FAUST.
Ne soivat! Kun mun hehkuu mieli,
Kun tyrskiessä tunteiden
Nimeä turhaan etsii kieli,
Ja lennän kautta maan ja taivasten
Ja etsin kielen sanaa korkeinta,
Ja kutsun tenho-tulta, josta riehuu rinta,
Kuolottomaks', ijankaikkiseksi --
Se onko valhe? senkö horna keksi?
MEFISTOFELES.
Niin varmaan.
FAUST.
Kuule sanani viimeisin:
Sitä pyydän vaan, ja mun keuhkoloita säästä --
Ken mielii voitollen vaan kielin päästä,
Hän kyllä pääseekin.
Nyt tullos! Suututtaa mua jankutus.
Mun täytyy -- siks' on sulla oikeus.
Puutarha.
MARGAREETA FAUSTIN KÄSIVARREN NOJASSA.
MARTTA MEFISTOFELEEN KERA.
(He vaeltavat edes takasin).
MARGAREETA.
Minua säästelette vaan; oon hämillän',
Kun herra näin mun puoleen' alennaikse.
Niin siivo matkamieskin hyvänään
Pitänee, mitä maalla hälle tarjoaikse.
Noin viisaan miehen eess' oon aivan arka:
Hänt' ei voi huvittaa mun juttu parka.
FAUST.
Sananen sulta, silmäys vaan
Enemmin miellyttää kuin viisaus maailman.
(Suutelee hänen kättään).
MARGAREETA.
Voi liian hyvä ootte! Kuinka suutelette
Niin rumaa kättä karkeaa?
On täytynyt niin paljo askartaa;
Kuink' äit' on tarkka, tuskin arvannette.
(Käyvät ohitse).
MARTTA.
Ja herra matkustaa siis alinomaa?
MEFISTOFELES.
Niin, velvoitus ja virka vaatii pois,
Vaikk' usein paikoin hauska jäädä ois;
Vaan viipymään meill' ei oo lomaa.
MARTTA.
No, nuoren viel' on ehkä rattoisaa
Noin haihatella maita vapahasti.
Mutt' aika paha vihdoin saavuttaa --
Ja vanhan poian eipä liene ihanaa
Noin yksin laahustella hautaan asti.
MEFISTOFELES.
Kauhulla kaukaa nään sen kohtalon.
MARTTA.
Siis miettikää, kun vielä aikaa on!
(Käyvät ohi).
MARGAREETA.
"Näkyvistä mennehen pian unhottaa".
Lumootte kaikki siivo-kohtelulla;
Teill' lienee monta tuttavaa,
Joill' enemmin on järkeä kuin mulla.
FAUST.
Useinpa kätkee, kultasein, tuo järkevyys
Typeryyttä, turhaisuutta takanansa.
MARGAREETA.
Eihän?
FAUST.
Ah! viattomuus ja vilpityys
Ei tunne omaa pyhää arvoansa!
Ja kaino nöyryys, lahja ylhäisin,
Mill' armas antiluoja siunas meitä --
MARGAREETA.
Ah, muistelkaa mua hiukan jolloinkin,
Kyll' aikaa mie saan muistaa teitä.
FAUST.
Siis yksin paljo oletten?
MARGAREETA.
Niin, talous meill' on pikkainen
Ja sentään runsas-toiminen.
Meill' ei oo piikaa: yksin kudon, neulon,
Lakaisen, juoksen, keitän, seulon;
Sill' äiti on niin työteliäs
Ja säntikäs.
Ei pakko sentään ois näin elää hiljaa,
Varoja kyll' ois herrastella;
Isältä periytyi tavaraa ja viljaa
Ja talo puistoineen tään kylän liepehellä.
Kuluupa päivät nyt jo hiljakseen;
Veli on sotilas,
Ja pikku sisko kuoli.
Kyll' lapsest' oli mulla armas huoli;
Halusti kärsisin sen sentään uudelleen,
Niin armas laps' ol'...
FAUST.
Enkel', jos sun moises vaan!
MARGAREETA.
Minuhun se mielistyi, mun hoidellessa.
Ei isä elänyt sen syntyessä,
Ja eipä äidist' toivon hiukkaakaan;
Niin heikkona hän sairasteli,
Ja vasta hiljoitellen tointueli.
Tuoss' ei nyt ollut tuumimista,
Ett' eläis raasu äidin rintasista.
