Norwood oli monta penikulmaa liian lähellä, ja me saavuimme siihen
monta tuntia liian pian; mutta Mr. Spenlow tointui vähän sitä ennen ja
sanoi: "teidän täytyy tulla sisään, Copperfield, ja levätä!" ja kun
minä suostuin, saimme voileipää, viiniä ja vettä. Valoisassa huoneessa
Dora punehtuessaan näytti niin armaalta, etten voinut riistää itseäni
pois, vaan istuin siinä tuijottaen unelmassani, siksi kuin Mr.
Spenlow'in kuorsaaminen sen verran herätti minua, että jätin hyvästi.
Niin erosimme toisistamme, minä ratsastaen London'iin, koko matkan
kädessäni tuntien Doran käden hienoa jäähyväis-koskemista,
kymmenen-tuhatta kertaa mieleeni johdattaen jokaista tapausta ja sanaa,
ja viimein laskeutuen omaan vuoteeseni yhtä ihastuneena, kuin mikä
nuori narri hyvänsä, jolta rakkaus ikinä vei kaikki viisi aistia.
Kun seuraavana aamuna heräsin, olin päättänyt ilmoittaa rakkauteni
Doralle ja saada tietoa kohtalostani. Onnesta tai onnettomuudesta oli
kysymys. Muuta kysymystä ei minun tietääkseni löytynyt mitään
mailmassa, ja ainoastaan Dora voi antaa vastausta siihen. Minä vietin
kolme päivää jonkunlaisessa uhkeassa kurjuudessa, kiduttaen itseäni
sillä, että selitin kaikenlaisella lannistuttavalla tavalla kaikki,
mitä oli tapahtunut Doran ja minun välilläni. Viimein suurilla
kustannuksilla yritykseeni hankittuani lähdin Miss Mills'in luo,
rakkauden ilmoituksen taakka hartioillani.
Kuinka monta kertaa kävelin katua edestakaisin ja neliskulmaisen
edustan ympäri -- tuskalla huomaten, että itse olin paljon parempi
selitys vanhaan arvoitukseen, kuin tuo alkuperäinen -- ennenkuin sain
astutuksi portaita ylös ja kolkutetuksi, on yhdentekevä asia nyt.
Silloinkin, kuin vihdoin olin kolkuttanut ja ovella odotin, aioin,
hädässäni vähän Barkis raukkaa ajatellen, kysyä Mr. Blackboy'ta, pyytää
anteeksi ja peräytyä. Mutta pysyin sentään paikallani.
Mr. Mills ei ollut kotona. Minä en odottanutkaan, että hän olisi. Häntä
ei kukaan kaivannut. Miss Mills oli kotona. Miss Mills'issä oli
kylläksi.
Minä saatettiin johonkin huoneesen toisessa kerroksessa, jossa Miss
Mills ja Dora olivat. Jip oli myöskin siellä. Miss Mills kopioitsi
nuotteja (minä muistan, että se oli uusi laulu nimeltä Rakkauden
ruumiinvirsi) ja Dora maalasi kukkia. Kuinka onnelliseksi kävin, kun
tunsin omat kukkani; juuri samat, jotka olin ostanut Covent Garden'in
torilta! Minun ei sovi sanoa, että ne olivat suuresti niitten näköiset
taikka ylimalkain muistuttivat mistäkään muista kukista, joita olin
nähnyt; mutta siitä paperista, joka ympäröitsi niitä ja joka oli
tarkasti kopioittu, tunsin, mitä tarkoitettiin.
Miss Mills'iä ilahutti suuresti nähdä minua ja hän oli kovin
pahoillansa, ettei hänen isänsä ollut kotona; vaikka minusta tuntui,
kuin kaikki olisimme mielilujuudella sitä kantaneet. Miss Mills
haasteli meidän kanssamme hetken aikaa, mutta laski sitten kynänsä alas
Rakkauden ruumiinvirren päälle, nousi ja jätti huoneen.
