Mikä muutos Mrs. Gummidge'ssä lyhyellä ajalla! Hän oli ihan toinen
ihminen. Hän oli niin harras ystävyydessään, hän käsitti niin nopeasti,
mitä oli hyvä sanoa ja mitä oli hyvä jättää sanomatta, hän unhotti niin
itsensä ja muisti niin sitä surua, joka oli hänen ympärillänsä, että
minä oikein kunnioitin häntä. Sitä työtä, jonka hän sinä päivänä teki!
Oli paljon tavaraa, jota piti tuoda rannasta ja koota ulkohuoneesen --
niinkuin airoja, verkkoja, purjeita, köysiä, raakoja, hummeri-astioita,
ballasti-säkkejä ja semmoista; ja vaikka apua yltäkyllin annettiin,
kosk'ei koko sillä rannalla löytynyt yhtäkään paria työ-kättä, joka ei
olisi pannut liikkeelle voimiansa Mr. Peggotyn hyväksi ja katsonut sitä
kylläiseksi palkinnoksi, että heitä avuksi pyydettiin, puuhasi Mrs.
Gummidge kuitenkin koko päivän pitkän semmoisten taakkojen alla, joihin
hänen voimansa eivät riittäneet, ja hääri edestakaisin kaikenlaisissa
tarpeettomissa askareissa. Mitä siihen tuli, että hän olisi valittanut
onnettomuuttansa, näytti hän kokonaan unhottaneen, että hänellä koskaan
oli ollut mitään semmoista. Sääliväisyytensä ohessa osoitti hän
tasaista iloa, ja tämäkin kummastutti minua suuresti siinä muutoksessa,
joka hänessä oli tapahtunut. Päivitteleminen ei tullut kysymykseenkään.
Minä en edes havainnut, että hänen äänensä olisi värissyt taikka mikään
kyynel vierähtänyt hänen silmistänsä koko päivän kuluessa hämärään
asti; jolloin, kun hän ja minä ja Mr. Peggotty olimme kolmen kesken
yhdessä, ja Mr. Peggotty oli perin uupuneena mennyt nukuksiin, hän
purskahti puoleksi pidätettyyn itkuun ja nyyhkytykseen ja, taluttaen
minua oven luo, sanoi: "Jumala siunatkoon teitä aina, Mas'r Davy,
olkaat ystävä hänelle, mies paralle!" Sitten hän kohta juoksi ulos
huoneesta pesemään kasvojansa, että hän istuisi levollisesti Mr.
Peggotyn vieressä ja nähtäisiin työskentelevän siinä, kun tämä heräisi.
Lyhyeltä, illalla lähtiessäni jätin hänet tueksi ja turvaksi Mr.
Peggotylle hänen surussaan; enkä saattanut kyllin miettiä sitä
opetusta, jonka Mrs. Gummidge oli antanut minulle, ja sitä uutta
kokemusta, jonka hänen kauttansa olin saanut.
Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä, kun minä synkkämielisenä
kaupunkia kävellessäni seisahduin Mr. Omer'in ovelle. Asia oli niin
kovasti koskenut Mr. Omer'in sydäntä, kertoi hänen tyttärensä minulle,
että hän oli ollut kovin alakuloinen ja huono ja pannut maata
piippuansa polttamatta.
"Viekas, paha-sydäminen tyttö", sanoi Mrs. Joram. "Hänessä ei ollut
koskaan mitään hyvää!"
"Älkäät sanoko niin", vastasin minä. "Se ei ole teidän ajatuksenne".
"Ajattelen minä!" huudahti Mrs. Joram vihaisesti.
"Ette suinkaan", sanoin minä.
Mrs. Joram heitähytti päätänsä, koettaen olla kovin ankara ja
suuttunut; mutta hän ei voinut hillitä luonnollista leppeyttänsä, vaan
alkoi itkeä. Minä tosin olin nuori, mutta minä pidin paljon enemmän
hänestä tämän sääliväisyyden tähden ja arvelin, että se sopi hänelle,
siveälle vaimolle ja äidille, erittäin hyvin.
