"Viittasit oikein, Peggotty!" vastasi äitini. "Sinä tiedät, että
viittasit. Mitä muuta oli mahdollista päättää siitä, mitä sanoit, sinä
lemmetön luontokappale, vaikka tiedät yhtä hyvin, kuin minä, että, kun
sain rahani viime neljännekseltä, minä en hänen tähtensä raskinut ostaa
itselleni uutta parasollia, vaikka vanha viheriäinen on aivan kulunut
ja reunus on perin resainen. Sinä tiedät, että se on, Peggotty. Sinä et
voi kieltää sitä". Sitten kääntyen hellästi minun puoleeni, poski minun
poskeani vastaan, "olenko minä häijy äiti sinulle, Davy? Olenko minä
ilkeä, kova, itsekäs, paha äiti? Sano, että minä olen, lapseni; sano:
'olet', herttainen poikani, ja Peggotty rakastaa sinua, ja Peggotyn
rakkaus on paljon parempi, kuin minun, Davy. _Minä_ en rakasta sinua
ollenkaan, rakastanko?"
Tähän rupesimme kaikki itkemään. Minä luulen, että minä olin äänekkäin
joukossa, vaan sen minä varmaan tiedän, että toden perästä me kaikki
itkimme. Minä olin kokonaan sydämestäni sortunut, ja minä pelkään, että
ensimäisessä loukatun hellyyden innossani sanoin Peggottya "pedoksi".
Tämä rehellinen olento oli, muistaakseni, kovasti murheissaan ja joutui
varmaan aivan napittomaksi tässä tilaisuudessa; sillä vähäinen parvi
näitä lento-aseita sinkoili sinne tänne, kun hän, sovittuaan äitini
kanssa, laski polvillensa nojatuolin viereen ja sopi minun kanssani.
Me panimme kovasti alakuloisina maata. Nyyhkytykseni piti minua kauan
aikaa hereillä; ja kun joku varsin ankara nyyhkäys kokonaan nosti minut
ylös vuoteessani, näin äitini istuvan peitolla ja nojautuvan minun
puoleeni.
Minä vaivuin nyt uneen hänen syliinsä ja nukuin sitkeästi.
Josko minä seuraavana sunnuntaina näin gentlemanin jälleen vai menikö
pidempi aika, ennenkuin hän taas ilmestyi, sitä minä en muista. Minä en
väitä, että varmaan muistan tapahtuma-päivät. Mutta kirkossa hän oli ja
saatti meitä kotiin jumalanpalveluksen perästä. Hän tuli myöskin sisään
katsomaan kuuluisaa geraniumia, joka oli meillä vierashuoneen
akkunassa. Minusta ei näyttänyt siltä, kuin hän olisi huolinut paljon
siitä, mutta ennen lähtöänsä pyysi hän äitiäni antamaan hänelle yhden
kukan. Äitini käski hänen valita itselleen yhden, mutta hän ei tahtonut
tehdä sitä -- minä en voinut ymmärtää, miksi -- ja niin poimi äitini
yhden hänelle ja antoi sen hänelle. Hän sanoi, ettei hän koskaan, ei
koskaan enää luopuisi siitä; ja minun mielestäni hän oli hyvin
yksinkertainen, joka ei tietänyt, että se päivän taikka parin perästä
murenisi kappaleiksi.
Peggotty alkoi seurustella vähemmin meidän kanssamme iltaisin, kuin
ennen. Äitini jätti sangen paljon hänen ratkaistavaksensa -- enemmän,
kuin tavallisesti, niin minusta tuntui -- ja me olimme kaikki kolme
erinomaisen hyvät ystävät; kuitenkin olimme toisenlaiset, kuin ennen,
eikä keskinäinen välimme ollut niin luonteva. Toisinaan luulin
huomaavani, että Peggotty ehkä paheksi, että äitini käytti kaikkia
niitä kauniita pukuja, jotka hänellä oli piirongissaan, taikka että hän
kävi niin usein vieraisilla tuossa naapurissa; mutta minä en voinut
saada oikein selkoa asiasta.