Niin yksin mie hänt' elätin
Vedellä, maidoin; näin hänet omistin.
Mun helmassain se pyristeli,
Suloisna kasvoi, naureskeli.
FAUST.
Ja varmaan tunsit onnea puhtahinta?
MARGAREETA.
Kyll' usein myöskin huolta painavinta.
Vuoteeni luona kehto pienoisen
Ol' öisin. Tuskin sai se säpsähdellä,
Sävähdin kohta valveillen;
Sain lasta milloin juottaa, milloin vyyhdytellä
Viereeni, milloin taas, sen itkustellen,
Sain nousta, heiluttaa sitä tansiskellen.
Pesupunkall' aikaisin taas seistä,
Tai keittää ruokaa, käyttää kyökkiveistä,
Torilta sitte ostamaan,
Sama leikki huomenna uudestaan --
Se ain' ei tunnu rattoisalta;
Vaan lepo ja ruoka maistuu sitä paremmalta.
(Menevät ohi).
MARTTA.
Nais-rukka täss' on hämillänsä aivan,
Ei vanhaa poikaa voi hän parantaa.
MEFISTOFELES.
Ah, nähkööt teidän kaltaisenne vaivan
Ja näyttäkööt vaan tietä parempaa!
MARTTA.
Vai ette viel' oo ketään armastellut?
Ja eikö sydän teissä leimahdellut?
MEFISTOFELES.
Niin lausutaan: oma pirtti, oma impi
On kultaa, helmilöitä kallihimpi.
MARTTA.
Ei ... ettekös oo mitään kaivanneet?
MEFISTOFELES.
Mua siivost' ain' on kaikki kohdelleet.
MARTTA.
No, ettekös voi totta lemmiskellä?
MEFISTOFELES.
Hei, uskallappa naisten kanssa leikitellä!
MARTTA.
Ah, ette oivalla...
MEFISTOFELES.
Siit' oonkin pahoillain.
Tok' ootte lempee ... oivallan sen vain.
(Menevät ohi).
FAUST.
Oi tunsithan, sä kultasein,
Mun kohta tänne tullessani?
MARGAREETA.
Sen näitte ... loinhan maahan katsehein.
FAUST.
Oi suotko anteeks' uhka-rohkeuttani,
Kun solvaista ma uskalsin
Sua palatessas kirkkotiellä?
MARGAREETA.
Säikähdin; moint' en ollut nähnyt vielä.
Ah, liekö käytöksessän' -- aattelin --
Jotaki säädytöntä, rivonlaista?
Ei mistäkään mua voitu moitiskella.
Näyitte luulevan: "kas tuota naista!
Sen kanssa suorastaan saa menetellä!"
Vaan, myöntänenpä, _tässä_ kumminkin
On teitä suosiellen ääni soinut;
Kovinpa itseäin vaan vihasin,
Kun teit' en oikein vihata ma voinut.
FAUST.
Oi armas!
MARGAREETA.
Laskekaa!
(Hän poimii tähtimö-kukan ja nyhtää lehdet yhden kerrallaan).
FAUST.
Mitä siitä? Vihkonen?
MARGAREETA.
Se leikki vaan on.
FAUST.
Kuinka?
MARGAREETA.
Mulle nauratten.
(Nyppii ja kuiskaa).
FAUST.
Mitä kuiskit?
MARGAREETA (puoliääneen).
Lempii -- empii...
FAUST.
Oi taivaan hempi!
MARGAREETA (jatkaa).
Lempii -- ei -- lempii --
Ei --
(Nyhtää viimeisen lehden, säteillen ilosta:)
Hän lempii mua!
FAUST.
Niin, lapsonen! suo kukan kuiskailla
Jumalais-enteenä: hän lempii sua!
Tiedätkö mit' on tuo? hän lempii sua!
(Pusertaa hänen kumpaakin kättänsä).
MARGAREETA.
Mua vavistaa...
FAUST.
Oi ellös vavisko! suo silmäni,
Käteni suo sun kättäs puserrellen
Sanoa sulle sanomaton tuo:
Toisiinsa vaipuneina sielut tuntee
Autuutta, jonka täytyy olla ikuisen!
Ikuisen! loppu toivon hukka ois.
Ei, ääretön! ikuinen!
