STORYDON
← 고전 원문 폴더

📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크

『David Copperfield II David Copperfield nuoremman elämäkerta ja kokemukset』

Charles Dickens · 번역 Waldemar Churberg

198,615자 (원문이 길어 앞부분만 · 전체 1,036,112자) · 저작권 근거: 저작자 모두 1924년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처

내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.

"Mutta täällä on viiniä, täti. Ja se tehtiin teille aina viinistä". "Säästä viini tautia varten", lausui tätini. "Me emme saa varottomasti kuluttaa sitä, Trot. Olutta minulle. Puoli mittaa". Minä pelkäsin, että Mr. Dick pyörtyisi. Kun täti ei ottanut taipuaksensa, menin itse olutta ostamaan. Koska ilta oli joutunut, käyttivät Peggotty ja Mr. Dick tätä tilaisuutta ja lähtivät yhdessä asuntoonsa. Minä erosin hänestä, mies raukasta, kadun kulmassa, jossa hän seisoi, paperi-leija selässä, täydellisenä inhimillisen onnettomuuden kuvapatsaana. Tätini käveli edestakaisin huoneessa, kun palasin, sormillansa laskostellen yölakkinsa reunuksia. Minä lämmitin oluen ja leikkasin paahdettua leipää tavallisten, tarkasti pidettävien sääntöjen mukaan. Kun se oli valmiina hänelle, oli hän valmiina sille, yölakki päässä ja hameen liepeet polven kohdalta sonnustettuina. "Rakas poikani", sanoi tätini, lusikallisen siitä juotuaan, "se on monin verroin parempaa, kuin viini. Se ei vaivaa päätä puoleksikaan niin paljon". Minä arvaan, että näytin epäilevältä, sillä hän lisäsi: "Hyi, hyi, lapseni. Jollei mikään pahempi, kuin täytymys juoda olutta, tapahtuisi meille, olisi meidän hyvin laita" "Niin itsekin ajattelisin, täti", sanoin minä. "No, miks'et siis ajattele niin?" lausui tätini. "Koska teillä ja minulla on suuri eroitus", vastasin minä. "Joutavia, Trot!" sanoi tätini. Levollisella tyytyväisyydellä, jossa ilmestyi varsin vähän, jos mitäkään, teeskentelemistä, särpi tätini sitten lämmintä oluttansa tee-lusikalla ja kasti siihen leivän liuskojansa. "Trot", arveli hän. "Yleensä oudot kasvot eivät miellytä minua, mutta Barkis'ia, tiedätkö, melkein rakastan!" "Teidän sananne maksavat enemmän, kuin sata puntaa!" lausuin minä. "Mailma on aivan kummallinen", muistutti tätini, nenäänsä hivuttaen; "kuinka tuo vaimo joutui siihen tuommoisella nimellä, on minun mahdoton ymmärtää. Luulisi, että olisi paljon helpompi syntyä Jackson'iksi taikka joksikin semmoiseksi". "Kenties hänkin ajattelee niin; eihän nimi ole hänen vikansa", sanoin minä. "Arvattavasti ei", vastasi tätini, melkein paheksien myöntymistänsä; "mutta ikävä seikka se on. Kuitenkin hän nyt on Barkis. Siinä on jotakin lohdutusta. Barkis pitää tavattoman paljon sinusta, Trot". "Ei löydy mitään, jota hän ei tekisi osoittaaksensa sitä", sanoin minä. "Niin minäkin luulen", vastasi tätini. "Tässä huppelo raukka on pyytänyt ja rukoillut, että hän saisi antaa minulle vähän rahoistansa -- koska hän on saanut liian paljon niitä! Se houkkio!" Tätini silmistä tiukkuivat ilon kyynelet suorastansa lämpimään olueen. "Hän on mitä naurettavimpia olentoja milloinkaan on löytynyt", lausui tätini. "Ensi hetkestä, jolloin näin hänet rakkaan äiti vainajasi luona, tiesin, että