STORYDON
← 고전 원문 폴더

📄 고전 원문 · 핀란드 · 프로젝트 구텐베르크

『Faust I』

Johann Wolfgang von Goethe · 번역 Kaarlo Koskimies

196,192자 · 저작권 근거: 저작자 모두 1918년 이전 사망(한국 저작권 보호기간 끝) · 원문 출처

내 자료함의 ‘📚 고전’ 글 폴더에 앞부분 2만 자가 담겨요. 회차 편집기의 ‘✦ 안드로메다 AI 이용하기 → 🖼️ 내 글·사진 분위기로 쓰기’에서 골라 이 고전의 분위기·문체를 참고해 쓸 수 있어요.

FAUST. Hänt' oon ma läsnä kaukomaillakin; Ei huku hän eik' unhotu hän multa. Niin -- Herran ruumistakin kadehdin, Sitä huulillaan kun koskee kulta. MEFISTOFELES. Niin miekin teiltä kahta keijukaista Kadehdin, ruusumailla leijuvaista. FAUST. Pois parittelija! MEFISTOFELES. Herjaatten -- ma nauran vaan! Kun sulhon ja neidon Luoja loi, Hän senkin kelpo-lahjan soi, Että vaill' ei oltais tilaisuutta. Nyt tulkaa vaan! voi surkeutta! Pitäähän teidän neitolaan, Vaan eipä hirmukuolemaan! FAUST. Mik' autuus taivasten hänen rinnoillansa! Mun lämmetä suo hänen helmoissansa! Ain' enkö tunne hänen tuskiaan? Olenhan karkulainen turvaton, Jok' eksyn vailla määrää, rauhaa; Kuin koski kalliolta kalliolle pauhaa Ja raivoo syösten synkkään nielohon, Ja läsnä hän niin hento lapsen-miellä Majassa Alppi-nurmellansa, Ja kodilliset askareensa siellä On hänen pikku-maalimansa! Vaan jumalan-hylky mie -- ei siinä kyllä vielä Että kallio-paasin Sen pirstasin, kaasin -- Hänen ja rauhans' oon ma turmellut! Sen uhrin, helvett', oot sä vaatinut! Lyhennä tuskan aika, hornalainen! Mi sattuneekin, kohta sattukoon! Mun päälle syösköön kohtalos, sä nainen, Mun kanssa suistu siekin turmioon! MEFISTOFELES. Jo kiehuu, hyrskyy uudestansa! Nyt, narri, neittäs lohduta! Tuommoinen pää, kun pula saa, Het' arvaa hukkaan joutuvansa. Ei, eläköönpä uljas vaan! Olitpa miltei pirustua. En mitään voi niin inhoksua Kuin pirua epätoivossaan. Margareetan kamari. MARGAREETA (yksin rukin ääressä). Pois riemu jäi, Ja syömmen' on Niin raskas vaan Ja rauhaton. Kun poiss' on hän, Mun elämän' Yö kolkko on Ja toivoton. Mun pääni on Kuin houreissaan, Miel' outo on Ja suunniltaan. Pois riemu jäi, Ja syömmen on Niin raskas vaan Ja rauhaton. Hänt' ikkunasta Tähtäilen, Hänt' ulkon' etsii Askelein. Sit' astuntaa! Vars' uljas on, Hymy huulillaan, Puhe verraton! Mi viehätys On katseissaan! Oi kättelysi Ja ah suudelmaa! Pois riemu jäi, Ja syömmen' on Niin raskas vaan Ja rauhaton. Poveni vaan Sua halajaa: Sua saanko siihen Painaltaa? Ja kyllältäin Sua suudella, Ja suuteloihis Riutua! Martan puutarha FAUST. MARGAREETA. MARGAREETA. Lupaatko, Henrik?... FAUST. No kenties! MARGAREETA. Sanoppa, kuinka uskos laita on? Oot herttainen ja hellä mies, Vaan pelkään, siinä hieman huoleton. FAUST. Ei noista laps'! Sua -- tiedät -- armastan, Armaani eestä henken' altistan, Suon kunkin kirkkons', uskontonsa pitää. MARGAREETA. Ei kyllin! itse uskoa myös pitää. FAUST. Pitääkö? MARGAREETA. Miks' en nurjaa mieltäs voita? Et Herran sakramentteja kunnioita. FAUST. Ma kunnioitan... MARGAREETA. Niit' et mieli