Aikaa voittain totuin minä näkemään mustapartaista gentlemania. Minä en
pitänyt hänestä enemmän, kuin alustakaan, vaan kadehdin häntä samalla
levottomalla tavalla; mutta jos minulla oli joku syy siihen, paitsi
lapsen vaistomainen nurjamielisyys ja joku yleinen ajatus, että
Peggotty ja minä olisimme voineet pitää äitiäni hyvänä ilman kenenkään
avutta, ei se suinkaan ollut _se_ syy, jonka olisin keksinyt, jos
olisin ollut vanhempi. Ei mikään semmoinen asia pistänyt ensinkään
päähäni. Minä näin vaan pienissä kappaleissa, kuinka asian laita oli;
mutta mitä siihen tulee, että olisin näistä kappaleista kutonut
kokonaisen verkon ja saanut jotakin saalista siihen, se oli tähän asti
ulkopuolella voimaani.
Eräänä syys-aamuna olin minä äitini kanssa puutarhassa asuntomme
edustalla, kun Mr. Murdstone -- minä tunsin hänet tällä nimellä nyt --
kulki ratsastaen ohitse. Hän seisautti hevostansa, tervehtiäksensä
äitiäni, ja sanoi, että hän oli matkalla Lowestoft'iin muutamien
ystävien luo, jotka olivat siellä jahti-aluksineen. Hän ehdotteli
iloisesti, että minä tulisin istumaan satulaan hänen eteensä, jos minun
teki mieli ratsastaa.
Ilma oli niin kirkas ja suloinen, ja hevonen näytti itse niin suuresti
mieltyneen tähän ratsastamis-tuumaan, kun se seisoi korskuen ja hyppien
puutarhan portilla, että minua kovasti halutti lähteä. Niin minä
toimitettiin toiseen kerrokseen Peggotyn luo siistittäväksi. Tällä
välin astui Mr. Murdstone maahan ja, ohjakset käsivarrella, käveli
verkalleen edestakaisin pensas-aidan ulkopuolella, sillä aikaa kuin
äitini käveli verkalleen edestakaisin sisäpuolella, pitääksensä hänelle
seuraa. Minä muistan, kuinka Peggotty ja minä tähystelimme heitä
vähäisestä akkunastani; minä muistan, kuinka tyystisti he näyttivät
tutkivan ruusupensasta heidän välissään, kun he liikkuivat
edestakaisin; ja kuinka Peggotty, aivan hyvällä tuulella oltuaan,
yhtäkkiä vihastui ja erittäin kovakätisesti suki hiukseni väärälle
puolelle.
Mr. Murdstone ja minä olimme pian matkalla ja ajoimme pientä juoksua
viheriällä nurmikolla tien vieressä. Hän tuki minua aivan keveästi
toisella käsivarrellaan, enkä minä luule, että olin erittäin levoton;
mutta minä en saanut istutuksi hänen edessään, ilman että välisti
käänsin päätäni ja katselin häntä kasvoihin. Hänellä oli sellaiset
laidot, mustat silmät -- minulta puuttuu parempaa sanaa semmoisten
silmien kuvaamiseksi, joissa ei ole mitään syvyyttä, mihin katsoa --
jotka, kun ne ovat mietteisin kääntyneinä, näyttävät jostakin valon
omituisuudesta hetkittäin käyvän karsoksi. Usein, kun katselin häntä,
huomasin jonkunlaisella kammolla tämän ilmiön ja kummastelin, mitä hän
niin syvästi ajatteli. Hänen hiuksensa ja poskipartansa olivat, näin
likeltä katsottuina, mustemmat ja tuuheammat, kuin mitä minäkään olin
uskonut. Joku neliskulmaisuus hänen kasvojensa alipuolessa ynnä hänen
vahvan, mustan partansa pilkullinen sänki -- hän ajoi joka päivä
partansa hyvin tyyni -- muistuttivat minua niistä vahakuvista, joita
puolta vuotta ennen kuljetettiin meidän paikoilla. Tämä, hänen
säännölliset kulmakarvansa ja tuo uhkean valkoinen, tumma ja ruskea
väri hänen ihossaan -- hiiteen hänen ihonsa ja muistonsa! -- saivat
minua ajattelemaan häntä, vaikka pahaa aavistin, varsin kauniiksi
mieheksi. Minä en epäile yhtään, että myöskin rakas äiti parkani
ajatteli häntä samanlaiseksi.