"Mitä hän nyt tehnee!" nyyhkytti Minnie. "Mihin hän menee! Mihin hän
joutuu! Voi, kuinka hän saatti olla niin julma itseänsä ja häntä
vastaan!"
Minä muistin sitä aikaa, jolloin Minnie oli nuori ja sievä tyttö; ja
minua ilahutti, että hänkin muisti sitä niin hellästi.
"Pikku Minnie'ni", lausui Mrs. Joram, "on vast'ikään mennyt nukuksiin.
Unissaankin nihkuttaa hän Em'lyä. Koko päivän on pikku Minnie itkenyt
häntä ja kysynyt minulta monta monituista kertaa: 'onko Em'ly ollut
häijy?' Mitä saatan sanoa hänelle, kun Em'ly viimeisenä iltana, jona
hän oli täällä, pani nauhan omasta kaulastaan pikku Minnie'n kaulaan ja
laski päänsä tyynylle lapsen pään viereen, siksi kuin tämä oli
sitkeästi nukkunut! Nauha on vielä pikku Minnie'ni kaulassa. Sen ehkä
ei pitäisi olla, mutta mikä neuvokseni tulee? Em'ly on kovin huono
ihminen, mutta he pitävät niin toisistaan. Eikä lapsi ymmärrä mitään!"
Mrs. Joram oli niin onneton, että hänen puolisonsa tuli ulos pitämään
huolta hänestä. Jättäen heidät yksikseen, lähdin kotiin Peggotyn luo,
enemmän synkkämielisenä, jos mahdollista, kuin olin tähän saakka ollut.
Tämä hyvä olento -- minä tarkoitan Peggottya -- oli nykyisistä
vaivoistansa ja onnettomista öistään uupumatta mennyt veljensä luo,
jonne hän aikoi jäädä aamuksi. Eräs vanha eukko, joka muutamia viikkoja
oli toimittanut talon askareita, sillä aikaa kuin Peggotty itse ei
ollut ehtinyt niihin, oli huoneen ainoa asukas, paitsi minua. Kosk'en
tarvinnut hänen palvelustansa, lähetin hänet levolle (ei millään lailla
vastoin hänen tahtoansa); ja istuin kyökin valkean eteen vähäksi aikaa
ajattelemaan näitä kaikkia.
Minä ajattelin vaihetellen näitä ja Mr. Barkis vainajan kuolinvuodetta
ja liuvuin vuoksen kanssa sitä kaukaisuutta kohden, jota Ham aamulla
oli niin kummallisella tavalla katsellut, kun koputus ovelle herätti
minut haaveksimisestani. Ovessa oli kolkutin, mutta se ei tätä ääntä
aikaan saanut. Koputus oli ihmiskäden ja kuului alhaalta ovesta,
niinkuin lapsi olisi naputtanut.
Tämä säpsäytti minua yhtä paljon, kuin jos se olisi ollut jonkun
ylhäisen miehen palvelian koputus. Minä avasin oven enkä ihmeekseni
ensi aluksi nähnyt mitään muuta kuin ison paraplyyn, joka näytti
kävelevän itsestänsä. Mutta melkein kohta huomasin Miss Mowcher'in sen
alla.
Kenties en olisi ollut taipuvainen erittäin ystävällisesti
vastaan-ottamaan tätä pikkuista olentoa, jos hän, paraplyytä sivulle
päin asettaessaan, jota hänen kovimmat ponnistuksensa eivät olleet
saaneet alas lasketuksi, olisi näyttänyt minulle tuota "liehun" muotoa,
joka oli niin suuresti vaikuttanut minuun meidän ensimäisessä ja
viimeisessä yhtymyksessämme. Mutta kun hän käänsi kasvonsa minuun päin,
olivat ne niin totiset, ja kun minä päästin hänet paraplyystä (joka
olisi ollut Irlannin jättiläisenkin hankala pidellä), väänteli hän
vähäisiä käsiänsä niin surullisella tavalla, että minä oikein miellyin
häneen.