Minä rupesin ajattelemaan, että lykkäisin ilmoitukseni huomiseksi.
"Minä toivon, ettei teidän ratsu parkanne ollut väsynyt, kun se
tois-iltana tuli kotiin", lausui Dora, nostaen ylös ihania silmiänsä.
"Se oli pitkä matka sille".
Minä rupesin ajattelemaan, että suorittaisin sen tänään.
"Se oli pitkä matka _sille_", sanoin minä, "kosk'ei sillä ollut mitään,
joka voimistutti sitä matkalla".
"Eikö sitä ruokittu, luontokappale raukkaa?" kysyi Dora.
Minä rupesin ajattelemaan, että lykkäisin sen huomiseksi.
"Kyllä -- kyllä", vastasin minä, "siitä pidettiin hyvästi huolta. Minä
tarkoitan, ettei sillä ollut se sanomaton onni, joka minulla oli, kun
sain olla niin likellä teitä".
Dora painoi päätänsä maalauksensa puoleen ja sanoi tuokion perästä --
minä olin tällä välin istunut tulisessa kuumeessa, jalat kovasti
kankeassa asemassa --
"Te ette näyttäneet itsekään huomaavan tätä onnea yhteen aikaan
päivästä".
Minä näin nyt, että olin pahassa pulassa ja että minun täytyi suorittaa
se paikalla.
"Te ette huolineet vähintäkään siitä onnesta", lausui Dora, kohottaen
hiukan kulmakarvojansa ja pudistaen päätänsä, "kun istuitte Miss
Kitt'in vieressä".
Kitt, tulee minun muistuttaa, oli tuon pieni-silmäisen vaalean-punaisiin
puetun olennon nimi.
"Vaikk'en tosiaan tiedä, miksi te huolisitte siitä", sanoi Dora,
"taikka miksi te ensinkään sanoisitte sitä onneksi. Mutta tietysti te
ette tarkoita, mitä sanotte. Ja minä olen varma, ettei kukaan epäile,
että teillä on vapaus tehdä, mitä hyvänsä tahdotte. Jip, sinä häijy
poika, tule tänne!"
Minä en tiedä, kuinka suoritin sen. Minä suoritin sen; yhdellä
silmänräpäyksellä. Minä katkaisin Jip'in tien. Minä suljin Doran
syliini. Minä olin täynnä kaunopuheliaisuutta. Minä en hetkeksikään
pysähtynyt sanoja tavoittaakseni. Minä kerroin hänelle, kuinka rakastin
häntä. Kerroin hänelle, että kuolisin ilman häntä. Kerroin, että
jumaloitsin ja palvelin häntä. Jip haukkui, kuin hullu, koko ajan.
Kun Dora painoi alas päänsä, itki ja vapisi, karttui vaan
kaunopuheliaisuuteni. Jos hän tahtoi, että minä kuolisin hänen
jalkojensa eteen, ei hänen tarvinnut kuin sanoa sana, ja minä olin
valmis siihen. Elämä ilman Doran rakkautta oli jotakin, jota en millään
tavalla voinut elää. Minä en voinut kestää sitä enkä tahtonutkaan. Minä
olin rakastanut häntä joka hetki yöt päivät siitä saakka, kuin ensin
näin hänet. Minä rakastin häntä tänä hetkenä hulluuteen asti.
Rakastajat olivat ennen rakastaneet ja vasta rakastaisivat, mutta ei
yksikään rakastaja ollut koskaan rakastanut eikä vasta rakastaisi, ei
saattanut, taitanut, voinut ikinä rakastaa niin, kuin minä rakastin
Doraa. Mitä enemmän minä raivosin, sitä enemmän Jip haukkui. Me kävimme
kumpikin omalla tavallamme hetkestä hetkeen hullummaksi. Hyvä, hyvä!