Meren rannalle tultuamme, poikkesimme erääsen hotelliin, jossa kaksi
gentlemania poltti cigarria itseksensä yhdessä huoneessa. He makasivat
kumpikin vähintäin neljällä tuolilla, ja heillä oli iso, karkea
tröijy yllänsä. Yhdessä nurkassa oli joukko päällystakkeja ja
merimiehenjakkuja sekä yksi lippu, kaikki myttyyn käärittynä.
He pyörähtivät molemmat jaloillensa huolimattomalla tavalla, kun me
astuimme sisään, ja huusivat: "halloo, Murdstone! Me luulimme jo, että
olitte kuolleet!"
"Ei vielä", vastasi Mr. Murdstone.
"Ja kuka tämä poika veitikka on?" kysyi toinen gentlemani, tarttuen
minuun.
"Se on Davy", vastasi Mr. Murdstone.
"Mikä Davy?" sanoi gentlemani. "Jonesko?"
"Copperfield", lausui Mr. Murdstone.
"Kuinka! Tuon lumoavan Mrs. Copperfieldin hännys?" huudahti gentlemani.
"Tuon sievän pikku lesken?"
"Qvinion", sanoi Mr. Murdstone, "olkaat varoillanne. Muutamat
huomaavat".
"Kuka huomaa?" kysyi gentlemani nauraen.
Minä katsahdin äkkiä ylös, sillä minä olin utelias tietämään.
"Sheffieldin Brooks vaan", lausui Mr. Murdstone.
Minun kävi oloni oikein huokeaksi, kun kuulin, että se oli vaan
Sheffieldin Brooks; sillä alusta minä todella luulin, että se olin
minä.
Sheffieldin Mr. Brooks'in nimessä näytti olevan jotakin kovin
naurettavaa, sillä molemmat gentlemanit nauroivat sydämellisesti, kun
häntä mainittiin, ja se huvitti myöskin suuresti Mr. Murdstone'a. Vähän
aikaa naurettuaan sanoi se gentlemani, jota hän oli nimittänyt
Qvinion'iksi:
"Ja mitä Sheffieldin Brooks arvelee ehdoitetusta kaupasta?"
"No, minä en luule, että Brooks tätä nykyä ymmärtää paljon siitä",
vastasi Mr. Murdstone; "mutta ei hän yleensä ole suosiollinen minulle,
luulen minä".
He nauroivat tätä vielä, ja Mr. Qvinion ilmoitti aikovansa soittaa
sherryä, juodaksensa Brooks'in kunniaksi. Hän soittikin; ja kun viini
tuli, antoi hän minulle vähän siitä ynnä korpun ja käski minun,
ennenkuin join, nousta ylös ja sanoa: "hukka Sheffieldin Brooks'ille!"
Esitys vastaanotettiin suurella mieltymyksellä ja niin sydämellisellä
naurulla, että minäkin rupesin nauramaan; johon he nauroivat vielä
enemmän. Lyhyeltä, me olimme kaikki oikein iloissamme.