"Miss Mowcher!" sanoin minä, tyhjää katua ylös- ja alaspäin
katsottuani, vaikk'en tarkoin tietänyt, mitä odotin saavani lisäksi
nähdä; "kuinka te tänne tulette? Mikä nyt on?"
Lyhyellä oikealla käsivarrellansa viittasi hän minua laskemaan alas
paraplyytä ja, astuen kiivaasti ohitseni, meni kyökkiin. Kun olin
sulkenut oven ja, paraplyy kädessäni, seurasin häntä, tapasin hänet
kaminin-ristikon kulmalta istumasta -- se oli matala rautakehä, jossa
oli kaksi litteätä poikki-pienaa, johon sopi asettaa talrikkeja --
kattilan varjosta, jossa hän huojutti ruumistansa edestakaisin ja
hieroi käsiänsä polviinsa, niinkuin tuskissaan oleva ihminen.
Aivan levotonna siitä, että olin ainoa, joka vastaanotin tämän
myöhäisen käviäimen, ja ainoa, joka näin tämän pahan-enteisen
käytöksen, huudahdin taas: "tehkäät hyvin ja sanokaat minulle, Miss
Mowcher, mikä nyt on! Oletteko kipeä?"
"Kallis nuori sieluni", vastasi Miss Mowcher, laskien molempia käsiänsä
toistensa päälle sydämensä kohdalle. "Minä olen kipeä täältä, olen
kovin kipeä. Kun ajattelee, että näihin jouduttaisiin, vaikka minun
olisi ollut mahdollista tietää ja ehkä estää se, jollen olisi ollut
ajattelematon houkkio!"
Taas hänen iso hattunsa (jossa ei ollut mitään suhtaa hänen vartaloonsa
katsoen) liikkui edestakaisin, kun hän huojutti vähäistä ruumistansa;
samalla kuin oikea jättiläishattu myöskin edestakaisin heilui seinällä.
"Minua kummastuttaa", aloitin minä, "nähdä teitä niin surullisena ja
totisena" -- mutta hän keskeytti minut.
"Niin, sillä tapaa on aina laita!" sanoi hän. "Heitä kummastuttaa
kaikkia noita huolettomia nuoria ihmisiä, hyvä- ja täysikasvuisia,
nähdä luonnollisia tunteita niin vähäisessä olennossa, kuin minussa! He
pitävät minua leikkikalunansa, käyttävät minua huviksensa, heittävät
minut pois, kun ovat väsyneet, ja ihmettelevät, että minussa on enemmän
tunteita, kuin lelu-hevosessa taikka puu-soturissa! Niin, niin, se on
heidän tapansa. Heidän vanha tapansa!"
"Kenties muitten on niin laita", vastasin minä, "mutta ei minun,
vakuutan teille. Kenties minun ei olisi tullut ollenkaan kummastella,
että näin teidät semmoisena, kuin nyt olette: minä tunnen teitä niin
vähän. Minä sanoin arvelematta, mitä ajattelin".
"Mikä minun on neuvona?" vastasi pikku nainen, nousten seisoalle ja
ojentaen käsivarsiaan näyttääksensä itseään. "Katsokaat! Mikä minä
olen, oli isäni, on sisareni ja on veljeni. Minä olen monta vuotta
työskennellyt sisartani ja veljeäni varten -- kovasti, Mr. Copperfield
-- päiväkaudet. Minun täytyy elää. Minä en tee mitään pahaa. Jos löytyy
niin ajattelemattomia taikka niin julmia ihmisiä, että he tekevät
pilkkaa minusta, mitä jää minulle muuta, kuin tehdä pilkkaa itsestäni,
heistä ja kaikista? Jos teen niin eri tiloissa, kenen vika lienee?
Minunko?"
Ei. Ei Miss Mowcher'in, huomasin minä.