lainkaan, Et rippikirkoss' käynyt pitkään aikaan. Uskotko Jumalaa? FAUST. Ken väittää uskaltaapi: Ma uskon Jumalaa? Papilta, viisahilta saapi Vaan vastuun, joka tutkijaa Ivaavan näyttää. MARGAREETA. Et siis uskokaan? FAUST. Mua, armas, oikein oivalla nyt vaan! Ken Hälle antais Nimen ja kantais Tään uhrin: uskon? Ken tohtis kielin Ja uhkamielin Sanella: usko en? Hän kaiken luoja, Hän kaiken suoja, Hän eikö sulje, suojele Sua, mua ja itseään? Tuoll' ylhääll' eikö taivas kaarru? Eikö alla makaa vankka maa? Ja eikö lempi-silmin tähdet Ijäti kantta kaartele? Sua silmäst' enkö silmähän Näe? eikö kaikki tulvaa Poveesi, päähäs? Eikö tuo Eteesi iki-salaisuutta Sun nähtes', näkemättäs luo? Sydämmes tuolla täytä tulvillen, Ja autuaana tuntees vuossa uiskellen Suo tuolle nimi mikä vaan! Sydän, onni, lempi, Jumala! Ma sille nimeä En tiedä! Kaikk' on tunnetta. Nimi on tyhjä pauhu, Ikiloiston kaihtava sauhu. MARGAREETA, Kauniilta kuuluu kaikki tuo, Ja sinnepäin myös pappi puhuu, Vaikk' ei oo sanat juuri nuo. FAUST. Sydämmet kaikki sitä huhuu Joka paikass' taivaan valon alla, Kukin kielellään, en huonommalla Kuin muut ma luullakseni. MARGAREETA. Jopahan se kuulla myötä meni; Mutt' on se sentään joutavaa, Kun vaill' oot -- kristin-uskontaa. FAUST. No rakas laps'! MARGAREETA. Jo kauan paheksin, Kun näin sulla moisen kumppalin. FAUST. Miten niin? MARGARETA. Mies, joka kanssas' seurustaa, Mua syömmeni pohjast' inhottaa. Ei ikipäivin sydäntäni Niin pistänyt oo, kuin nähdessäni Sen julmaa katsantaa. FAUST. Hänt' älä pelkää, tyttöseni! MARGAREETA. Vaikk' oon hyvä kaikille luullakseni, Tuon läsn'-olo vertani kuohuttaa; Jos kuinka halajanki luokses tulla -- Hänet nähtyäin on sala-kauhu mulla. Hän roisto on! Jumal' anteeks suo, Jos suottainen oli soimuu tuo! FAUST. On veitikatkin paikallansa. MARGAREETA. En mie vaan viihtyis' niiden kanssa! Hän tänne tullen ovellen, Sisälle urkkii ilkkuen Ja miltei kiukuissaan; Sen sydän on, luulen, jäätä vaan. Sen otsaan piirretty on: ei ikään Hänt innostaa voi lempi mikään, Sun luonas oon niin autuas, Niin lämmin, mieli lennokas, -- Tuon tulo oitis hyytää tuntehen. FAUST. Oi enkel' aavistelmien! MARGAREETA. Tää sydämmeeni viilsi haavan: Kun nään tuon julman tänne saavan, Mun lemp' on haihtumaisillaan, Ja rukoilla en taida ollenkaan, Ja se, se vihloo sydäntäin. Kai sunkin, Henrik, tuntuu näin? FAUST. Se on antipatiiaa vaan. MARGAREETA. Hyvästi nyt! FAUST. Ah, milloin saan Povellas hetken aikaa levähdellä Kerallas sylitysten sielutusten elää? MARGAREETA. Ah, jospa yksin nukkuisin, Mult' yöksi salpa työntämättä jäisi; Mutt' äiti nukkuu valvehin, Ja jos hän meidät yllättäisi, -- Ma oitis oisin kuollon oma! FAUST. Ei yhtään hätää, lapsi soma! Tää pullo ota, kolme tippaa ka'a Hänen juotavaans' -- se uneen sikeään Pian heikon luonnon uuvuttaa. MARGAREETA. Mit' en sun tähtes tehnekään? Kun