Dora ja minä istuimme vähän ajan perästä sohvalla jotenkin
tyventyneinä, ja Jip makasi hänen sylissänsä, sovinnollisesti
vilkuttaen silmiänsä minulle. Taakka oli nyt poissa. Minä olin
jonkunlaisessa täydellisen hurmauksen tilassa. Dora ja minä olimme
kihloissa.
Minä arvaan, että meillä oli joku käsitys, että tämän tuli päättyä
naimisiin. Meillä oli epäilemättä joku semmoinen, koska Dora asetti sen
ehdon, ettemme koskaan menisi naimisiin ilman hänen isänsä suostumusta.
Mutta minä en luule, että me nuorekkaassa ihastuksessamme todella
katsoimme eteenpäin taikka taaksepäin taikka pyrimme mihinkään tuolle
puolen tiedotonta nykyisyyttä. Meidän oli määrä pitää asiamme salassa
Mr. Spenlow'ilta; mutta minä olen varma siitä, ettei se ajatus silloin
ensinkään tullut mieleeni, että tässä olisi jotakin kunniatonta.
Miss Mills oli tavallista miettiväisempi, kun Dora, joka oli lähtenyt
noutamaan häntä, toi hänet takaisin -- arvattavasti sen vuoksi, että
nykyinen tapahtuma oli omainen herättämään muistin onkaloissa nukkuvia
kaikuja. Mutta hän antoi meille siunauksensa ja vakuutti meitä
ijäisestä ystävyydestänsä ja puhutteli meitä yleensä, niinkuin sopi
luostarista lähtevälle äänelle.
Mikä joutava aika se oli! Mikä haaveellinen, onnellinen, narrimainen
aika se oli!
Kun otin mittaa Doran sormesta sormukseen, joka oli lemmikeistä
tehtävä, ja juvelikauppias, jolle vein mitan, huomasi asian ja nauroi
tilauskirjansa takana ja vaati minulta mielin määrin maksoa tuosta
sievästä, sinikivisestä, pienestä leikkikalusta -- joka muistissani on
niin likeisesti yhdistynyt Doran käteen, että eilen, kun sattumalta
näin toisen samanlaisen sormuksen oman tyttäreni sormessa, pikainen
liikutus tuntui sydämessäni, niinkuin tuskasta!
Kun kävelin ympäri, ylpeänä salaisuudestani ja omaa ettäni ajatellen,
ja tunsin, mikä arvokas asia se oli, että minä rakastin Doraa ja hän
minua, siinä määrässä, että, jos olisin kävellyt ylhäällä ilmassa, minä
en olisi saattanut olla enemmän koroitettu niitten ihmisten yli, jotka,
toisessa tilassa ollen, matelivat maan päällä!
Kun meidän oli tapa yhtyä neliskulmaisen talon-edustan puutarhassa ja
istuimme sen mustan-ruskeassa huvimajassa niin onnellisina, että minä
vaan tästä syystä vielä tänä hetkenä rakastan Londonin varpusia, ja
niitten savuttuneet höyhenet silmissäni muuttuvat tropikein kirjaviksi
suliksi!
Kun meillä oli ensimäinen suuri riitamme (ensi viikolla kihlauksen
jälkeen) ja Dora lähetti minulle takaisin sormuksen suljettuna
toivottomaan kolmikulmaiseen pilettiin, jossa hän käytti sitä kauheata
lausetta, että "rakkautemme oli alkanut narrimaisuudessa ja päättyi
hulluuteen!" jotka julmat sanat saivat minut repimään hiuksiani ja
itkien huutamaan, että kaikki oli ohitse!
Kun illan pimeässä pakenin Miss Mills'in luo, jonka varkain näin
takakyökissä, jossa mankeli oli, ja rukoilin Miss Mills'iä rupeamaan
välittäjäksemme ja estämään mieleni vikaantumista. Kun Miss Mills
ryhtyi tähän toimeen ja palasi Doran kanssa, oman katkeran nuoruutensa
saarnastuolista kehoittaen meitä keskinäisiin myönnytyksiin ja Saharan
erämaan karttamiseen!