hän oli kaikkein naurettavin kuolevaisten joukosta. Mutta Barkis'issa on paljon hyvää!" Hän oli nauravinansa ja sai sillä tapaa tilaisuutta nostaa kättänsä silmilleen. Tämän tehtyä alkoi hän taas syödä paahdettua leipäänsä ja samalla puhua. "Niin! Jumala armahtakoon meitä!" huokaili tätini. "Minä tiedän kaikki, Trot! Barkis ja minä haastelimme vähän sillä aikaa, kuin sinä olit poissa Dick'in kanssa. Minä tiedän kaikki. Minä en puolestani ymmärrä, mihin nuot viheliäiset tytöt toivovat pääsevänsä. Minua kummastuttaa, että he eivät särje aivojansa -- kaminin-reunuksiin", lausui tätini; joka ajatus arvattavasti joutui hänen mieleensä, kun hän katseli minun kaminin-reunustani. "Em'ly parka!" sanoin minä. "Voi, älä puhu minulle paroista", vastasi tätini. "Hänen olisi sopinut ajatella sitä, ennenkuin hän aikaan-saatti niin paljon onnettomuutta! Suutele minua, Trot. Sinun varhainen kokemuksesi surettaa minua". Kun kallistuin eteenpäin, pani hän lasinsa polvelleni, pysyttääkseni minua lähellään ja sanoi: "Oi, Trot, Trot! Vai luulet sinäkin itsesi rakastuneeksi! Luuletko?" "Luulen, täti!" huudahdin minä niin punaisena, kuin minun oli mahdollinen olla. "Minä jumaloitsen häntä kaikesta sydämestäni!" "Doraa, se on tietty!" vastasi tätini. "Ja sinä aiot kai sanoa, että tuo pikku olento on aivan lumoava?" "Rakas tätini!" vastasin minä, "ei kukaan voi arvatakaan, mimmoinen hän on!" "Vai ei! Eikö hän ole typerä?" sanoi tätini. "Typerä, täti!" Minä luulen täyttä totta, etten ollut koskaan hetkeksikään joutunut ajattelemaan, oliko hän semmoinen, vai ei. Minä paheksin tietysti koko tuota ajatusta; mutta se iski mieltäni jollakin tapaa, niinkuin ihan uusi miete. "Eikä huikentelevainen?" lausui tätini. "Huikentelevainen, täti!" Minä en voinut muuta kuin toistaa tätä rohkeata arvelua samanlaisella tunteella, kuin millä olin toistanut edellisen kysymyksen. "No, no!" sanoi tätini. "Minä kysyn vaan. Minä en halvenna häntä. Pikku pariskunta raukka! Ja te luulette kai, että olette luodut toisianne varten ja saatte viettää jonkunlaista pitopöydän elämää, niinkuin kaksi sievää konfektia, vai kuinka, Trot?" Hän kysyi minulta tätä niin ystävällisesti ja niin lempeällä katsannolla, puoleksi leikillisellä ja puoleksi surullisella, että se oikein koski sydäntäni. "Me olemme nuoret ja kokemattomat, sen tiedän kyllä, täti", vastasin minä; "ja totta puhuen sanomme ja ajattelemme paljon, joka on jotenkin lapsellista. Mutta me rakastamme toisiamme vilpittömästi, siitä olen varma. Jos ajattelisin, että Dora voisi rakastua johonkuhun muuhun taikka lakata minua rakastamasta, taikka että minä voisin rakastua johonkuhun muuhun taikka lakata häntä rakastamasta, en tiedä, mitä tekisin -- tulisin hulluksi, luulen minä!" "Voi, Trot!" lausui tätini, päätänsä pudistaen ja totisesti hymyillen; "sokea, sokea, sokea!" "Joku, jonka minä tunnen, Trot", jatkoi tätini, hetken vaiti oltuansa, "on, vaikka sangen taipuvainen luonnoltansa, kuitenkin tunteiltansa niin vakava, että tuo lapsi parka muistuu mieleeni. Vakavuutta, sitä juuri tämän jonkun tulee tavottaa tueksensa ja