"Mutta täällä on viiniä, täti. Ja se tehtiin teille aina viinistä".
"Säästä viini tautia varten", lausui tätini. "Me emme saa varottomasti
kuluttaa sitä, Trot. Olutta minulle. Puoli mittaa".
Minä pelkäsin, että Mr. Dick pyörtyisi. Kun täti ei ottanut
taipuaksensa, menin itse olutta ostamaan. Koska ilta oli joutunut,
käyttivät Peggotty ja Mr. Dick tätä tilaisuutta ja lähtivät yhdessä
asuntoonsa. Minä erosin hänestä, mies raukasta, kadun kulmassa, jossa
hän seisoi, paperi-leija selässä, täydellisenä inhimillisen
onnettomuuden kuvapatsaana.
Tätini käveli edestakaisin huoneessa, kun palasin, sormillansa
laskostellen yölakkinsa reunuksia. Minä lämmitin oluen ja leikkasin
paahdettua leipää tavallisten, tarkasti pidettävien sääntöjen mukaan.
Kun se oli valmiina hänelle, oli hän valmiina sille, yölakki päässä ja
hameen liepeet polven kohdalta sonnustettuina.
"Rakas poikani", sanoi tätini, lusikallisen siitä juotuaan, "se on
monin verroin parempaa, kuin viini. Se ei vaivaa päätä puoleksikaan
niin paljon".
Minä arvaan, että näytin epäilevältä, sillä hän lisäsi:
"Hyi, hyi, lapseni. Jollei mikään pahempi, kuin täytymys juoda olutta,
tapahtuisi meille, olisi meidän hyvin laita"
"Niin itsekin ajattelisin, täti", sanoin minä.
"No, miks'et siis ajattele niin?" lausui tätini.
"Koska teillä ja minulla on suuri eroitus", vastasin minä.
"Joutavia, Trot!" sanoi tätini.
Levollisella tyytyväisyydellä, jossa ilmestyi varsin vähän, jos
mitäkään, teeskentelemistä, särpi tätini sitten lämmintä oluttansa
tee-lusikalla ja kasti siihen leivän liuskojansa.
"Trot", arveli hän. "Yleensä oudot kasvot eivät miellytä minua, mutta
Barkis'ia, tiedätkö, melkein rakastan!"
"Teidän sananne maksavat enemmän, kuin sata puntaa!" lausuin minä.
"Mailma on aivan kummallinen", muistutti tätini, nenäänsä hivuttaen;
"kuinka tuo vaimo joutui siihen tuommoisella nimellä, on minun mahdoton
ymmärtää. Luulisi, että olisi paljon helpompi syntyä Jackson'iksi
taikka joksikin semmoiseksi".
"Kenties hänkin ajattelee niin; eihän nimi ole hänen vikansa", sanoin
minä.
"Arvattavasti ei", vastasi tätini, melkein paheksien myöntymistänsä;
"mutta ikävä seikka se on. Kuitenkin hän nyt on Barkis. Siinä on
jotakin lohdutusta. Barkis pitää tavattoman paljon sinusta, Trot".
"Ei löydy mitään, jota hän ei tekisi osoittaaksensa sitä", sanoin minä.
"Niin minäkin luulen", vastasi tätini. "Tässä huppelo raukka on
pyytänyt ja rukoillut, että hän saisi antaa minulle vähän rahoistansa
-- koska hän on saanut liian paljon niitä! Se houkkio!"
Tätini silmistä tiukkuivat ilon kyynelet suorastansa lämpimään olueen.
"Hän on mitä naurettavimpia olentoja milloinkaan on löytynyt", lausui
tätini. "Ensi hetkestä, jolloin näin hänet rakkaan äiti vainajasi
luona, tiesin, että hän oli kaikkein naurettavin kuolevaisten joukosta.
Mutta Barkis'issa on paljon hyvää!"
Hän oli nauravinansa ja sai sillä tapaa tilaisuutta nostaa kättänsä
silmilleen. Tämän tehtyä alkoi hän taas syödä paahdettua leipäänsä ja
samalla puhua.
