oli äitini,
näyttäen mielestäni tavattoman kauniilta, ja hänen kanssansa eräs
gentlemani, jolla oli komea, musta tukka sekä poskiparta, ja joka oli
viime pyhänä saattanut meitä kotiin kirkosta.
Kun äitini kumartui alas kynnystä kohden, syleilläksensä ja
suudellaksensa minua, sanoi gentlemani, että minä olin pikkuinen
toveri, jolla oli suuremmat etu-oikeudet, kuin ruhtinaalla -- taikka
jotakin senlaista; sillä myöhempi ymmärrykseni, minä huomaan sen, tulee
tässä avukseni.
"Mitä se tarkoittaa?" kysyin minä häneltä äitini olkapään yli.
Hän taputti minua pääni päällä; mutta tavalla taikka toisella minä en
pitänyt hänestä eikä hänen syvästä äänestään ja minä kadehdin, että
hänen kätensä koski äitini kättä, kun se koski minua -- niinkuin asian
laita oli. Minä työnsin sitä pois voimiani myöden.
"Mutta, Davy!" muistutti äitini.
"Sitä rakasta poikaa!" lausui gentlemani. "Minä en kummastele hänen
hellyyttänsä!"
Minä en nähnyt koskaan niin kaunista punaa äitini kasvoissa. Hän
nuhteli minua lempeästi taitamattomuudestani ja vetäen minua shaalinsa
ääreen kääntyi kiittääksensä gentlemania siitä, että tämä oli nähnyt
niin paljon vaivaa ja saattanut häntä kotiin. Puhuessaan ojensi äitini
kätensä gentlemanille ja, kun tämä tarttui siihen, katseli,
luullakseni, minua.
"Sanokaamme 'hyvää yötä', poikaseni", lausui gentlemani, kun hän oli
notkistanut päätänsä -- _minä_ näin hänen tekevän sen! -- äitini
pikkuisen hansikan puoleen.
"Hyvää yötä!" sanoin minä.
"No, olkaamme parhaat ystävät mailmassa!" lausui gentlemani nauraen.
"Pudistakaamme kättä!"
Minun oikea käteni oli äitini vasemmassa kädessä; minä siis tarjosin
hänelle toista.
"Mutta tuo on väärä käsi, Davy!" nauroi gentlemani.
Äitini veti esiin oikean käteni, mutta ennen sanotusta syystä olin
päättänyt, etten antaisi sitä hänelle, enkä antanutkaan. Minä ojensin
hänelle toista, ja hän ravisti sitä sydämellisesti, lausuen, että minä
olin urhea poika, ja meni tiehensä.
Juuri tällä hetkellä näen hänen kääntyvän puutarhassa ja
paha-enteisistä, mustista silmistään luovan meihin viimeisen katseen,
ennenkuin ovi suljetaan.
Peggotty, joka ei ollut virkkanut sanaakaan eikä sormeakaan
liikuttanut, pani heti telkimen eteen, ja me menimme kaikki
vierashuoneesen. Vastoin tapaansa äitini ei tullut nojatuoliin valkean
luo, vaan pysyi huoneen toisessa päässä, jossa hän istui ja lauloi
itseksensä.
"Toivon, että teillä oli hupainen ilta, Madam", sanoi Peggotty, seisoen
tönkeänä, kuin tynnyri, keskellä huonetta, kynttiläjalka kädessä.
"Kiitoksia paljon, Peggotty", vastasi äitini iloisella äänellä,
"minulla on ollut _hyvin_ hupainen ilta".
"Vieras muoto taikka niin tuntuu vaihetuksesta hauskalta", arveli
Peggotty.
"Kyllä, varsin hauskalta", vastasi äitini.
Sillä välin kuin Peggotty jäi liikahtamatta seisomaan keskelle huonetta
ja äitini jatkoi laulamistaan, menin minä nukuksiin, vaikka niin
herkästi, että kuulin äänet, eroittamatta kuitenkaan, mitä ne sanoivat.
Kun puoleksi heräsin tästä levottomasta unen vienoksesta, näin Peggotyn
ja äitini itkevän molemmat ja molemmat puhuvan.
"Tämänkaltaisesta Mr. Copperfield ei olisi pitänyt", vakuutti Peggotty.
"Sen minä sanon ja sen minä vannon!"
"Laupias Jumala!" huudahti äitini. "Sinä saatat minut hulluksi!
Löytyikö koskaan mitään tyttö raukkaa, jota palveliat kohtelivat niin
pahasti, kuin minua! Miksi teenkään itselleni sitä vääryyttä, että
sanon itseäni tytöksi? Enkö minä koskaan ole ollut naimisissa,
Peggotty?"
"Sen tietää Jumala, että olette olleet, Madam", vastasi Peggotty.
"Kuinka sinä siis uskallat", lausui äitini -- "sinä tiedät, etten
tarkoita, kuinka sinä uskallat, Peggotty, vaan, kuinka sinä hennot --
saattaa minut niin alakuloiseksi ja lausua semmoisia katkeria asioita
minulle, vaikka hyvin huomaat, ettei minulla ulkopuolella tätä paikkaa
ole yhtäkään ystävää, johon kääntyä!"
"Sitä enemmän syytä", vastasi Peggotty, "sanoa, ettei tämä kelpaa. Ei!
tämä ei kelpaa. Ei! vaikka mikä olisi". -- Minä pelkäsin, että Peggotty
heittäisi kynttiläjalan kädestään; hän heilutti sitä niin kiivaasti.
"Kuinka sinä voit tehdä asiaa niin pahaksi", lausui äitini, vuodattaen
runsaammin kyyneliä, kuin ennen, "ja puhua näin väärällä tavalla!
Kuinka sinä voit haastella, niinkuin kaikki olisi sovittu ja päätetty,
Peggotty, vaikka minä sanon sinulle lakkaamatta, sinä julma ihminen,
että paitsi tavallisimpia kohteliaisuuden osoituksia ei mitään ole
tapahtunut! Sinä puhut ihastelemisesta. Mikä minun tulee neuvoksi? Jos
ihmiset ovat niin tyhmät, että ihastelevat, onko se minun vikani? Mikä
minun tulee neuvoksi, kysyn sinulta? Tahtoisitko, että ajan hiukset
päästäni ja mustaan kasvoni, taikka että poltan tai kalttaan tai muulla
lailla laitan itseni rumaksi? Totta puhuen, sinä tahtoisit sitä,
Peggotty. Totta puhuen, sinä olisit aivan mielissäsi siitä."
Nämät moitteet näyttivät minusta kovasti koskevan Peggottyyn.
"Ja minun rakas poikani", huudahti äitini, tullen sen nojatuolin luo,
jossa minä olin, ja hyväillen minua, "minun oma pikku Davyni!
Tarvitseeko viitata minulle, että minä en rakasta kylläksi kultaista
aarrettani, kalliinta pikku olentoa, mikä milloinkaan on löytynyt!"
"Semmoisiin ei ole kukaan koskaan viitannut", sanoi Peggotty.
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『David Copperfield I David Copperfield nuoremman elämäkertomus ja kokemukset』
Charles Dickens · 번역 Waldemar Churberg
199,828자 (원문이 길어 앞부분만 · 전체 1,105,330자) · 저작권 근거: 저작자 모두 1924년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.