Me kävelimme tämän perästä kalliolla ja istuimme ruohossa ja
tähystelimme esineitä kiikarilla -- minä en voinut nähdä mitään, kun se
pantiin silmäni eteen, mutta minä olin näkevinäni -- ja sitte palasimme
hotelliin aikaisille päivällisille. Koko ajan, kuin olimme ulkona,
polttivat nuot molemmat gentlemanit lakkaamatta -- jota he,
luullakseni, jos saan päättää heidän paksujen takkiensa hajusta,
epäilemättä olivat tehneet aina siitä saakka, kuin takit ensin
tulivat räätäliltä kotiin. Minä en saa unhottaa, että me nousimme
jahti-alukseen, jossa he kaikki kolme menivät kastariin ja
askaroitsivat, joukko papereita edessään. Minä näin heidät kovassa
työssä, kun katsoin alas avoimesta kattoakkunasta. He jättivät minut
siksi aikaa kahden kesken varsin hupaisen miehen kanssa, jolla oli iso,
punatukkainen pää ja päässä sangen vähäinen, kiiltävä hattu. Hänellä
oli yllänsä ristiraitainen paita elikkä tröijy, jonka rintamukseen oli
suurilla kirjaimilla poikittain neulottu "Skylark".[10] Minä luulin,
että se oli hänen nimensä, ja että, koska hän asui laivassa eikä
hänellä ollut mitään katu-ovea, johon panna nimensä, hän sen sijaan
pisti sen tähän; mutta kun nimitin häntä Mr. Skylarkiksi, sanoi hän,
että nimi tarkoitti alusta. Minä huomasin koko päivän, että Mr.
Murdstone oli totisempi ja vakavampi, kuin toiset molemmat gentlemanit.
Nämät olivat hyvin iloiset ja vallattomat. He laskivat vapaasti leikkiä
keskenänsä, mutta harvoin hänen kanssaan. Minusta näytti siltä, kuin
hän olisi ollut taitavampi ja kylmäkiskoisempi, kuin he, ja kuin he
olisivat katselleet häntä vähän samankaltaisella tunteella, kuin minä.
Minä näin, että kerta taikka pari, kun Mr. Qvinion puhui, hän vilkaisi
sivulta Mr. Murdstone'a, niinkuin vakuuttaaksensa itseään, ettei tämä
paheksinut; ja että kerta, kun Mr. Passnidge (toinen gentlemani) oli
kovasti hilpeänä, hän polki tämän jalkaa ja varoitti häntä salaa
silmillänsä, että hän huomaisi Mr. Murdstone'n, joka istui
yksivakaisena ja äänettömänä. Enkä minä muista, että Mr. Murdstone
olisi nauranut ensinkään sinä päivänä, paitsi Sheffieldin leikinlaskua
-- ja tämä oli, sivumennen, sanottu, hänestä itsestä lähtenyt.
Me palasimme varhain illalla kotiin. Oli hyvin kaunis ilta, ja äitini
ja Mr. Murdstone kävelivät uudestaan pensas-aidan vieressä, sillä välin
kuin minä lähetettiin teetä juomaan. Kun hän oli mennyt, kysyi äitini
minulta kaikkia huvipäiväni tapauksia ja mitä he olivat puhuneet ja
tehneet. Minä kerroin, mitä he olivat sanoneet hänestä; hän nauroi ja
sanoi, että he olivat häpeämättömiä veitikoita, jotka lavertelivat
joutavia -- mutta minä tiesin, että se oli hänen mieleensä. Minä tiesin
sen yhtä hyvin, kuin minä tiedän sen nyt. Minä käytin tilaisuutta
kysyäkseni, tunsiko hän ketään Sheffieldin Mr. Brooks'ia, mutta hän
vastasi: "en"; sitä hän vaan arveli, että tämä luultavasti oli joku
veitsi- ja kahvelitehdastelia.
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『David Copperfield I David Copperfield nuoremman elämäkertomus ja kokemukset』
Charles Dickens · 번역 Waldemar Churberg
199,828자 (원문이 길어 앞부분만 · 전체 1,105,330자) · 저작권 근거: 저작자 모두 1924년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.