"Niin! Jumala armahtakoon meitä!" huokaili tätini. "Minä tiedän kaikki,
Trot! Barkis ja minä haastelimme vähän sillä aikaa, kuin sinä olit
poissa Dick'in kanssa. Minä tiedän kaikki. Minä en puolestani ymmärrä,
mihin nuot viheliäiset tytöt toivovat pääsevänsä. Minua kummastuttaa,
että he eivät särje aivojansa -- kaminin-reunuksiin", lausui tätini;
joka ajatus arvattavasti joutui hänen mieleensä, kun hän katseli minun
kaminin-reunustani.
"Em'ly parka!" sanoin minä.
"Voi, älä puhu minulle paroista", vastasi tätini. "Hänen olisi sopinut
ajatella sitä, ennenkuin hän aikaan-saatti niin paljon onnettomuutta!
Suutele minua, Trot. Sinun varhainen kokemuksesi surettaa minua".
Kun kallistuin eteenpäin, pani hän lasinsa polvelleni, pysyttääkseni
minua lähellään ja sanoi:
"Oi, Trot, Trot! Vai luulet sinäkin itsesi rakastuneeksi! Luuletko?"
"Luulen, täti!" huudahdin minä niin punaisena, kuin minun oli
mahdollinen olla. "Minä jumaloitsen häntä kaikesta sydämestäni!"
"Doraa, se on tietty!" vastasi tätini. "Ja sinä aiot kai sanoa, että
tuo pikku olento on aivan lumoava?"
"Rakas tätini!" vastasin minä, "ei kukaan voi arvatakaan, mimmoinen hän
on!"
"Vai ei! Eikö hän ole typerä?" sanoi tätini.
"Typerä, täti!"
Minä luulen täyttä totta, etten ollut koskaan hetkeksikään joutunut
ajattelemaan, oliko hän semmoinen, vai ei. Minä paheksin tietysti koko
tuota ajatusta; mutta se iski mieltäni jollakin tapaa, niinkuin ihan
uusi miete.
"Eikä huikentelevainen?" lausui tätini.
"Huikentelevainen, täti!" Minä en voinut muuta kuin toistaa tätä
rohkeata arvelua samanlaisella tunteella, kuin millä olin toistanut
edellisen kysymyksen.
"No, no!" sanoi tätini. "Minä kysyn vaan. Minä en halvenna häntä. Pikku
pariskunta raukka! Ja te luulette kai, että olette luodut toisianne
varten ja saatte viettää jonkunlaista pitopöydän elämää, niinkuin kaksi
sievää konfektia, vai kuinka, Trot?"
Hän kysyi minulta tätä niin ystävällisesti ja niin lempeällä
katsannolla, puoleksi leikillisellä ja puoleksi surullisella, että se
oikein koski sydäntäni.
"Me olemme nuoret ja kokemattomat, sen tiedän kyllä, täti", vastasin
minä; "ja totta puhuen sanomme ja ajattelemme paljon, joka on jotenkin
lapsellista. Mutta me rakastamme toisiamme vilpittömästi, siitä olen
varma. Jos ajattelisin, että Dora voisi rakastua johonkuhun muuhun
taikka lakata minua rakastamasta, taikka että minä voisin rakastua
johonkuhun muuhun taikka lakata häntä rakastamasta, en tiedä, mitä
tekisin -- tulisin hulluksi, luulen minä!"
"Voi, Trot!" lausui tätini, päätänsä pudistaen ja totisesti hymyillen;
"sokea, sokea, sokea!"
"Joku, jonka minä tunnen, Trot", jatkoi tätini, hetken vaiti oltuansa,
"on, vaikka sangen taipuvainen luonnoltansa, kuitenkin tunteiltansa
niin vakava, että tuo lapsi parka muistuu mieleeni. Vakavuutta, sitä
juuri tämän jonkun tulee tavottaa tueksensa ja paranteeksensa, Trot.
Syvää, suoraa, puhdasta vakavuutta".
"Jospa vaan tietäisitte Doran vakavuuden, täti!" huudahdin minä.
"Voi, Trot!" sanoi hän taas; "sokea, sokea!" ja, vaikk'en tietänyt
mistä syystä, tunsin jonkun epämääräisen, onnettoman kadon taikka
kaipauksen pimittävän itseäni, niinkuin pilvi.