paranteeksensa, Trot. Syvää, suoraa, puhdasta vakavuutta". "Jospa vaan tietäisitte Doran vakavuuden, täti!" huudahdin minä. "Voi, Trot!" sanoi hän taas; "sokea, sokea!" ja, vaikk'en tietänyt mistä syystä, tunsin jonkun epämääräisen, onnettoman kadon taikka kaipauksen pimittävän itseäni, niinkuin pilvi. "Minä en kuitenkaan tahdo", lausui tätini, "kyllästyttää kahta nuorta olentoa toisiinsa taikka saattaa heitä onnettomiksi; ja vaikka se on pikku tytön ja pikku pojan rakkaus, ja semmoiset lasten rakkauden-liitot sangen usein -- huomaa! minä en sano aina! -- raukeavat tyhjään, katsokaamme kuitenkin asiaa totiselta kannalta ja toivokaamme onnellista päätöstä jonakin päivänä. Asialla on kyllä aikaa kypsyä!" Tämä ei ylimalkain ollut erittäin lohdullista innostuneelle rakastajalle; mutta minua ilahutti, että tätini tiesi asiani, ja minä muistin, että hän oli väsynyt. Minä kiitin häntä sen vuoksi hartaasti tästä hänen rakkautensa osoituksesta ja kaikesta muusta hyvyydestä minua kohtaan; ja hellästi hyvää yötä toivotettuaan hän meni yö-lakkineen makuuhuoneeseni. Kuinka onneton olin maata pannessani! Kuinka ajattelemistani ajattelin, että olin köyhä Mr. Spenlow'in silmissä; etten ollut, mitä luulin olevani, kun kosin Doraa; että minun tuli ritarillisesti ilmoittaa Doralle, mimmoinen maallinen tilani oli, ja päästää hänet hänen lupauksestansa, jos hän katsoi sitä tarpeelliseksi; että minun täytyi keksiä, kuinka elää pitkän oppi-aikani kuluessa, jolloin en ansainnut mitään; että minun tuli tehdä jotakin, auttaakseni tätiäni, vaikk'en ensinkään ymmärtänyt, millä keinoin; että minun täytyisi nöyrtyä olemaan ilman rahaa plakkarissani, pitämään kulunutta takkia, käymään Doran luona ilman vähäisiä lahjoja, olemaan uljailla kimoilla ratsastamatta ja miellyttävässä valossa itseäni näyttämättä! Vaikka tiesin, että oli häpeällistä ja itsekästä ajatella omaa suruani niin paljon, ja vaikka vaivasin itseäni sillä tiedolla, että näin oli laita, rakastin kuitenkin Doraa niin, etten voinut sitä auttaa. Minä tiesin, että tein huonosti, kun en enemmän ajatellut tätiäni ja vähemmin itseäni; mutta itsekkäisyyteni oli siinä määrässä Dorasta eroamaton, enkä minä voinut ajatuksissani syrjäyttää Doraa kenenkään kuolevaisen tähden. Kuinka peräti onneton sinä yönä olin! Mitä nukkumiseeni tulee, näin unta kaikenmuotoisesta köyhyydestä, mutta tuntui siltä, kuin olisin nähnyt unta ennen nukuksiin mentyäni. Minä milloin olin ryysyissä, tahtoen myydä tulitikkuja Doralle, kuusi kimppua puolesta pennystä; milloin olin byroossani puettuna vaan yö-nuttuun ja saappaisin, ja sain nuhteita Mr. Spenlow'ilta sen vuoksi, että ilmestyin siellä-käviäin edessä tässä ilmaisessa puvussa; milloin ahneesti noukin niitä muruja, jotka putosivat vanhan Tiffey'n jokapäiväisestä korpusta, jonka hän säännöllisesti söi, kun St. Paul'in kirkonkello löi yksi; milloin turhaan koetin hankkia Doralle ja minulle naimalupaa eikä minulla ollut maksoksi tarjota mitään muuta, kuin toinen Uriah Heep'in hansikkaista, jonka koko Commons hylkäsi; ja enemmän taikka vähemmän omaa huonettani tuntien, heiluin lakkaamatta sinne tänne, niinkuin