(Margareeta painaltaa hänen käsiään, irtautuu ja juoksee
pois. Faust seisoo hetkisen mietteissään; sitten seuraa
hän häntä.)
MARTTA (tullen).
Jo pimenee.
MEFISTOFELES.
Ja meidän täytyy pois.
MARTTA.
Pyytäisin teitä viipymään tääll' yötä,
Jos naapuristo ei niin ilkee ois.
Niill' -- luulen -- ei oo muuta työtä
Kuin panetella
Ja naapureitans' urkiskella;
Ja vaikka koettais olla kuinkakin,
Sit' aina joutuu akkain hampaisin.
Parimme?
MEFISTOFELES.
Lensi puiston-tietä myöden,
Iloiset perhot leikkilöitä lyöden.
MARTTA.
Tais miesi jäädä paulahan.
MEFISTOFELES.
Niin tyttökin. Se meno maaliman.
Huvimaja.
MARGAREETA (jouksee sisään, piiloutuu oven taa, panee sormenpään
huulilleen ja tirkistää ra'osta).
Hän tulee.
FAUST.
Veitikas, ivaatko mua!
Jo löysin!
(Suutelee häntä).
MARGAREETA. (syleilee häntä ja maksaa suudelman takasin).
Kulta mies, mä lemmin, lemmin sua.
(Mefistofeles koputtaa ovella).
FAUST (kopistaen jalallaan).
Ken siellä?
MEFISTOFELES.
Veikko!
FAUST.
Peikko!
MEFISTOFELES.
Nytpä erotaan!
MARTTA (tulee).
Niin, herra, myöhä on.
FAUST (Margareetalle).
Kai seurata ma saan?
MARGAREETA.
Ei, johan äiti ... ei! hyvästi vaan!
FAUST.
Hyvästi! ah! ja näinkö jätän sun?
MARGAREETA.
Hyvästi! taas pian näet sa mun.
(Faust ja Mefistofeles menevät).
Voi Herra! Kuinka moinen mies
Kaikk' aattelee ja kaikki ties!
Hänen eessään seison häveten
Ja vastaan vainen jaa tai en.
Oon tuhma tyttö parka mie;
Miks' minuun mieltynyt hän lie?
Metsä ja vuorenluola.
FAUST (yksin).
Ylhäinen henki, annoit mulle kaikki,
Mit' anoelin: oot mulle näyttänyt
Sä kasvos leimuvaiset; etkä suotta, sillä
Soit suuren luontos mulle valtakunnaks,
Soit voimaa tutaksein ja nauttiaksein tuota.
En kylmäst' ihmetellen saanut siellä käydä;
Vaan silmätä mun soit sen sieluhun
Syvälti, niinkuin ystäväisen rintaan.
Ja eläväisten sarjat saattelet
Mun sivutsen', suot tuta veljiäin
Vesissä, ilmass', öisen viidan hiljakossa.
Kun myrsky metsän halki pauhaa, jyskää,
Ja aarnihonka toisen päälle ryskää
Ja oksat kätkee, murtuu vieruspuut, --
Kumeesti kumpu ryskinästä kaikuu,
Niin silloin viet mun luolan turviin, viet
Mua itsehein, -- ja silloin aukenee
Poveni syvät sala-taiat mulle.
Ja konsa taivahalle nousee puhdas kuu
Sydäntä viihdyttäin, niin vuoren-seinämiltä
Ja alhon lehtoloista liitelee
Hopeiset haamut entis-aian luoksein
Ja aatelmaini ankaruutta lientää.
Täydellisyytt' ei ihmiselle suotu --
Sen tunnen nyt. Tään ylhäis-onnen myötä,
Mi luontelee mua taivon jumaloihin,
Sain sulta kumppalin, jot' ilman en
Mä enää olla voi, vaikk' kylmä rietas
Omissa silmissäin mua halventaa.
Sanalla tyhjiin haihduttaa hän lahjas;
Poveeni lieskat riehumaan hän lietsoo,
Halua hurjaa sulo-kuvahan.
Haluista horjun liekkumaan ja siinä
Kun herkkuilen, taas riuduttaa mua kaipuu.
MEFISTOFELES (ilmestyy).
Luulispa kyltyvän jo moiseen elantoon!
Mit' ollee siinä suloisuutta?
Koitteena hiukan aikaa kelvatkoon,
Vaan kohta kaipaat jotain uutta.
FAUST.