"Jos olisin ilmestynyt tuntehikkaana kääpiönä petollisen ystävänne
edessä", jatkoi pikku nainen, pudistaen päätänsä minulle nuhtelevalla
vakavuudella, "kuinka paljon apua taikka hyvän-suontia luulette, että
_minä_ olisin häneltä saanut? Jos pikku Mowcher (joka ei ole, nuori
gentlemani, luonut itseänsä) olisi puhutellut häntä taikka hänen
vertaisiansa vastustensa johdosta, milloin luulette, että hänen heikkoa
ääntänsä olisi kuultu? Pikku Mowcher'in olisi yhtä suuri tarve elää,
vaikka hän olisi ärein ja ikävin kääpiö; mutta hänen olisi ollut
mahdoton tehdä sitä. Ei. Hän saisi vikistä leipäänsä ja voitansa, siksi
kuin hän kuolisi ilmasta!"
Miss Mowcher istui taas kaminin-ristikolle, veti esiin nenäliinansa ja
pyyhki silmiänsä.
"Kiittäkäät Jumalaa minun puolestani, jos teillä on hyvä sydän,
niinkuin teillä, luullakseni, on", sanoi hän, "siitä, että, vaikka
hyvin tiedän, mikä olen, minä voin olla iloinen ja kestää kaikkia.
Kaikissa tapauksissa kiitän itse puolestani Jumalaa, että pääsen
vähäistä tietäni eteenpäin mailman läpi kiitollisuuden velassa
kenellekään olematta; ja että palkinnoksi kaikesta siitä, mitä
hulluudesta tai turhamielisyydestä heitetään minulle, kun kuljen
matkaani, voin laskea pilapuheita takaisin. Jos en sureksi kaikkia,
mitä kaipaan, on se parempi minulle eikä pahempi kenellekään. Jos minä
olen leikkikalu teidän, jättiläisten, käsissänne, olkaat lempeät minua
kohtaan".
Miss Mowcher pani nenäliinansa takaisin plakkariinsa, katsellen minua
hyvin tarkasti koko ajan, ja pitkitti:
"Minä näin teidät vast'ikään kadulla. Teidän on helppo ymmärtää, etten
lyhyillä jaloillani ja lyhyellä hengitykselläni pysty astumaan yhtä
nopeasti, kuin te, jonka vuoksi en myöskään voinut saavuttaa teitä;
mutta minä arvasin, mihin menitte ja seurasin teitä. Minä olen käynyt
täällä ennen tänään, mutta tuo hyväntahtoinen nainen ei ollut kotona".
"Tunnetteko häntä?" kysyin minä.
"Minä tunnen hänet", vastasi hän, "Omer ja Joram'in kautta. Minä olin
siellä kello seitsemän tänä aamuna. Muistatteko, mitä Steerforth sanoi
minulle tuosta onnettomasta tytöstä sillä kertaa, kuin näin teidät
molemmat hotellissa?"
Iso hattu Miss Mowcher'in päässä ja tuo vielä isompi hattu seinällä
alkoivat uudestaan liikkua edestakaisin, kun hän teki tämän kysymyksen.
Minä muistin sangen hyvin, mitä hän tarkoitti, koska se oli ollut
mielessäni monta kertaa tänä päivänä. Minä sanoin sitä hänelle.
"Kadottakoon kaiken pahuuden isä hänet", lausui pikku nainen, pitäen
ylöspäin etusormeansa minun ja säkenöivien silmiensä välissä, "ja
kymmentä kertaa pahemmin kadottakoon tuon ilkeän palvelian; mutta minä
luulin, että te se olitte, joka olitte lapsellisesti rakastuneet
tyttöön!"
"Minäkö?" toistin minä.
"Lapsi, lapsi!" huudahti Miss Mowcher kärsimättömästi
käsiänsä väännellen, tuossa kun hän taas kiikkui edestakaisin
kaminin-ristikolla, "miksi sokean onnettomuuden nimessä kiititte häntä
niin paljon ja punehduitte ja näytitte hämmentyneeltä?"
Minä en saattanut salata itseltäni, että olin tehnyt niin, vaikka aivan
toisenlaisesta syystä, kuin hän luuli.
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『David Copperfield II David Copperfield nuoremman elämäkerta ja kokemukset』
Charles Dickens · 번역 Waldemar Churberg
198,615자 (원문이 길어 앞부분만 · 전체 1,036,112자) · 저작권 근거: 저작자 모두 1924년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.