hätääntynyt laiva sänkyvaatteitten merellä. Tätini oli myöskin levoton, sillä minä kuulin hänen usein kävelevän edestakaisin. Pari kolme kertaa hän yön kuluessa ilmestyi, niinkuin häiritty haamu, huoneessani, puettuna pitkään flanelli-vaippaan, jossa hän näytti seitsemän jalan pitkältä, ja tuli sen sohvan viereen, jossa minä makasin. Ensi kerralla kavahdin ylös ja sain tietää, että hän jostakin omituisesta valosta taivaalla päätti Westminster Abbey'n olevan tulessa; jonka ohessa hän keskusteli minun kanssani, oliko luultavaa, että se sytyttäisi Buckingham Street'in siinä tapauksessa, että tuuli kääntyisi. Kun sitten makasin alallani, huomasin, että tätini oli käynyt istumaan likelle minua ja itseksensä kuiskasi: "poika parka!" Ja silloin minä kohta kymmenen kertaa kovemmin tunsin onnettomuuteni, kun tiesin, kuinka hän unhotti itsensä minua muistaakseen, mutta kuinka minä itsekkäästi ajattelin vaan omaa oloani. Vaikea oli uskoa, että semmoinen yö, joka oli niin pitkä minulle, voi kenellekään muulle olla lyhyt. Tämä miete pani minut itsekseni kuvailemaan pitoja, joissa ihmiset tanssivat pois tuntinsa, siksi kuin sekin muuttui unelmaksi ja minä kuulin samaa nuottia lakkaamatta soitettavan ja näin Doran lakkaamatta tanssivan samaa tanssia, minua vähintäkään huomaamatta. Se mies, joka koko yön oli soittanut harppua, koetti turhaan peittää tätä konettaan jollakin yölakilla, joka ei ollut tavallista suurempi, kun vihdoin heräsin taikka, pikemmin sanoen, herkesin unta tavottamasta, ja viimein näin päivän paistavan sisään akkunasta. Jonkun Strand'in poikkikadun päässä löytyi siihen aikaan eräs vanha romalainen kylpyhuone -- se ehkä on siellä vielä -- jossa monta kertaa olin sukeltanut kylmään veteen. Minä puin itseni niin hiljalleen, kuin voin, jätin Peggotyn katsomaan tätiäni, syöksin päätähavin kylpyyn ja lähdin sitten kävelemään Hampstead'ia päin. Minä toivoin, että tämä vilpas temppu vähän virvoittaisi aivojani; ja minä luulen, että se teki niitten hyvää, sillä minä tulin pian siihen päätökseen, että minun tarvitsi ensi työkseni koettaa, saisinko kontrahtini puretuksi ja sisäänkirjoitus-rahani takaisin. Minä söin aamiaista Heath'in ravintolassa ja astuin, matkallani ajatellen tätä ensimäistä koetta, jolla aioin parantaa kohtaloamme, takaisin Doctors Commons'iin pitkin kastettuja katuja, jossa tuntui suloinen haju kesäkukista, jotka kasvoivat puutarhoissa taikka joita myyjättäret päänsä päällä kantoivat kaupunkiin. Minä ehdin kuitenkin niin varhain byroosen, että kuljeksin puolen tunnin aikaa Commons'in ympäri ennenkuin vanha Tiffey, joka aina oli ensimäinen, ilmestyi avaiminensa. Sitten kävin istumaan varjokkaasen nurkkaan, katselin päivänpaistetta vastapäisillä takantorvilla ja ajattelin Doraa, siksi kuin Mr. Spenlow tuli sisään kireävaatteisena ja kiharaisena. "Kuinka jaksatte, Copperfield?" sanoi hän. "Kaunis aamu!" "Ihana aamu, Sir", vastasin minä. "Saisinko puhua teille sanan, ennenkuin menette oikeustoon?" "Hyvin mielelläni", lausui hän. "Tulkaat huoneeseni".
David Copperfield II David Copperfield nuoremman elämäkerta ja kokemukset 원문 · 스토리돈