"Minä en kuitenkaan tahdo", lausui tätini, "kyllästyttää kahta nuorta
olentoa toisiinsa taikka saattaa heitä onnettomiksi; ja vaikka
se on pikku tytön ja pikku pojan rakkaus, ja semmoiset lasten
rakkauden-liitot sangen usein -- huomaa! minä en sano aina! --
raukeavat tyhjään, katsokaamme kuitenkin asiaa totiselta kannalta ja
toivokaamme onnellista päätöstä jonakin päivänä. Asialla on kyllä aikaa
kypsyä!"
Tämä ei ylimalkain ollut erittäin lohdullista innostuneelle
rakastajalle; mutta minua ilahutti, että tätini tiesi asiani, ja minä
muistin, että hän oli väsynyt. Minä kiitin häntä sen vuoksi hartaasti
tästä hänen rakkautensa osoituksesta ja kaikesta muusta hyvyydestä
minua kohtaan; ja hellästi hyvää yötä toivotettuaan hän meni
yö-lakkineen makuuhuoneeseni.
Kuinka onneton olin maata pannessani! Kuinka ajattelemistani ajattelin,
että olin köyhä Mr. Spenlow'in silmissä; etten ollut, mitä luulin
olevani, kun kosin Doraa; että minun tuli ritarillisesti ilmoittaa
Doralle, mimmoinen maallinen tilani oli, ja päästää hänet hänen
lupauksestansa, jos hän katsoi sitä tarpeelliseksi; että minun täytyi
keksiä, kuinka elää pitkän oppi-aikani kuluessa, jolloin en ansainnut
mitään; että minun tuli tehdä jotakin, auttaakseni tätiäni, vaikk'en
ensinkään ymmärtänyt, millä keinoin; että minun täytyisi nöyrtyä
olemaan ilman rahaa plakkarissani, pitämään kulunutta takkia, käymään
Doran luona ilman vähäisiä lahjoja, olemaan uljailla kimoilla
ratsastamatta ja miellyttävässä valossa itseäni näyttämättä! Vaikka
tiesin, että oli häpeällistä ja itsekästä ajatella omaa suruani niin
paljon, ja vaikka vaivasin itseäni sillä tiedolla, että näin oli laita,
rakastin kuitenkin Doraa niin, etten voinut sitä auttaa. Minä tiesin,
että tein huonosti, kun en enemmän ajatellut tätiäni ja vähemmin
itseäni; mutta itsekkäisyyteni oli siinä määrässä Dorasta eroamaton,
enkä minä voinut ajatuksissani syrjäyttää Doraa kenenkään kuolevaisen
tähden. Kuinka peräti onneton sinä yönä olin!
Mitä nukkumiseeni tulee, näin unta kaikenmuotoisesta köyhyydestä, mutta
tuntui siltä, kuin olisin nähnyt unta ennen nukuksiin mentyäni. Minä
milloin olin ryysyissä, tahtoen myydä tulitikkuja Doralle, kuusi
kimppua puolesta pennystä; milloin olin byroossani puettuna vaan
yö-nuttuun ja saappaisin, ja sain nuhteita Mr. Spenlow'ilta sen vuoksi,
että ilmestyin siellä-käviäin edessä tässä ilmaisessa puvussa; milloin
ahneesti noukin niitä muruja, jotka putosivat vanhan Tiffey'n
jokapäiväisestä korpusta, jonka hän säännöllisesti söi, kun St. Paul'in
kirkonkello löi yksi; milloin turhaan koetin hankkia Doralle ja minulle
naimalupaa eikä minulla ollut maksoksi tarjota mitään muuta, kuin
toinen Uriah Heep'in hansikkaista, jonka koko Commons hylkäsi; ja
enemmän taikka vähemmän omaa huonettani tuntien, heiluin lakkaamatta
sinne tänne, niinkuin hätääntynyt laiva sänkyvaatteitten merellä.