tuost' ei vainen vaaraa saisi? FAUST Sua sitten enpä siihen kehottaisi. MARGAREETA. Jos kerrankin sua silmäilen. On tahtos mulle pyhä -- tunnen sen. Niin paljon oon jo antanut ma sulle, Ett' tuskin mitään säilynyt on mulle. (Lähtee.) MEFISTOFELES. Menikö helttu? FAUST. Ootko vakoilija? MEFISTOFELES. Jokaisen lauseen kuullut oon. No, kovin ripitettiin tohtoria! Vaan onneksenne olhohon! Se ain' on miellytellyt neitosia, Mies ett' on hurskas lammaspää -- Naisvallan on niin helppo häntä nöyristää. FAUST. Sä hirviö, et oivalla, Mitenkä hurskas lapsen sielu, Jot' usko yksin autuuttaa, On pyhän vaivan vallassa, Peläten, että perikadon nielu Aukeepi sille, jota armastaa. MEFISTOFELES. Himokas sulho taivahainen, Sua nokast' ohjaa tyttönen! FAUST. Sä likaluonnos lieskamainen! MEFISTOFELES. Ja perhettynnä on hän naamatieteesen, Mun läsnä ollen voi kuin potilas. Kai salahenki naamaristan' vilkkuu. Ja kenties itse piru siitä ilkkuu! Hän tuntee varmaan, ett' oon nerokas. Ens' yönä siis --? FAUST. S'ei koske sua! MEFISTOFELES. No hauskuttaa se myöskin mua. Kaivolla. MARGAREETA JA LIISU VESIRUUKKUINEEN. LIISU. Kai kuullut oot sä Kaisusta? MARGAREETA. En yhtään; käyn niin harvoin ihmisissä. LIISU. Se on aivan totta. Kuulin Annalta: No nyt on tuokin satimissa. Niin korskan käypi. MARGAREETA. Kuinka? LIISU. Liian paisuu! Ruualla, minkä syö, nyt kahta syöttää Kaisu. MARGAREETA. Ah! LIISU. Sai se raiska palkinnonkin, Jos miehen kanssa jo leijunut onkin! No siinä pasteerailtihin, Hypeltiin, kurttiseerattiin! Kuink' ylhäällen hän nokkaa nosti! Mies viinit, vehnäset hälle osti; Kyll' itse mielestään oli sorja, Ja kehtas sentään synnin orja Tuon miehen suostua antimiin! Siin' aina suuta suikattiin -- Ja vihdoin heltisi neitsyyskin! MARGAREETA. Voi raukkaa! LIISU. Häntäkö surkutella? Me kehrätä saimme ja istuskella, Eik' äiti laskenut ulos illoin, Vaan heill' oli kahden hauska silloin; Oven takana oltaiss' lempisillä, Lens aika siivillä kiitävillä. Häveten nyt jalkapuussa saa Hän kirkoss' syntinsä tunnustaa. MARGAREETA. Kai mies hänet sentään naipi? LIISU. Ei, Hän hullupa ois! On maailmaa Tuon veitikan muualla liipottaa. Hän tiehens' onkin pötkinyt. MARGAREETA, Oi! Ja mies niin kurjasti tehdä voi! LIISU. Vaan kurja hän, jos miehen saa! Hääkruunun pojat tallajaa, Hänen tielleen neidot silppuja sirottaa. MARGAREETA. Jos ennen eksyi tyttö kurja, Kuink' olin moittimaan ma hurja! En sanoja luullut löytäväni Ma toisen syntiä sättiessäni; Mik' oli mustaa muutoinkin Ma mustemmaksi mustasin. Kopeilin silmiä ristiten, Nyt itse ollen saastainen. Vaan -- mikä mun siihen viettel' -- oi! Ei suloisempaa olla voi! (Menee). Kaupungin muurin vieruksella. _Mater dolorosa'n palvekuva muurin kolossa. Sen edessä kukkas-ruukkuja._ MARGAREETA (pannen rukkuihin vereksiä kukkia). Luo silmäs puoleen' Mun tuskan huoleen, Oi armias, sa tuskan