Kun itkimme ja sovimme ja taas olimme niin autuaat, että takakyökki,
mankeli ja kaikki muuttuivat rakkauden omaksi temppeliksi, jossa
tuumimme Miss Mills'in kautta tapahtuvaa kirjeenvaihtoa, joka aina
käsittäisi vähintäänkin yhden kirjeen kummaltakin puolelta päiväänsä!
Mikä joutava aika! Mikä haaveellinen, onnellinen, narrimainen aika!
Kaikista niistä elämäni jaksoista, joita Aika pitää kourassansa, ei
löydy yhtäkään, jota, taaksepäin katsoessani, voin hymyillä
puoleksikaan niin paljon taikka ajatella puoleksikaan niin hellästi.
KOLMAS LUKU.
Tätini kummastuttaa minua.
Minä kirjoitin Agnes'ille heti kuin Dora ja minä olimme menneet
kihloihin. Minä kirjoitin hänelle pitkän kirjeen, jossa koetin saada
häntä ymmärtämään, kuinka onnellinen minä olin ja mikä suloinen
tyttö Dora oli. Minä pyysin, ettei hän pitäisi tätä minäkään
ajattelemattomana taipumuksena, joka kerta voisi peräytyä jonkun muun
edestä, taikka joka vähintäkään muistutti niistä poikamaisista
mielijohteista, joista meidän oli tapa laskea leikkiä. Minä vakuutin
hänelle, että sen syvyys oli aivan pohjaton, ja sanoin uskovani, ettei
mitään senkaltaista oltu ikinä mailmassa tiedetty.
Kun eräänä ihanana iltana avoimessa akkunassani kirjoitin Agnes'ille ja
hänen kirkkaitten, levollisten silmiensä ja lempeitten kasvojensa
muisto vähitellen virisi minussa, vuodatti se jollakin tapaa semmoista
rauhaa siihen hämmennykseen ja kiihtymykseen, jossa olin viime aikoina
elänyt ja joka jossakin määrässä vaikutti itse onnellisuuteenikin, että
sydämeni heltyi kyyneliin asti. Minä muistan, että, kun kirje oli
puoli-valmiina, istuin käsi poskellani ja että minusta tuntui, niinkuin
Agnes olisi välttämätön osa luonnollisesta kodistani. Niinkuin jos Dora
ja minä sen asunnon suojassa, jonka hänen läsnä-olonsa oli tehnyt
melkein pyhäksi minulle, olisimme onnellisemmat kuin missään muualla.
Niinkuin jos rakkaudessa, ilossa, surussa, toivon täyttyessä taikka
pettyessä, kaikissa mielenliikunnoissa sydämeni vaistomaisesti
kääntyisi häneen ja hänestä saisi turvansa ja parhaan ystävänsä.
Steerforth'ista minä en puhunut mitään. Minä kerroin hänelle vaan, että
oli ollut suuri suru Yarmouth'issa Emily'n pa'on tähden; ja että se
kaksinkertaisesti koski minuun siihen kuuluvien asianhaarojen vuoksi.
Minä tiesin, kuinka nopeasti hän aina arvasi totuuden ja ettei hän
suinkaan olisi ensimäinen, joka lausuisi Steerforth'in nimeä.
Tähän kirjeesen sain vastauksen ensi postilla. Kun luin sitä, tuntui
mielestäni, kuin Agnes olisi puhutellut minua. Oli niinkuin hänen
sydämellinen äänensä olisi soinut korvissani. Mitä minä muuta voin
sanoa!
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『David Copperfield II David Copperfield nuoremman elämäkerta ja kokemukset』
Charles Dickens · 번역 Waldemar Churberg
198,615자 (원문이 길어 앞부분만 · 전체 1,036,112자) · 저작권 근거: 저작자 모두 1924년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.