Tätini oli myöskin levoton, sillä minä kuulin hänen usein kävelevän
edestakaisin. Pari kolme kertaa hän yön kuluessa ilmestyi, niinkuin
häiritty haamu, huoneessani, puettuna pitkään flanelli-vaippaan, jossa
hän näytti seitsemän jalan pitkältä, ja tuli sen sohvan viereen, jossa
minä makasin. Ensi kerralla kavahdin ylös ja sain tietää, että hän
jostakin omituisesta valosta taivaalla päätti Westminster Abbey'n
olevan tulessa; jonka ohessa hän keskusteli minun kanssani, oliko
luultavaa, että se sytyttäisi Buckingham Street'in siinä tapauksessa,
että tuuli kääntyisi. Kun sitten makasin alallani, huomasin, että
tätini oli käynyt istumaan likelle minua ja itseksensä kuiskasi:
"poika parka!" Ja silloin minä kohta kymmenen kertaa kovemmin tunsin
onnettomuuteni, kun tiesin, kuinka hän unhotti itsensä minua
muistaakseen, mutta kuinka minä itsekkäästi ajattelin vaan omaa oloani.
Vaikea oli uskoa, että semmoinen yö, joka oli niin pitkä minulle, voi
kenellekään muulle olla lyhyt. Tämä miete pani minut itsekseni
kuvailemaan pitoja, joissa ihmiset tanssivat pois tuntinsa, siksi kuin
sekin muuttui unelmaksi ja minä kuulin samaa nuottia lakkaamatta
soitettavan ja näin Doran lakkaamatta tanssivan samaa tanssia, minua
vähintäkään huomaamatta. Se mies, joka koko yön oli soittanut harppua,
koetti turhaan peittää tätä konettaan jollakin yölakilla, joka ei ollut
tavallista suurempi, kun vihdoin heräsin taikka, pikemmin sanoen,
herkesin unta tavottamasta, ja viimein näin päivän paistavan sisään
akkunasta.
Jonkun Strand'in poikkikadun päässä löytyi siihen aikaan eräs vanha
romalainen kylpyhuone -- se ehkä on siellä vielä -- jossa monta kertaa
olin sukeltanut kylmään veteen. Minä puin itseni niin hiljalleen, kuin
voin, jätin Peggotyn katsomaan tätiäni, syöksin päätähavin kylpyyn ja
lähdin sitten kävelemään Hampstead'ia päin. Minä toivoin, että tämä
vilpas temppu vähän virvoittaisi aivojani; ja minä luulen, että se teki
niitten hyvää, sillä minä tulin pian siihen päätökseen, että minun
tarvitsi ensi työkseni koettaa, saisinko kontrahtini puretuksi ja
sisäänkirjoitus-rahani takaisin. Minä söin aamiaista Heath'in
ravintolassa ja astuin, matkallani ajatellen tätä ensimäistä koetta,
jolla aioin parantaa kohtaloamme, takaisin Doctors Commons'iin pitkin
kastettuja katuja, jossa tuntui suloinen haju kesäkukista, jotka
kasvoivat puutarhoissa taikka joita myyjättäret päänsä päällä kantoivat
kaupunkiin.
Minä ehdin kuitenkin niin varhain byroosen, että kuljeksin puolen
tunnin aikaa Commons'in ympäri ennenkuin vanha Tiffey, joka aina oli
ensimäinen, ilmestyi avaiminensa. Sitten kävin istumaan varjokkaasen
nurkkaan, katselin päivänpaistetta vastapäisillä takantorvilla ja
ajattelin Doraa, siksi kuin Mr. Spenlow tuli sisään kireävaatteisena ja
kiharaisena.
"Kuinka jaksatte, Copperfield?" sanoi hän. "Kaunis aamu!"
"Ihana aamu, Sir", vastasin minä. "Saisinko puhua teille sanan,
ennenkuin menette oikeustoon?"
"Hyvin mielelläni", lausui hän. "Tulkaat huoneeseni".
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『David Copperfield II David Copperfield nuoremman elämäkerta ja kokemukset』
Charles Dickens · 번역 Waldemar Churberg
198,615자 (원문이 길어 앞부분만 · 전체 1,036,112자) · 저작권 근거: 저작자 모두 1924년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.