tuttava! Sun syämmes halkee Ja vaivan valkee Sua polttaa, nähden poikas kuolemaa. Ja isän luoksi Sä poikas vuoksi Silmäillen, huokaat tuskan lievintää. Ken tuntoo, Kuin runtoo Mun tuska rintoain? Mitä kaipaa sydän parka, Kuink' on kauhistumia arka, Sä sen tiedät, sinä vain. Jos kuljen vaikka minne, Ah voi, ah voi, myös sinne Mun tuskat saavuttaa! Jos yksin oleskelen, Vaan itken, kyyneltelen, Sydämen' on pakahtaa! Ah! kukkia ikkunalla Ma kastin kyynelin, Kun aamusella varhain Ne sulle taittelin Koi ensi loistehilla Kun loihe ikkunaan, Jo istuin valvehilla Ja toivotonna vaan. Häpeästä auta, kuolosta! Mun puoleen' Luo tuskan huoleen Sä armosilmäs, tuskan tuttava! Yö. _Katu Margareetan oven ääressä._ VALENTIINI (soturi, Margareetan veli). Kun seurass' istuin iloiten, Miss' haastelee moni kerskaillen; Ja veikot, pöytään painetuin Käs'varsin, kiitteli soivin suin Kukin immyttään ja olvellaan Alas huuhteli kerskut kurkustaan: Ma tyynnä istuin, kuuntelin Ja lorun loppua vartosin. Hymysuin nyt pyyhkin partoain, Käteeni täyden sarkan sain Ja virkoin: tähtinä nuotkin loistaa, Vaan onko tässä maassa toista, Ken Kreetu siskoa paremp' ois Tai hälle vertoja vetää vois? Hei! hei! kilinää ja kalinaa Soi ympärilt': "ei hullumpaa! On siskos naisten kaunistus!" -- Mykistyi silloin kerskaus. -- Ja nyt! -- hiuskarvat päästäkö nyppään Ja seiniä vasten kalloni hyppään! Nyt uskaltaa, mua pistellen, Joka lurjus nokkaa nyrpistellä, Saan arkana kuin mikä vaivainen Joka kokka-sanasta säpsähdellä. Ja vaikka ne löisin pirstaleiksi, Niit' en vois väittää valhelleiksi. Ken siellä hiipii, luikertain? Ma luulen ... niit' on siellä kaksi Jos _hän_ -- het' isken kalvallain Ja lyön sen konnan kuolijaksi. FAUST. MEFISTOFELES, FAUST. Sakastin ikkunasta läikkyy Ikuisen lampun loiste ylöspäin, Sivuille hälvenee se vähittäin, Ja ympärill' yön varjot väikkyy: Samaten mun sielun' yöhön riukee. MEFISTOFELES. Ja munpa niinkuin kiima-kissa hiukee, Jok' ylös tikkapuita kiipii Ja harjaa myöten hiljaa hiipii. Niin hurskas mull' on mieli silloin: Näpistys viettelee tai kiima illoin. Näin Valpor'yö jo kummittaa Iloineen koko ruumiissani; Yl'huomenna se meille palajaa, Silloinkos tiedän, miks' oon valveillani! FAUST. Vaan aarre tuolla, mistä väikkyy liemu, Kohooko vaan se ylemmäs? MEFISTOFELES. Koht' itse sulla on se riemu, Ett' aarni-arkun nostat käsilläs. Vilkaisin sinne: ihanoita Se täynn' on kulta-kolikoita. FAUST. Ei sormust' oo tai jotakin, Min kaunisteeksi kultani saisi? MEFISTOFELES. No näinhän jotain: koristin Tai helmivyö se olla taisi. FAUST. Sep' oivaa! oisin pahoillani, Jos lahjatonna saisin kullan luo. MEFISTOFELES. Päinvastoin oisin riemuissani, Kun lahjatikkin nauttia hän suo. -- Vaan nyt kun kiiltää tähdet taivahan, Sois taidelaulu ihanasti; Moraalisenpa laulun lasketan, Lumoaksein neittä varmemmasti. (Laulaa kitaran mukasoitolla).