Muut' eikö sull' oo toimimista,
Kuin turmella mun päivään' onnellista?
MEFISTOFELES.
Tosissa lausu vainen näin,
Sun jätän aivan mielelläin!
Kah, eihän paljo hukkaamista
Oo tuommoisesta toverista,
Kun ain' oot tuittupää ja tuima
Ja aina tiuskit mulle, huima!
Mun yhtenään on puuha karvas -- --
Ja jospa herran nenäst' arvais,
Mitä mielinee hän kulloinkin!
FAUST.
Jop' osuit oivaan nuottihin!
Kai pitäis kiittääkin, kun mieltäni pahoitat?
MEFISTOFELES
Mik' onnes, kurja lapsi maan,
Mua ilman oisi ollutkaan!
Sun fantasiias roju-rihkamat
Ma toistaiseksi siivosin.
Jo aikaa, ell'ei minua ollut ois.
Maapallon päält' ois herra mennyt pois.
Miks' uinut kulta-hetkises,
Kuin huuhkain, holvin onkaloissa,
Kuin konna rähmit rahka-soissa
Ja tippupaasist' imet särpimes?
Voi hauskaa aian-viettoas!
Viel' elää maister' ruumiissas.
FAUST.
Erämaissa sielu uutta voimaa saa.
Vaan sit' et sie voi koskaan aavistaa;
Sä muuten siksi pirullinen oisit,
Ett' onneain sa kadehdella voisit.
MEFISTOFELES.
Yön usviss' ylängöillä maata --
Voi riemu suur', jot, arvata en saata! --
Syleillä maat ja taivaat innoissansa,
Jumalten verraks' paisuellen,
Maan sydämmykset uurtaa aavistellen,
Ja tuta luomis-viikon ihmeet rinnoissansa,
Ja, ties mitä, tenhovoimin nautiskellen
Sulata autuaasti kaikkisuuden kanssa,
Ja liitää ylhäisyyteen sinne,
Pois viime-haamukin maan-lasta,
Ja sitten korkeasta unelmasta
Kapsahtaa -- virkankos ma minne!
(Sopimattomalla liikkeellä.)
FAUST.
Hyi sua!
MEFISTOFELES.
S' ei maistu teille makealta?
Sanoa kaino "hyi" -- no siihen teill' on valta.
Puhtaille korvillen se loukkaavalta soi,
Jot' ilman puhdas sydän ei olla voi.
No niin: suon teidän lystiksenne
Välisti valhetella itsellenne!
Vaan kauan ette tuota kestää voi.
Teit' onhan tuska, huimuus, kauhu
Niin runnellut, ett' ootte varjo, sauhu.
Jo riittää, hoi!
Sun kultas istuu siellä
Kotona, kaivaten ja murhe-miellä.
Kuvaasi ei hän sielustansa saa,
Vaan ääreti sua rakastaa.
Sun raivo-lempes ensin kuohui, kiehui,
Kuin lunten sulatess' on virta tulvillaan,
Koht' immen sydämeen se syösten riehui --
Ja nyt jo kuivui virtas uomassaan.
Paremmin kuin on metsiss' aimostella
Sopispa -- luulen -- herran arvokkaan
Nuort' impi-rukkaa armahdella
Ja suoda hälle palkka rakkaudestaan.
Hän istuu ikkunassa katsellen,
Kuin pilvet purjehtii,
Yli vanhan linnan-muurin kuljeksii;
Hän laulelee: "jos oisin lintunen"
Vaan päivät, puolet yöt, on toisinaan
Iloinen, milloin murheissaan.
Taas kyllikseen hän itkenynnä
On hiukan aikaa tyynnä
Tok' armastellen ainiaan.
FAUST.
Pois käärme, pois sun paulas!
MEFISTOFELES (itsekseen.)
Ja siihen kohta pistät kaulas.
FAUST.
Pois, konna, ryömi matkojas!
Et mainita saa sulo-naista!
Älä loihdi vartta hurmaavaista
Halujen hurjain sytykkeeksi taas!
MEFISTOFELES.
Niin kuinkas mie? Hän luulee vain
Sun karanneen, kuten ootkin puolittain.
← 고전 원문 폴더
📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크
『Faust I』
Johann Wolfgang von Goethe · 번역 Kaarlo Koskimies
196,192자 · 저작권 근거: 저작자 모두 1918년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처
내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.